tiistai 25. huhtikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Kustantaja: Otava 2017
Sivuja: 415

Ja sitten pisti vihoiksi. Ajoin kireänä takaisin töihin.
Seitsemänvuotias!
Vielä kesäkuun lopulla se ei ollut tarpeeksi vanha kävelläkseen yksin naapurin pihan poikki päiväkotiin tai tullakseen sieltä yksin takaisin kotiin. Ei, lapsi piti saattaa ja hakea päiväkodin eskarista.
Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. Koulu alkoi vasta kello kymmenen ja iltsu oli iltsu eikä mikään altsu, jonne olisi saanut mennä myös aamuisin.
Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. 

Kun on elänyt Pasasen perheen arjessa mukana ensi hetkistä lähtien, niin selväähän se on, että heidän viimeisimpiin käänteisiin tarttuessaan on kuin tulisi kotiin. Eve Hietamiehen Hammaskeiju on jatkoa Yösyötölle ja Tarhapäivälle, Antti ja Paavo Pasasen tarinalle. Nyt kun on vauva-aika ja tarhaiän haasteet selätetty, ovatkin Pasaset tyystin uuden äärellä. Eskarivuoden jälkeen pitäisi kesän aikana ollut tulla Paavosta yhtäkkiä niin kovin iso ja omatoiminen ekaluokkalainen. Paavon koulupäivät alkavat myöhään siinä missä Antin pitäisi olla töissä jo ajoissa. Eikä sekään riitä, sillä koulun jälkeen tarjolla oleva iltapäiväkerho iltsu ei tunnu vastaavan Pasasten tai ainakaan Paavon tarpeita. Antti yrittää sukkuloida nyt pienen koululaisen isänä ja näkee mielessään kaikki ne vaaranpaikat joihin Paavo voi yksin kotona ollessaan tai koulumatkalla törmätä. Eikä ne kaikki ihan mielikuvituksen tasolle jääkään.

Lapsi soitti hätäkeskukseen
MAIJA MEHILÄINEN TARVITSEE APUA!
Syyslomaansa viettävä ekaluokkalainen hämmensi hätäkeskuksen puhelullaan, joka pelastikin ihmishengen.

Omat haasteensa arkeen tuo Antin epäselvät välit Enniin ja Antin kehitysvammainen, aikuinen veli Janne. Onneksi Antti ei ole tyystin yksin, sillä kyllähän isä ja isän vaimo Anita auttavat minkä voivat ja luottoystävä Reponen perheineen sekä Nelli-Tupperware, Julia-Kauppakassi ja Pihla-Puolukkakin omalla tavallaan. Arjen ratas kuitenkin kiihdyttää vauhtiaan ja Antista alkaa tuntua, ettei enää ole varma, miten selvitä kaikesta. Asiaa ei auta särkynyt sydän. Entä sitten, kun maailmasta katoaakin kaikki värit, vaikka kaikkihan on periaatteessa hyvin?

Sävytöntä.
Ei harmaata vaan vaalean harmaata. Ei valkoista vaan vaalean valkoista. Ei ruskeaa vaan vaalean rusehtavaa. Kuin taivaasta olisi tullut jättikäsi ja pessyt kaikki värit pois.

Myönnetään, että varmasti lukukokemusta vahvistaa se, että oma kuopukseni on juuri siinä vaiheessa kuin Paavokin. Niin monet ajatukset ja tapahtuvat voisivat olla kuin meidän arjesta. Antin ajatukset vanhempana tulevat lähelle myöskin. Kuitenkin uskon, että olipa lapsia tai ei, kaikki tämän kirjasarjan osat onnistuvat viehättämään, naurattamaan ja koskettamaan sillä aidon elämän maulla, mikä jokaisesta sivusta paistaa läpi. Tulee mieleen esimerkiksi Krista ( jonka poismenoa en oikein pysty vieläkään tajuamaan...), joka ihastui kirjaan vaikkei hänellä lapsia ollutkaan. Haluankin lainata tähän hänen blogijutustaan otteen, niin hyvin hän kuvasi kirjaa:

Vaikka minulla ei olekaan lapsia (eikä sen paremmin parisuhdettakaan), pystyn näin ulkopuolisen silmin sanomaan että Eve Hietamies kuvaa vanhemmuutta, yksinhuoltajan arkea, tavattoman aidosti. Tapa jolla hän sukeltaa Antin nahkoihin on tavattoman hieno ja se miten hän kuvaa pieniä yksityiskohtia vanhemmuudessa - se koskettaa. Juuri nuo yksityiskohdat tekevät Hammaskeijusta niin elämänmakuisen kirjan.

Juuri noin. Muistan myös aikaisempia osia lukiessa ihastelleeni sitä, miten Hietamies osaa kuvata vanhemmuuden tuntoja miehen silmin niin uskottavasti. Hammaskeijussa mennään mielestäni edellisiä osia vielä syvemmälle ja hersyvän huumorin rinnalle nousee voimakkaasti puhuttelevat tunteet ja ajatukset niin vanhemmuudesta kuin ylipäätään ihmisen jaksamisen voimavaroista. Hammaskeiju on myös siitä erityinen kirja, että luin siitä monet pätkät koko perheelle ja yhdessä saimme nauraa Pasasten kommelluksille. Pidin ihan hurjan paljon tästä ja ainoa harmitus liittyi siihen, että kirja loppui. Olen selkeästi niin kiintynyt Pasasiin, että haluaisin kuulla heistä vielä lisää monta tarinaa.

Puhelin soi.
- Haloo. Isi.
- Mulla on kiviä housuissa.

-Haloo. Isi.
- Mulle tuli nakkihikka.

- Haloo. Isi.
- Mulla on 25 mustelmaa. Aattelin, et sun on hyvä tietää, kun oot mun holhooja.

Juuri näin.

1 kommentti:

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)