maanantai 25. elokuuta 2014

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: La vérité sur l'affaire Harry Quebert (2012)
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809 (ennakkokappale)
Mistä minulle: Kustantajalta

- Ei se pelaa joka pelkää. Muista tämä sanonta aina kun eteen tulee vaikea valinta. Ei se pelaa joka pelkää.

Nuorta menestyskirjailijaa Marcus Goldmania voisi kyllä kuvailla monilla eri sanoilla, mutta pelokkaaksi häntä ei voi kutsua missään määrin. Esikoiskirjallaan suurta menestystä niittänyt Marcus on pudonnut suureen tyhjiöön niin kirjoittamisen kuin koko elämänsä suhteen; mikään ei tunnu etenevän. Mutta kun hänen suuresti ihannoimansa oppi-isä ja mentori, kirjailija Harry Quebert pidätetään liittyen yli 30 vuotta sitten kadonneen nuoren tytön murhasta epäiltynä, ei Marcus epäröi mennä puolustamaan Harrya ja etsimään totuutta, vaikka muu maailma tuntuukin kääntäneensä selkänsä Harrylle. Samaan aikaan kustannusmaailma hengittää Marcuksen niskaan painostaen tätä toisen romaanin suhteen. Ja siitäkös riemu syntyy kun ahne kustantaja tajuaa Marcuksen ja Harryn välisen vahvan kytköksen: Marcus on saatava kirjoittamaan skandaalinkäryinen teos tragediasta, joka on vaivannut yli kolmekymmentä vuotta pientä Auroran kaupunkia. Mitä oikein tapahtui vuonna 1975 tuolle suloiselle 15-vuotiaalle Nolalle, johon Harrylla tuntui olleen jonkinlainen suhde? Tappoiko Harry todellakin nuoren rakastettunsa, hautasi hänet pihaansa, josta Nolan ruumis kolmekymmentä vuotta myöhemmin löydetään ja alkaa hurja hullunmylly ja ajojahti? Onko totuus todellakin niin yksinkertainen kuin miltä se ensi silmäyksellä vaikuttaa?

- Harry, jos minun pitäisi muistaa opetuksistasi yksi ainoa, niin mikä se olisi?
-  Esitän saman kysymyksen sinulle.
- Se, että on osattava kaatua.
- Olen ihan samaa mieltä. Elämä on yhtä pudotusta. On osattava kaatua.

Päällisin puolin kaikki näyttää niin selvältä. Harryn ja Nolan suhteeseen on tullut jotain säröä, Harry on tappanut Nolan ja haudannut hänet kuitenkin lähelleen, omaan kotipihaansa. Ja lopulta, yli kolmenkymmenvuoden jälkeen syyllisyydentunto on ollut niin voimakas, että se on ajanut Harryn paljastamaan Nolan hautapaikan pihastaan kuin puolivahingossa. Aurorassa kuohuu ja ennen niin ihailtu Harry on hetkessä muuttunut pedofiiliksi ja murhaajaksi kaupunkilaisten silmissä. Vain Marcus ei halua uskoa, että Harry ei olisikaan se mies, kehen hän on aikanaan tutustunut, ystävystynyt ja kiintynyt kuin poika isäänsä. Marcus käy tapaamassa Harrya vankilassa ja haluaa kuulla häneltä kaiken, mitä tuolloin vuonna -75 oikein tapahtui Harryn ja Nolan välillä. Harry on valmis puhumaan, mutta onko Marcus valmis kuulemaan kaiken, ihan kaiken? Marcus haluaa totuuden, mutta onko hän lopulta valmis siihen?

