keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlberg: Amandan maailmat 
Kustantaja: Like 2017
Sivuja: 136

Luultavasti murhe matkusti ajassa ja siirtyi sukupolvelta toiselle jo kun äidit imettivät lapsiaan. Murhe kulki ihmisen kannoilla kuin isäntäänsä seuraava koira, ja jokaisella ihmisellä oli oma koiransa. Jos ihminen ei katsonut taakseen, hän ei nähnyt koiraa ja murhe unohtui, ihmisellä saattoi olla monta rauhallista ja hyvää vuotta, mutta enemmin tai myöhemmin hän tuli rauhattomaksi ja käänsi päätään ja murhe läähätti siinä. Jollei hän kääntänyt päätään, ilmestyi lopulta joku toinen nostamaan murheen varjoista hänen silmiensä eteen.

Iäkäs Amanda oli viettänyt jo pitkään rauhaisaa elämää pienessä talossaan pikkukaupungin laitamilla. Oma pieni mökki, oma pieni kasvimaa. Oma rauha ja omat tutut rutiinit. Naapurissa asuva omalaatuinen vanhapoika Jansson, joka omalla erikoisella tavallaan toi sisältöä Amandan päiviin. Kun kaupunkiin tulee pakolaisia, voisi kuvitella, ettei se hetkauta Amandan erakkomaista ja suojattua elämää millään tavalla. Mutta sitten yhden pakolaispojan ja Amandan tiet kohtaavat, eikä Amanda pysty unohtamaan näkemäänsä.

Hän yritti olla ajattelematta ja hän ajatteli poikaa. Hän näki suljettujen silmäluomiensa takana pojan ahdistuneet kasvot, laajojen silmien järkyttyneisyyden. Sellaisia poikia oli tullut viime aikoina maahan toisten vieraista maista tulevien ihmisten mukana. Amanda oli kuullut puhuttavan noista ihmisistä radiossa ja nähnyt muutamia heistä kaupungilla. He pakenivat sotaa, ja Amanda tiesi kyllä mitä sota merkitsi: sitä, että ihmisiä teurastettiin kuin sikoja ja maa vettyi verestä, kun siihen kaivettuihin kuoppiin heiteltiin hengiltä silvottuja lapsia.

"Jälkeenjäänyt", oli lääkäri sanonut Amandasta jo lapsena. Mutta Amanda oli löytänyt kaikesta huolimatta oman tiensä ja oli tyytyväinen elämäänsä. Tapa, jolla Amanda maailmanmenoa tarkkaili, oli jotenkin niin puhtaan rehellinen, ylimääräisistä kuorrutuksista riisuttu. Pakolaispoikaan törmätessään Amandan sisimmässä syttyy vahva palo auttaa, murtaa omat raja-aidat toisen hyväksi. Ehkä Amanda ei aina ymmärtänyt ympäröivää maailmaa ja ihmisiä siinä, mutta kukapa meistä aina ymmärtäisikään? Onko lopulta kuitenkin tärkeintä se, miten sydän puhuu toiselle sydämelle tai miten käsi ojetuun auttamaan apua tarvitsevaa? Miten mitata ihmisyytemme?

Jostain syystä en ole ennen tätä lukenut Asko Sahlbergin romaanjea, ja nyt en voi kuin ihmetellä, että miksi en. Ehkä kyse ei ole niinkään tietoisesta päätöksestä vaan siitä, että pelkästään oma kotimaamme on jo pullollaan toinen toistaan taitavempia kirjailijoita, joiden tuotannon pariin vain vielä ei ole ehtinyt. Sahlbergin uusin romaani Amandan maailmat on huikean hieno pienoisromaani, joka kaikessa intensiivisyydessään pitää kiinni kirjassa ensimmäiseltä sivulta aina viimeiseen saakka. Amandan maailmojen teemat ovat äärimmäisen ajankohtaisia: pakolaisuus, kulttuurieroista kumpuava epävarmuus ja väkivalta, yksinäisyys ja ylipäätään ihmisen moraali tässä ajassa. Käsittämätöntä, miten hienosti Sahlberg on onnistunut kokoamaan kaiken tämän alle 150 sivuun. Amanda on päähenkilönä äärimmäisen kiinnostava, inhimillinen, todellinen. Hän tuntuu sellaiselta hyvällä tapaa yksioikoisen ajattelumaailman omaavalta vanhukselta, jolla on sydän paikoillaan ja maalaisjärkeä vaikka muillekin jakaa. Sahlberg kirjoittaa lausein, jotka tikkaavat lukijan ihoon kiinni, varmasti osuen. Mitään ei ole liikaa, eikä liian vähän. Väkevä teos!!

" Jaa kuolema? Se tässä outoa onkin, että ihmiset pelkää kuolemaa. Minua pelottaa kyllä enemmän elämä. Koska eläminen se ihmistä eniten kirpaisee", mies sanoi, nyökkäsi ja lähti kulkemaan haravansa perässä hiekoitettua käytävää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)