perjantai 4. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti
Kustantaja: Wsoy 2016
Sivuja: 364

- Ei sinua tuohon aikaa vielä ollutkaan.
Ja perään Tapion lohkaisu, aina sama.
- Sinä olet pelkkä vahinko.
Ja isän korjaus.
- Etkä ole.
- On se.

Sivullisuus. Ulkopuolisuus. Sitkeässä ne istuivat Löytövaaran suvussa sukupolvesta toiseen. Sota oli jättänyt aikanaan vahvat jälkensä Löytövaaran sukuhaaraan erityisesti Onnin myötä, mutta edes kuluneet vuosikymmenet eivät kyenneet niitä haalistamaan. Oman osansa olivat noista tunteista saaneet niin Onnin sokea tytär Helena, joka lähetettiin 9-vuotiaana Helsinkiin sokeainkouluun, kuin neljäkymmentä vuotta myöhemmin Onnin pojanpoika Tuomas, joka etsi omaa paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Molemmat joutuivat monin tavoin kokemaan, millaista on elämä erilaisena, poikkeavana, ulkopuolisena. He tiesivät, miltä tuntuu tulla arvotetuksi erilaisuutensa, ei erityisyytensä vuoksi. Sokea Helena oppi sokeainkoulussa pärjäämään, vaikka kohtasi kirjaimellisestikin millaisia esteitä elämänsä polulla tahansa. Jos jotakin, niin pärjätä Helena osasi. Vaikka polvet ruvella, sydän ryvettyneenä.. mutta hän tiesi pärjäävänsä. Omaa tietänsä etsivä Tuomas hapuilee valinnoissaan ja haluaa olla muiden odotusten mukainen, mutta saada myös oman onnensa. Miksi ne niin usein eivät kuitenkaan mahdu samaan yhtälöön nuo kaksi asiaa? Tuomas tutustuu Helsinkiin muuttaessaan tätiinsä Helenaan paremmin kuin muihin sukulaisiinsa. Elämä ei ole helppoa kummallakaan.

Mitä sinä täältä vielä tahdot? Minä olen lapsena ollut niin saatanan reipas ja kiltti, etten aikuisena enää jaksa.

Pohjoisessa, Selkosten kylällä asuva Löytövaaran suku tuli tutuksi parisen vuotta sitten lukiessani Tommi Kinnusen esikoisteoksen Neljäntienristeyksen. Neljäntienristeys kertoi erityisesti Helenan isän ja äidin, Onnin ja Lahjan tarinan. Helenakin tuli jo tuolloin osaksi tarinaa, mutta vasta Lopotissa hän saa kunnolla äänensä kuuluville, aivan kuten Tuomaskin. Moni sellainen, joka jäi enemmän mielen sivujuonteena Neljäntienristeyksestä, nouseekin nyt esille vahvemmin. Tämä ominaisuus sitoo mielestäni kirjat hyvin voimakkaasti yhteen ja tulee tunne, että ei ole toista ilman toista. Neljäntienristeyshän oli minulle pari vuotta sitten sen vuoden parhain kotimainen ja muistelen sitä yhä lämmöllä, mielessä väkevänä lukukokemuksena. Ehkä siksi jopa pelotti tarttua Lopottiin; voisinko saada uudestaan yhtä hienon lukuelämyksen? Kinnunen kirjoittaa jälleen kerran niin pakottoman sujuvasti, kauniisti ja lukijaa lähellä pitäen. Harvoin kirjan henkilöt tulevat niin liki, verevästi, kiinni kuin Kinnusen molemmissa teoksissa. Varsinkin kirjan loppupuolella huomasin itkeväni vähän väliä enkä oikein itsekään ollut varma miksi. Toisaalta koin niin voimakkaasti muutaman käänteen tarinassa, toisaalta koin voimakasta kiintymistä henkilöihin ja surin jo sitä, että joudun luopumaan heistä kohta. Pakahduttavaa.

- Sinä et ole minun arvoinen.
- Jos ensi kerralla sitten.
- Et ole minun arvoinen.
Istun lattialla ja veren tahrima mekko painautuu ihoa vasten.
- En. En ole.
Tarkoitan sitä oikeasti.

Kinnunen kirjoittaa Lopotissakin niin täydellisesti, etten keksi mitään moitteen sanaa, edes pientä kritiikinpoikasta, koska sellaista ei minulle lukijana ollut. Sujuva ja eläväinen kieli, äärimmäisen kiehtovat henkilöhahmot, tarina joka on yhtälailla voimakkaita tuokiokuvia nykyisestä ja menneestä kuin juonellisesti muutaman koukunkin tarjoava kokemus yhdistettynä voimakkaasti ajatuksia herättäviin teemoihin. Voiko täydelliseltä kirjalta muuta vaatia? On merkillistä myös se, miten uskottavasti Kinnunen eläytyy monen eri ikäisen ja sekä miehen että naisen silmin tarinaan. Toisaalta isona ansiona nousee esille mielestäni sekin, miten monitahoisesti hän pystyy kuvaamaan ulkopuolisuuden tunnetta ihmisissä ja heidän valinnoissaan, niiden kauaskantoisissakin seurauksissa. Vahvana juonteena Lopotissa on myös niin halu tulla vanhemmaksi kuin toisaalta kyky olla sellaisena.

Kyllä minä niin rakastuin Lopottiin, että sydäntä särki lopettaa kirjan lukeminen. Väitän, että vielä olisi monta tarinaa kerrottavana Selkosten kylältä, Löytövaaran suvusta. Sitä odotellessa.

Tämä on sinun osasi. Elä se, mikä annettu on.

5 kommenttia:

  1. Itsekin panin merkille ja pidin Tuomaksen tunteesta, että kaikki tärkeä on jo tapahtunut ennen kuin hän on syntynyt, itseki olen kuopus ja sai kuulla kaikkia juttuja, mutta niitä juttuja on onneksi koko ajan edessä päibkin ... kolmatta teosta odotellessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä oli niin monin tavoin tavoitettu sitä ulkopuolisuutta ja yksi on juurikin tuo, miten aina muut puhuvat tietyssä seurueessa ajasta jolloin itse ei vielä ehkä edes elänyt tai ollut ainakaan sen ikäinen että ns. merkitsisi. Toisaalta sellaista tiettyä menneessä elämistä. Mutta kuten totesit, on niitä juttuja onneksi aina edessä päinkin :)

      Poista
  2. Se kohta kun Helena piirtää huoneita paperille ja ne sekoittuvat toisiinsa. Yksinkertaisesti loistavaa ja särkevää.

    VastaaPoista
  3. Minä taas koin ehkä ainoaa heikkoutta tässä kirjassa niitä lapsen näkökulmasta kerrottuja kohtia, tuntui että se tuotti Kinnuselle eniten haastetta, astua useamman ikäisen saappaisiin. Mutta silti kovin siis kirjasta pidin, en ihan niin paljoa kuin Neljäntienristeyksestä, mutta paljon silti. :) Oma lempikohta oli ehdottomasti se, kun Helena tajuaa kirjeiden aina tulleen äidiltä. Lahja kun jollainlailla oli lempihahmoni jo ensimmäisessä kirjassa.

    VastaaPoista
  4. Olen ehkä vähän pelännytkin Lopottia, kuten onnistuneen esikoisen jälkeen usein käy toisen kirjan kohdalla. Mutta onhan tämä luettava, se on selvää.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)