keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Liisa Rinne: Odotus

Liisa Rinne: Odotus
Kustantaja: Atena 2015
Sivuja: 181

Paperit tuoksuvat märältä ja aamiaiselta, tekemiltäni matkoilta. Papereiden välissä on sairaalakortti ja valokuva, jonka takana lukee vauva-Mäkinen.
Varjot juoksevat perässäni muistin reunoille asti.
Joskus kauan sitten sinä annoit minulle nimeksi Silja.
Sitä ei saa koskaan pyyhityksi pois.

Emilian elämässä aika jakautuu kahtia. On aika ennen ja aika jälkeen. Teini-ikäisen Emilian piti vain etsiä luistimet autotallista, mutta sen sijaan hän hukkasikin tutun minänsä ja sai tilalle suuren määrän vastaamattomia kysymyksiä. Emialia ei ollut aina ollut Emilia. Hän oli joskus kauan sitten ollut vauva-Mäkinen, Silja. Mutta sitten tuo joku tuntematon oli päättänyt luopua hänestä, antaa elämän joidenkin aivan toisten luona. Lassella ja Ailalla oli ensin ollut kaikki hyvin, riittävän hyvin, ainakin Lassen mielestä. Mutta sitten Aila päättikin, että heitä on oltava kolme, jotta onni olisi täydellinen. Lopulta se on juuri Emilia, Silja, joka päätyy täyttämään Ailan ja Lassen tyhjää syliä, tekemään perheestä ehjän. Jossain toisaalla tässä hetkessä elää omaa hallittua elämäänsä Kerttu, joka aikanaan teki ratkaisunsa, joka vaikutti myös pienen vauva-Mäkisen kohtaloon. Nyt muutamia vuosikymmeniä myöhemmin menneisyys kuitenkin kuroo hänet kiinni, kurkottaa kohti ja vaatii vastauksia. Mutta kuka tekee lopulta tiliä ja kenenkin kanssa? Onko kaikkiin kysymyksiin edes olemassa vastauksia vai onko lopulta merkitystä enää sillä, mitä tapahtuu tässä ja nyt?

Säntäsin takaisin sisälle röpeliöisten kukkamaljakoiden ja mustien Kilta-astioiden keskelle. Tajuut sä? Tää muuttaa kaiken.
Minkä kaiken?
No mun elämän!
Ai.
Jatkoin Ailan perässä kylpyhuoneessa, vanhempien makuuhuoneen ovelle, kun oli jo yö ja me kaikki olimme liian väsyneitä.
Kuka se sit on?
En minä tiedä. Ei meille mitään kerrottu.
Ja sitten, katse suoraan minuun nostettuna,
mitä väliä sillä on?
Niin.
Ei mitään.
Kai.

Liisa Rinteen esikoisromaani Odotus on adoptiotarina, jossa kaikki adoption tärkeät osapuolet tuovat oman näkemyksensä tarinaan. Olen lukenut aikaisemminkin adoptioon liittyviä teoksia, mutta yleensä niissä on keskiössä juuri se adoptoitu henkilö ja hänen tunteensa. Toisaalta esimerkiksi Laura Lindstedtin Sakset oli rankka kuvaus adoptioäidin näkökulmasta. En kuitenkaan itse ole vielä törmännyt tällaiseen teokseen, missä kaikki kolme tahoa saavat äänensä esille samassa tarinassa. On adoptoitu Emilia, on hänen adoptiovanhemmat Lasse ja Aila, sekä myös Kerttu joka antoi Emilian adoptoitavaksi. Rinne pallottelee tarinaa kaikkien osapuolten kautta, mikä tekee minusta tarinasta erittäin merkityksellisen. Toisaalta tämä tuo myös sen, ettei kukaan henkilöistä ehtinyt muodostua minulle lukiessa läheiseksi koska kenenkään osapuolen tarinaa ei ehditty kertoa kuin aika pintapuolisesti. Koin kuitenkin kaikkien osapuolten tarinat kiinnostavina ja olisin halunnut lukea enemmänkin jokaisen ajatuksia adoption tiimoilta. Rinne nimittäin kirjoittaa sujuvasti ja paikoin jopa lyyrisen kauniisti. Jotenkin taitavan pakottomasti teksti tuntuu muodostuvan läpi tarinan.

Kaiken ytimessä näyttäytyy mielestäni voimakkaasti juuri se lause, joka on lainattu kirjan takakansiliepeeseenkin:

On vaikeaa, kun ei ole toivottu ja haluttu. Ja vielä vaikeampaa, kun on.

Sitä kun ehkä voisi ajatella, että varsinkin adoptioperheessä kun lapsi on ollut niin toivottu ja pitkän prosessin myötä lopulta tultu vanhemmiksi, asiat menisivät jotenkin ehkä keskivertoa paremmin. Että arjen haasteet tai vanhemman omat sisäiset solmut eivät ainakaan hankaloittaisi elämää. Mutta entä kun kaikista niistä suurista odotuksista huolimatta kaikki ei aina loksahdakaan saumattomasti paikoilleen? Kun on niin toivottu, putoaako lopulta juuri niiden suurten odotusten kuoppaan kun kokee, ettei voi koskaan täysin täyttää niitä odotuksia joiden varjoissa kasvaa? Rinne kuvaa tätä tasapainoilua todella aidon tuntoisesti. Odotus on hienosti toteutettu, tärkeä tarina. Ehkä olisin kuitenkin kaivannut sen olevan hieman pidempi, ja siten olisin saanut vielä enemmän sitä kosketuspintaa varsinkin Kerttuun.

Myös mm. Sinisen linnan kirjaston ihana Maria on lukenut Rinteen esikoisen!

2 kommenttia:

  1. Hieno kirja! Ainoa mikä vaivasi oli juuri tuo, ettei kukaan henkilöistä oikein noussut, joten he jäivät hieman kaukaisiksi. Jokaisesta saisi oman kirjansa. Mutta tämäkin ratkaisu on perusteltu, kokonaiskuvan antajana.

    VastaaPoista
  2. Sehän tässä oli vähän ns. puolensa ja puolensa tuossa kerronnan moniäänisyydessä. Yleisesti ottaen oli hienoa, että kaikki osapuolet saivat ääntänsä esille tarinassa ja tuli siten sitä laajempaa näkökulmaa, mutta toisaalta lukijana jäin kaipaamaan lisää syvempää otetta henkilöiden ajatuksiin ja taustoihin.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)