Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja
Kustantaja: Wsoy 2014
Sivuja: 248
Mistä minulle: Kustantajalta

Kun kaikki asiat haetaan ATK:lta, niin enää ihmiset eivät kaivele muistiaan ja niistä tulee tyhmiä. Kun ATK kaatuu niin kaatuvat ihmisetskin, koska eivät ole missään kiinni. Niillä ei ole paikkoja ilman karttaohjelmaa eikä tunteita ilman tv-sarjoja. Semmoista on ihmisen elämä tänä vuonna kaksituhatta ja mitä mahtaa olla, paljon, pahoittelen.

Neljännessä Mielensäpahoittajassa ollaankin jo vakavempien asioiden äärellä, elämän ytimessä, jos näin voisi sanoa. Koska mitäpä sitä on ihmisen täällä maapallon päällä muuta tekemän kuin syntyä ja kuolla. Se mitä siihen väliin jää, sitä sanotaan elämäksi. Mielensäpahoittajalla jos kenellä, on sitä elettyä elämää takana jo sellainen määrä, että väkisinkin ollaan elämän ehtoopuolella. Ja nykyajan kotkotuksia aikansa ihmeteltyään hän tulee siihen lopputulokseen, että kun hänen aikansa koittaa, haluaa hän lähteä itse tekemässään arkussa viimeiselle matkalleen. Sillä kyllä ei nykyaikana osata tehdä enää edes arkkuja hyvin. Ja jotta ei jälkipolville jäisi epäselvyyttä siitä, mikä kuuluu sitten kenellekin ja mitkä ovat ne opit, jotka hän toivoisi jälkipolvien muistavan, täytyy tehdä testamentti. Mutta testamenttiin tarvitaan mustepullo ja sitä ei ole kyllä tarvinut käyttää enää vuosiin. Mustetta etsiessään Mielensäpahoittaja löytää muutakin, muistoja menneestä. Kyllä ei ole tottunut Mielensäpahoittaja herkistelemään vanhojen kuvien äärellä, mutta kurkistus menneeseen herkistää väkisin. Sitten arkun tekemisen tiimellyksessä tapahtuu jotain, joka pistää niin Mielensäpahoittajan kuin pojan perheineen lujille.

Kyllä olen aina mieleni pahoittanut, kun poika ei osaa lainkaan ajatella niin kuin minä ajattelen. Kuinka paljon hempompi maailma olisikaan, jos kaikki ajattelisivat niin kuin juuri minä. Vaikka siitähän ongelmat syntyvät, että me itse luulemme muiden olevan samanlaisia kuin itse ja sitten kimmastumme, kun eivät olekaan. Kolehmainen, serbit, albaanit, omat lapset taikka emäntä.

Tuomas Kyrön luoma Mielensäpahoittaja hurmasi minut jo ensimmäisessä teoksessa. Sitten tuli Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, joka sai edelleen aikaa kovia nauruntyrskähdyksiä lukiessa. Kirjan ja Ruusun päivänä kylkiäiskirjana vain saatavilla ollut Miniäkin vain vahvisti kirjallista rakkauttani tuohon jäärään. Jostain syystä kuitenkin panttasin tämän uusimman kanssa näin kauan, koska mietin, voiko se enää naurattaa. Voi se. Ja voin kertoa, että vähän itkettääkin, hyvällä tavalla. Varmasti iso merkitys on sillä, että nyt on kyseessä ihan kelpomittainen romaani, joka tuo eri tavalla syvyyttä niin tarinaan kuin henkilöihin ja myös välttää liiallista toistoa. Jälleen kerran huomasin usein pysähtyväni ihastelemaan, miten nerokkaasti tuon vanhan jäärän suulla Kyrö onnistuu kiteyttämään ihmisen elon tärkeimmät asiat huumorin keinoin. Kyllä siis tykkäsin, vieläkin, ja mitään poikkipuolista sanaa ei ole sanoman tästäkään Mielensäpahoittajasta. Maailma tarvitsee tällaisia Mielensäpahoittajia ihan jo muistaakseen, mikä tässä elämässä on olennaista.

- Oikeastaan jännää aikaa se filmirulla-aika, poika pohdiskeli. - Virheet jäi näkyviin. Nyt voi poistaa heti, jos ei miellytä.
Sellainen on entisen ja nykyisen maailman ero. Mutta kyllä oli rumat värit siihen aikaan, kun kuviin tulivat värit.