torstai 30. kesäkuuta 2016

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Kustantaja: Karisto 2013
Sivuja: 257

Kuluu hetki, etten ajattele mitään. Edes sitä, että nälkä tuntuu
nakertavan minua sisältäpäin.
   Puolikas silmänräpäys.
Ehkä kokonainen.
T y h j ä
       m i e l i.
                   H i l j a i s u u s.

Vuonna 1978 alkaa Kamputseassa uusi aika. Punakhemrit ovat lakkauttaneet kaupungit ja rahan, vieneet ihmisiltä vähänkin vallan. On vuosi nolla ja Demokraattinen Kamputsea haluaa olla mallivaltio. Säälimättömät khmerit pakottavat kansalaiset maaseudulle pakkotyöhön, epäinhimillisiin oloihin vangeiksi ja kidutettavaksi. Demokraattisessa Kamputseassa tavallisen kansalaisen ei kuulu ajatella itse, Angkarin puolue kertoo mitä toverin tulee ajatella, miten toimia. Yksi tovereista on Chey Chan. Yhdessä ministerimiehensä kanssa hän on uutterasti tehnyt työtä Angkarin hyväksi. Chan uskoo, että vallankumous on välttämätön eikä hän halua kyseenalaistaa sitä. Mutta sitten Chanin perhe riistetään tutusta elämästään ja toisistaan erilleen. Chen päätyy pienen poikavauvansa kanssa kylmän sellin lattialle eikä tiedä, missä muu perhe on. Angkar on vallanhimossaan kääntynyt omiaan vastaan eikä kukaan ole enää turvassa. Chan kuitenkin uskoo pitkään, ettei hänenlaiselleen uskolliselle Demokraattisen Kamputsean tahtoa toteuttavalle voida tehdä pahaa, koska eihän hän ole tehnyt väärin. Jossain sellien uumenissa kuulustellaan myös Chanin miestä. Ulospäin annetaan kuva ihannevaltiosta vaikka todellisuudessa ihmisiä kidutetaan ja tapetaan, ei tarvitse olla lopulta edes toisinajattelija saadakseen julman kohtalon. Chanin taistellessa elämänsä rippeistään hänen tytär Vanna päätyy pakkotyön ikeeseen ja yrittää ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu. Vasta äskenhän hänellä oli vielä oma huone, kirjoja, koruja ja nyt hän raataa kellon ympäri ja näkee nälkää pakkotyöleirillä. Hyvin pian Vanna kuitenkin ymmärtää, että säilyäkseen hengissä hänen on oltava kuuliainen ja kiltti. Tehtävä mitä käsketään ja kätkettävä omat ajatukset.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin aikuinen Vanna sytyttää suitsukkeen henkien taloon, ja miettii perheensä kohtaloa. Samaan aikaan hänen miehensä Mao valvoo öisin ja taistelee omia demoneitaan vastaan. Edes vuosikymmenet eivät ole tuoneet rauhaa hänen sisimpäänsä Kamputseassa tapahtuneiden asioiden suhteen. Kumpikin hapuilee tahoillaan tilinteon hetkeä menneisyyksiensä kanssa. On niin paljon avoimia kysymyksiä, selvittämättömiä kohtaloita. Mutta kuinka paljon on valmis tietämään? Kohtalo pistää sormensa peliin ja Vanna saa kirjeen, joka sysää hänet kohti traagista lapsuuttaan ja perheen kohtaloa. Samaan aikaan heidän tytär Chanda saa huomata, että vaikka ei eläkään sellaisessa valtiossa kuin vanhempansa elivät lapsena, on nykyhetkessäkin omat pelkonsa ja haasteensa.

Keho jännittyy, odottaa sähkövirtaa. 
Laite ei anna sähköiskua automaattisesti, vaan saan uuden mahdollisuuden. Katson kameraan, painan takaraivoni tukea vasten.
En minä sitä kutsu, mutta se valuu.
Kyynel.
Epäreilu heikkouden merkki.

Vaikutuin lukiessani Terhi Rannelan Fraun varsinkin siitä, miten valtavan ja paneutuneen taustatyön kirjailija oli kirjaa varten tehnyt. Vaikka Frau on kaunokirjallisuutta, se edustaa minusta upeasti sitä kaunoa, joka nojaa vahvasti tietoon, on dokumentaarisen tuntuinen. Yhteys todellisiin tapahtumiin ja ihmiskohtaloihin on vahvan tuntuinen. Kirja antaa ikäänkuin äänen kohtaloille, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi. Punaisten kyynelten talossa ollaan saman äärellä. Ajatus kirjaan oli syntynyt Rannelan vieraillessa Phnom Penhissä punakhmerien vankilassa, jossa häntä oli puhutellut erityisesti yksi seinällä olleista kuvista.


