Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Kustantaja: Wsoy 2018
Alkuteos: Eleanor Oliphant is Compeletely Fine 2017
Suomentanut: Sari Karhulahti
Sivuja: 431

" Ette näytä sosiaalityöntekijältä", huomautin. Hän katsoi minua pitkään mutta ei sanonut mitään. Ei voinut olla totta! Kohtaan kaikilla elämän osa-alueilla huolestuttavan usein ihmisiä, joiden sosiaaliset taidot ovat kehittymättömät.

Glasgow'ssa asuva, melkein kolmekymppinen Eleanor Oliphant on kyllä siviilisäädyltään sinkku, mutta ei todellakaan kaipaa elämäänsä miestä tai ketään muutakaan ihmistä. Hän on tottunut lapsesta asti pärjäämään vähällä, eikä ymmärrä esimerkiksi työkavereidensa tarvetta ylimääräiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Eleanor tarkkailee ympäröivää maailmaa hyvin yksioikoisten lasien läpi. Häneltä puuttuvat tietyt sosiaaliset taidot, eikä hän luonnollisesti osaa nähdä omaa käytöstään poikkeavana suhteessa muihin, päin vastoin, muuthan sitä vasta epäloogisesti ja rasittavasti käyttäytyvätkin! Melkein kymmenen vuotta jo samassa työpaikassa viihtynyt Eleanor sulkeutuu viikonloppuisin kotiinsa kera parin vodkapullon, eikä halua mitään ylimääräistä säätöä elämäänsä. Ilmeisesti kohtalon tuulet ovat toista mieltä, sillä ne heittävät Eleanorin keskelle mitä kiusallisinta tilannetta; auttamaan uuden kollegansa Raymondin kanssa kadulla kaatunutta vanhempaa herraa. Raymond ei paljoa perusta Eleanorin omalaatuisista tavoista, vaan suorastaan pakottaa tämän reagoimaan asioihin. Alkuhämmennyksestä toivuttuaan Eleanor ei olekaan enää niin varma, että elämä on parasta ilman ihmissuhteita...

Hymyilin hänelle. Minua kiiteltiin ja minuun suhtauduttiin suopeasti jo toisen kerran samana päivänä! En olisi ikinä uskonut, että pienet teot voivat herättää niin vilpitöntä ja myönteistä vastakaikua. Tunsin että jokin hehkui sisälläni - ei kuten roihuava tuli vaan pikemminkin kuin pieni vakaasti palava kynttilä. 

Melkein kolmekymppinen, viikonloppuisin paljon vodkaa juova sinkku, jonka käytöstavat viittaavat enemmän asbergeriin kuin normaaliuteen. Ei ihan perussettiä, mutta ei myöskään voi välttyä ajatukselta, että noistako aineksista pitäisi lukea reilu 400 sivua nauttien. Mutta ei kannata antaa alkuasetelman hämätä! Eleanorin tarina ei ole mikään chick lit- kuorrutteeseen kääritty hömppäromaani, vaan paljon enemmän. Se on toki viihteellinen tarina, mutta kaiken kepeyden ja huumorin rinnalla kulkee todella koskettava ja puhutteleva sävy, joka kertoo miksi Eleanor on sellainen kuin on. Kirjan aluksi Eleanor tuntui jopa vähän ärsyttävältä, mutta vain hetken. Hyvin nopeasti huomasin jopa kiintyneeni tuohon omalaatuiseen sankarittareen ja olin täysin tarinan lumoissa. Eleanorissa on jotain samaa kuin Vaimotestin Donissa tai Silta-sarjan Sagassa. Muutama muukin kirjan lukenut bloggaaja näyttää verranneen Eleanoria juuri Sagaan. Ehkä siksi Eleanoriin oli niin helppoa kiintyä, kun ymmärsi, että hän ei ilkeyttään ole epäsosiaalinen tai töykeä. Honeyman osaakin mielestäni taidokkaasti tasapainotella tämän asian kanssa. Yhdessä hetkessä lukijana nauraa Eleanorin töksäytyksille, mutta toisessa hetkessä huomaa liikuttuvansa kun tajuaa, mitä kaikkea Eleanorin tarinan taustalla on. Lukijana huomaa toivovansa Eleanorille vain pelkkää hyvää ja enemmänkin.

Mainitsin tuolla aikaisemmin chick litin. Vaikka Eleanor onkin sinkku ja tarinassa on mukana hitunen romantiikan sävyjä, ei tarina mielestäni tosiaan ole kuitenkaan chick littiä. Honeyman on saanut tarinan keskiöön sisällytettyä todella isoja teemoja aina yksinäisyydestä vahvojen traumojen merkitykseen ihmisen persoonassa ja elämässä ylipäätään. Kirjaa lukiessa tunteet vaihtelevat nopeasti ja naurun remakka vaihtuukin yhtäkkiä jopa viiltävään suruun Eleanorin puolesta. Tarina, joka vähä vähältä paljastuu, on riipaiseva. Onneksi Honeymanilla on taito rakentaa tarinaa näiden keskenään hyvin erilaisten teemojen ytimessä niin, ettei yleisfiilis käy liian raskaaksi. Kaikesta huolimatta tarinan yllä valaisee koko ajan toivon valo ja hyvän mielen lämmin läikähdys.

Eleanorin tarina meni kyllä minulla syvälle ja lujaa. Vuosi vuodelta huomaan tulevani nirsommaksi selkeästi viihteellisen kirjallisuuden suhteen ja siksi jo lähtökohtaisesti tartun tällaiseen kirjallisuuteen harvemmin. Olen aikanaan lukenut kyllästyksiin asti niin Kathy Kellyä, Marian Keyesiä, Sophie Kinsellaa kuin Helen Fieldingiä ja nauttinut suunnattoman paljon. En tiedä, onko se ikä vai elämä, joka on tuonut mukanaan tiettyä vakavuutta, ettei kirjan sivuilla enää jaksa viihtyä samalla tavalla kuin ennen, jos tarina on liian kepeä, epäuskottava. Kaipaan viihdekirjallisuuteenkin aina jotain muutakin mukaan, ja Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää onnistuu siinä täydellisesti. Eleanorin tarina on suorastaan sekopäisen ihana ja sydäntä pakahduttava! Toki onhan siinäkin omia ennalta-arvattavuuksia ja genren kliseitä, mutta niitä ei silti lukiessa kyseenalaista vaan kaikki uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Voi kyllä nautin!!

Eleanorin tarinan sijoitan Helmet- haasteessa kohtaan 11: kirjassa käy hyvin.