- Mutta mitä herran tähden sinä yrität sanoa?
- Marcus, avain on kirjoissa. Sinun silmiesi edessä. Katso tarkkaan, tarkkaan! Näetkö missä olemme?
- Motellin parkkipaikalla!
- Ei, ei, Marcus! Me olemme pahan juurilla. Ja tätä hetkeä olen pelännyt yli kolmekymmentä vuotta. 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta meinasi olla minullekin vähän liian ylivoimainen selvittää. Kirja alkaa erittäin kiehtovasti ja runsaasta sivumäärästään huolimatta jaksaa pitää otteessaan niin että yhtäkkiä huomaa olevansa jo puolivälissä. Joël Dicker kirjoittaa kyllä itse tarinaa niin koukuttavasti, että kirjaa oli vaikea laskea pois käsistä ja keskittyä muuhun elämään. Tietyt pienet piirteet hieman huvittivat ja ehkä jopa häiritsivät pitkin matkaa: erityisesti Harryn ja Nolan välinen dialogi tuntui niin falskilta, vieraalta muuhun ympäristöön. Toisaalta sitten taas Harryn äiti tuntui vähän liian yliampuvalta nykyhetkeen, mieleeni tuli Austenin Bennetin perheen äiti. Oikeastaan kukaan henkilöhahmoista ei ole kovin syvällinen ja he jäävät herkästi etäisiksi. Kaksikolmasosaa kirjasta luettuani koin hetken ajan pientä tympääntymistä jostain selittämättömästä syystä. Tarina kyllä edelleen veti, mutta silti tuli tunne, että kurkkaan kohta kirjan loppupuolen, mikä ei lukijana ole minulle todellakaan tyypillistä. Tätä kesti onneksi vain lyhyen tovin, sillä sitten olin taas ihan koukussa Harry Quebertin mysteeriin ja loppua kohden juonikuviot yltävätkin jo sellaisiin sfääreihin, että lukijana minua kyllä vietiin ja lujaa. Näistä pienistä mutinoistani huolimatta kokonaisuutena kirja on yksi kiehtovimpia tänä vuonna lukemiani käännöskirjoja, ehdottomasti. Sillä on selkeät heikkoutensa, mutta sitten taas sen vahvat puolet onnistuvat kantamaan kokonaisuuden kauniisti. Tarinassa on mielestäni aika monenlaista tarttumapintaa, joihin hyvin erilaisetkin lukijat voivat tarttua. On tulkintaa kirjan kirjoittamisen vaikeudesta, kustannusalan raadollisuudesta. On kiellettyä rakkautta, vaiettuja salaisuuksia, pikkukaupungin yhteinen tragedia, jonka taustalta alkaakin paljastua vielä järkyttävämpiä asioita.

Sellaista jäin myös miettimään, että tämähän on osa Tammen keltaista kirjastoa. Toki jo hieno, joskin selkeästi viihteellinen Sarah Watersin Vieras kartanossa antoi viitteitä ko.sarjan sisällön laajentamisesta kohti viihteellisempää. Silti on mielestäni hieman erikoista nähdä tämä osana aikaisemmin niin vahvasti korkeakulttuurisemman proosan edustajana tunnettua sarjaa. Kirja ei ole suoraan dekkari, mutta dekkariominaisuudet ovat kyllä hyvin vahvasti osa tätä kirjaa. Jos luokitella pitäisi, sanoisin että laadukas, mysteerilukuromaani. Suosittelisinko? Kyllä, ehdottomasti! Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli selvittämisen väärti. Hauska pieni detalji on myös jokaisen luvun alussa olevat Harryn opit Marcukselle kirjan kirjoittamisesta.

- Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan. Miten olet ajatellut aloittaa kirjasi?
- Ei aavistustakaan. Uskotko että minusta on siihen?
- Mihin?
- Kirjan kirjoittamiseen.
- No ihan varmasti.

Kyllä Dickeristä oli.

5 kommenttia:

  1. Olen kyllä aika lailla täysin samaa mieltä kanssasi. Koukuttava ja viihdyttävä kirja, laatumysteeri. Mutta samalla vähän naiivi eikä ollenkaan Keltaiseen kirjastoon kuuluva. Vähän kuin kevytversio Twin Peaksista.

    VastaaPoista
  2. Toisaalta, kuka sitten valitsee Keltaisen kirjaston kirjat ja millä perustein...
    Tämä on kuitenkin ollut Prix Goncourtin lyhytlistalla (vrt. Finlandia-palkinto) ja saanut Ranskan Akatemian palkinnon 2012. Ilmeisestä viihteellisyydestään huolimatta ranskankielisellä alueella hyvinkin korkealle arvostettu ja palkittu.

    VastaaPoista
  3. Kovin samankaltaisia ajatuksia kirja minussakin herätti. Kirjalla on sekä vahvuuksia että heikkouksia, mutta kyllä päällimmäiseksi jäi hyvä fiilis.

    VastaaPoista
  4. Monikerroksinen sepitelmä. Tykkäsin erityisesti ohjeista kirjoittajille sekä mielikuvista joita itselleni nousi amerikkalaisista pikkukaupungeista ja niiden asukkaista. Olen ollut lapsesta asti USA-fani ja naama kiinni TV:n ruudussa :)

    VastaaPoista
  5. Hyvin samanlaisia ajatuksia kirja herätti minussakin. Viihdyin todella hyvin sen parissa, mutta monet jutut ärsyttivät jo lukiessa todella paljon. (Etenkin se äiti! Ilmankin olisi pärjännyt…)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)