Kuvassa on Chan Kim Srun pienen poikansa kanssa. Rannela kertoo kirjan lopussa, ettei Chan Kim Srunin vuosikymmenten takaa kurottava katse jättänyt häntä rauhaan, vaan kuiskasi - Kerro minun tarinani! ". Punaisten kyynelten talo ei kuitenkaan ole Chan Kim Srunin tarina, mutta hänen kaltaisensa naisen fiktiivinen tarina. Tarina joka olisi hyvin voinut olla totta. Rannela on saanut valtavasti arvokasta tietoa lähteeksi kirjaan käymällä kirjeenvaihtoa Kambodzan dokumentaatiokeskuksen kanssa. Samoin vierailu Phnom Penissä oli ollut selkeästi järisyttävä kokemus. Arvostan Rannelaa entistä enemmän, että hän kaunokirjallisin keinoin nostaa esille asioita, joista ei pidäkään vaieta. Tunnustan myös, että ennen tätä en ole juurikaan tiennyt Kambodzan kauheuksista kuin marginaalisesti. Nyt kirjan lukemisen myötä olen jo lukenut paljon aiheesta netistä. Rannelan tavoin Chan Kim Srun kuvaa katsoessa koen, etten voi unohtaa häntä enää. Rannela ei sorru liian sentimentaaliseen tekstiin tai ylipäätään korostamaan kauheuksia. Lukija voi jälleen kerran itse päättää, kuinka paljon antaa mennä ytimeen. Ratkaisu kertoa osa tarinasta nykyajassa on mielestäni myös viisas ratkaisu. Se antaa mahdollisuuden lukijalle hengähtää, hieman etäännyttää tapahtumista. Kokonaisuutena Punaisten kyynelten talo on huikean puhutteleva ja ansiokas kaunokirjallinen teos, jonka soisin monen lukevan.

Haluaisin samaan aikaan sanoa tästä kirjasta kaiken ja en mitään. Ihan valtavan puhutteleva lukukokemus joka jää pitkäksi aikaa mieleen, sieluun. Varmasti tämän vuoden hienoimpia lukukokemuksia minulle tämä. Olisiko teillä suositella minulle vastaavia kaunokirjallisia teoksia? Punaisten kyynelten talo on luettu monessa blogissa, tässä esimerkiksi Elinan juttu kirjasta ja jutun lopussa liuta linkkejä muihin blogiarvioihin.

Lopulta jokainen äiti antaa periksi, antaa vaihtokaupassa vaikka oman surkean elämänsä, sillä lapsi tulee aina ensin.
Käteni alkavat vapista. 

60 nimeä?
Enhän minä edes tunne niin montaa ihmistä.
Tehtaan työntekijät, heitä on kymmeniä.
He ovat yhdentekeviä, nimeän heidät. 

10 kommenttia:

  1. Punaisten kyynelten talo oli minullekin erittäin vahva lukukokemus, joka toi tietooni aivan uusia kauheuksia maailmanhistoriasta. Ihailen suuresti Rannelan tapaa käyttää kieltä tiiviisti mutta paljastavasti. Sanoitit loistavasti minunkin mielessäni liikkuneita ajatuksia kirjan lukemisen jälkeen, hieno bloggaus!!

    Toinen yhtä pysäyttävä lukukokemus oli Rannelalta lukemistani kirjoista ensimmäinen, Taivaan tuuliin -niminen nuortenkirja, joka on hätkähdyttävä kuvaus koulukiusaamisen vaikutuksista, manipulaatiosta ja terroristista esikuvana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy varmaan itsekin tutustua noihin Rannelan nuortenkirjoihin, laittaa kirjastosta varaukseen tuo suosittelemasi!

      Poista
  2. Chan Kim Srunin kuva ei unohdu, ja Rannela on tehnyt hienon teon, kun on antanut hänelle äänen. Kirja ansaitsisi paljon lukijoita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, tällaiset kirjat ovat niin tärkeitä!

      Poista
  3. Tämä on upea ja tosiaan puhutteleva kirja. Jotkut kirjat jättävät pysyvän jäljen, ja tämä on ehdottomasti yksi niistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luulen vahvasti, että kirjan tarina säilyy mielessäni aina ja tuo valokuva...sitä ei voi unohtaa.

      Poista
  4. Tämä oli kyllä upea! Tuoreeltaan minua häiritsi hurjasti se tunnelman muutos ensimmäisen ja toisen osan välillä, ensimmäinen kun oli niin vahva, että tuntui että tarina hieman läsähti kun alun jälkeen mikään ei oikein enää riittänyt. Mutta nyt kun lukukokemuksesta on jo muutama kuukausi, on tuo tunne häivyttynyt vähitellen, ja mielessä on enimmäkseen myös vaikuttumisen tunne. Mieletön kirja, mieletön vielä suomalaisen kirjoittamana kun noinkin vieras kulttuuri tulee silti ihan hurjan lähelle.

    VastaaPoista
  5. Minusta tämä oli paljon parempi kuin Frau, joka jäi itselleni kapeaksi lukukokemukseksi!

    VastaaPoista
  6. Punaisten kyynelten talo on todellakin pakahduttavan vaikuttava ja hieno kirja, joka ei varmasti unohdu.

    Hienoa kun luit tämän ja bloggasit, toivottavasti kirja löytää hienon arviosi myötä taas lisää lukijoita. <3

    VastaaPoista
  7. Frau on lukematta, mutta tämä oli puhutteleva lukukokemus. Tuo kuva jäi silloin aikoinaan, kun tämän luin vahvasti mieleeni kummittelemaan.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)