Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksom: Everstinna
Kustantaja: Like 2017
Sivuja: 195

Mie olin aivan kaikki, panin makkaahmaan siihen turvelautale, ja silloin mie näin välhäyksen maailmasta semmosena ko se joskus vois olla. Se maailma olis yhtä aikaa mies ja nainen, leikkiä ja rakhautta, hellyyttä ja nautintoa tulvilhaan, kaikki ihmiset olis hyviä toisilensa ja jokhainen otettais matkaan semmosena ko hän on, ei olis pahhaa eikä hyää, ei sannaa ollenkhaan, olis vain aistimukset. 

Vielä lapsuudessa Everstinnan maailmaan mahtui paljonkin hyviä ja  kauniita asioita. Oli tyttöpartion puuhat, pikkulottien leirit. Everstinnan isän Saksassa saama innostus partioaatteeseen tarttui Everstinnaankin, ja lujaa. Saksalaiseeen idealismiin vahvasti nojaava lotta-aate ja suojeluskuntahommat sytyttivät liekin nuoren tytön sydämeen. Palon, jota ei edes läheisten toppuuttelut sammuttaneet. Kun isä kuolee, Saksan jääkärileirillä isän aikanaan pelastanut Eversti astuu voimakkaammin mukaan kuviohin. Isän kuolema oli melkein musertaa Everstinnan, mutta kuolemisen sijaan hän päätti alkaa kulkemaan isänsä viitoittamaa polkua. Everstinna päätyy ensin mitäänsanomattoman persjalkasen, Kaunon, vaimoksi, vain erotakseen samoihin aikoikin kun Saksa irtisanoutuu Versaillesin rauhansopimuksesta. Kun Everstinnan hoitaessa opettajan pestiään, astelee Eversti hänen pieneen asuntoonsa, antautuu Everstinna miehelle, joka tulee monin tavoin määrittämään hänen elämänsä kulkua muutamat seuraavat vuosikymmenet. Everstinnan rinnassa kytenyt fasismin palo roihahtaa liekkeihin kun hän pääsee elämään ja kokemaan asioita Everstin rinnalla. Mutta siinä missä Eversti ruokkii fasismin aatetta Everstinnassa, hän monin tavoin ruoskii elämän paloa ulos Everstinnasta. Isän pienestä mustasta enkelistä kasvaa natsihuora, SS-kihojen jakorasia. Tämän leiman hän saa yllensä kannettavakseen.

Aika, jollonka mie synnyin, oli vihan aikaa. Aika, jollonka mie kasusin naiseksi, oli vihan ja koston aikaa.

Rosa Liksomin Everstinna on kirja, joka yhtä aikaa vetää sekä sanattomaksi että nostaa vahva halun huutaa ääneen. Se on kurkistus pahuuden syövereihin. Se on läpileikkaus parisuhdehelvetistä. Kuitenkin se on myös eräänlainen selviytymistarina. Se on aiheensa ja päähenkilönsä myötä äärimmäisen ristiriitainen kokemus, se on hyvän ja pahan paritanssia. Se piirtää väkevää ajankuvaa Suomesta valmistautumassa sotaan ja valitsemassa puoliaan. Se on kirja, jonka teksti jo pelkästään saa tempautumaan jonnekin muualle kuin tähän hetkeen. Ihana meänkieli on sanojen juhlaa. Se pakottaa lukija lähelle Everstinnaa ja tapahtumia. Se huohottaa niskaan, kuiskii korvaan. Kaunokirjallisesta muodostaan huolimatta sen taustalla on lappilaisen kirjailijan Annikki Kariniemen elämä. Liksom on kertonut, ettei Everstinna ole kuitenkaan Kariniemen elämänkerta fiktiivisessä asussa, vaikka tietyt asiat käsi kädessä kulkevatkin. Kariniemikin avioitui aikanaan itseään melkein 30 vuotta vanhemman Eversti Oiva Willamon kanssa, ja myöhemmin kirjoittaneessaan kirjassa paljasti, millaisessa helvetissä oli Everstin rinnalla elänyt. Tuosta perhehelvetistä selvittyään hän avioitui myöhemmin huomattavasti itseään nuoremman miehen kanssa, kuten kirjan Everstinnakin. Yhtymäkohtia siis varmasti on, mutta lukija itse päättää, lukeeko kirjaa Kariniemen viitekehyksiin peilaten vaiko ihan omana tarinanaan. Merkitystä sillä ei varmasti ole varsinkaan sen suhteen, että Everstinnan tarina on väkevä.

Nyh aattelen, että natsit ei loppuhneet Hitlern ittensä tappamiseen, vaan aina ko annethaan maholisuus, syntyvät uudet natsit ja vasistit, koska ihminen on semmonen. Toistethaan sammaa asiaa ja ootethaan erilaista lopputulosta. Meissä jokhaisessa asuvat rakhauen ja laupeuentyöt rinnatusten julmuuen, syämettömyyen ja piittaamattomuuen kanssa. 

Yllä oleva lainaus kiteyttää minusta niin hyvin tarinan ytimen. Liksom kuvaa niin kouriintuntuvan verevästi sen, miten tavallaan tavallisesta, vieläpä suomalaistytöstä kasvaa natsi-ideologiaan uskova nainen. Nainen, joka on valmis jopa kuolemaan aatteensa puolesta. Tässä tuleekin se ristiriitaisuus lukijan tunnekokemukseen. Everstinna oli natsi ja jo nuoresta pitäen omasi hyvinkin vahvasti fasistisia ajatusmalleja. Ehkä juuri siksi ei voi sanoa, että Everstinna olisi mitenkään pidetty henkilöhahmo. Paikoin hänen voimakkaat ajatuksensa puistattavat, mutta mitä syvemmälle hän joutuu omaan helvettiinsä parisuhteessa Everstin kanssa, sitä helpompi on kuitenkin tietyllä tapaa taas ymmärtää häntä. Toisaalta julkinen asema, jonka hän ns. hyvinä aikoina Everstin rinnalla saa, herättää taas ärtymystäkin. Everstinna nauttii saamastaan huomiosta ja asemasta. Everstinna on kirja, jonka herättämistä ajatuksista voisi kirjoittaa pitkänkin esseen. Siinä on niin paljon tarttumakohtia, joihin haluaisi vielä lukemisenkin jälkeen paneutua syvemmin. Minulle, kuten monelle muullekin, sillä valittiinhan Everstinna Blogistanian Finlandia 2017 -voittajaksi, oli lukemisen juhlaa, monella tapaa.  Jos antaisin lukukokemuksista vielä pisteitä 1-5, tälle antaisin 6.

Joku viisas on sanonu, että antautua voi vain kerran, mutta eletty elämä on näyttäny mulle,
että aina voi antautua uuesthaan. 

Sijoitan Everstinnan Helmet- lukuhaasteessa kohtaan 33 - selviytymistarina.

PS: Jos meänkieli oudoksuttaa, kirjan lopussa on hyvä sanasto meänkielen sanoihin!