maanantai 26. heinäkuuta 2010

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

(Like 2010)

"Lara astui huoneeseen ja huomasi lattialle pudonneen kirjan. Hän oli siis kuullut kirjan putoavan. Lattialta noussut pöly leijaili yhä kirjan ympärillä. Lara laski kynttilän kädestään, irroitti naulan kirjan keskeltä. Hän avasi kirjan lattialle, istuin sen viereen ja alkoi lukea:
Kertokaa maan ryöstäjille
Etteivät enää istuttaisi kuoleman puutarhoja
Tämän tähtemme alle
Sillä niiden hdelmät tulevat nielaisemaan heidät."

Mistä aloittaisin? Sieluni kun istuu yhä tuolla Marcuksen pienessä talossa, järven rannalla, syreenien ja granaattiomenapuiden suloisessa katveessa. Katselen noita lukuisia kirjoja, joita Marcuksen rakas Qatrina seottuaan naulasi kattoon Talebanien katseilta piiloon. Tunnen nenässäni vienon hajuvesien tuoksun ja kuulen nuorten neitokurkien huudot.

Minulla kävi onni ja voitin Leena Lumi:n ihanasta blogiarvonnasta kolme hienoa kirjaa, tämä oli yksi niistä. Olin lukenut kirjasta jo muutamasta naistenlehdestä arvostelun ja ounastelinkin kirjan olevan merkityksellinen. Teos, josta puhuttaisiin vielä kauan sen lukemisen jälkeenkin. Kirjaa ei voi arvostella ilman, että kertoo jotain sen tekijästään, Nadeem Aslamista. Nadeem on vuonna 1966 Pakistanissa syntynyt, Lontooseen asettunut lahjakas kirjailija. Elävältä haudatut on kansainvälisesti palkittu teos. Nadeem kirjoittaa kirjansa käsin ja erikoinen piirre tähän kirjaan liittyen on se, että hän sulkeutui seitsemäksi kuukaudeksi huoneeseen eristykseen muulta maailmalta kirjoittamaan kirjan. Jopa ruoka tuotiin hänelle huoneen ulkopuolelle, oven taakse. Harvinaislaatuista, kiehtovaa sitoutumista kirjan kirjoittamiseen. Vaan kyllä Nadeemin asiaansitoutumisen aistiikin jokaiselta sivulta. Kirja on niin taidokkaasti kirjoitettu, älykäs, koskettava sekä samalla aikaa julmakin kaikkine Afganistanissa käydyn sodan tuomine raakuuksineen. Väkivallalla ei kuitenkaan mässäillä eikä Nadeem mielestäni viihteellistä sitä yhtään, se tarjoillaan meille sellaisena kuin se on. Kestämme sen tai emme.

Kirjan keskiössä on tuo pieni talo Ushan kylän lähellä, jossa niin tyttärensä kuin vaimonsa menettänyt vanhus, Marcus nyt asuu seuranaan muistot menneestä ja talo, jonka historiaa hän pala palalta seinistä raapuuttaa takaisin eloon. 1800-luvun lopulla elänyt vanha kalligrafi oli rakennuttanut talon ja omistanut siitä viisi huonetta eri aisteille. Jokaisen huoneen seinällä oli taidokkaita maalauksia aisteihin liittyen, jotka Marcus oli Talebanien hallintokauden aikana joutunut savella peittämään, pienimpiä muurahaisiakin myöten.

Afganistan, tuo sotien, veristen taistelujen repimä maa, jossa liian monelle arki on jokapäiväistä eloonjäämistaistelua. Alunperin englantilainen Marcus on nähnyt sodan monet kasvot niiden monien vuosikymmenien aikana, jona hän on maassa asunut. "Aina välillä hän katsastaa Ushaan päin: räjähdyksiä, raketteja, kivääritulta. Taistelua kaduilla ja viemäritunneleissa. Hän näkee mielessään sortuneita taloja, joiden raunioista ojentuu käsiä, jotka yrittävät saada kiinni jostain ja pysäyttää ympärillä raivoavan myrskyn. Idän ja lännen sankarit teurastamassa toisiaan Afganistanin hiekassa. Homeroksen sotaeepoksissa viholliset keräävät kaatuneitaan taistelukentältä ja itkevät avoimesti toistensa nähden, sairaana tuskasta. Marcus toivoisi, että sodan osapuolet saisivat nähdä toistensa kyyneleet."

Pian Marcuksen taloon on kokoontunut joukko vieraita, mutta kuitenkin toistensa elämän kudelmissa tavalla tai toisella kiinni olevia ihmisiä, joista jokainen kantaa omaa suruaan ja etsii vastauksia menetyksiinsä: Venäläinen Lara, joka etsii veljeään, jota "mustat tulppaanit" eivät koskaan tuoneetkaan sinkkiarkussa kotimaahan. Amerikkalainen David, joka rakastui palavasti Marcuksen tyttäreen Zameeniin kauan sitten Pakistanissa ja yhä etsii tietoja Zameenin tuolloin kadonneesta pojasta. Tiukan Jihad-koulutuksen läpikäynyt, vasta vähän päälle parikymppinen, melkein poikanen siis vasta, Casa, jonka "tehtävä" Allahin nimeen keskeytyy hänen loukkaantuessaan. Nuori, rohkea Dunia, ushalaisen lääkärin tytär, joka opettaa lapsia. Hetkeksi, taustoistaan huolimatta nuo kaikki majoittuvat saman katon alle ja vaikuttavat toisiinsa monella tapaa.

Nadeem kertoo jokaisen näiden henkilöiden tarinaa muutamassa aikatasossa. Jokaisella on oma merkittävä historiansa ja kuitenkin tärkeintä on tämä hetki, tässä ja nyt. Hän osaa taidokkaasti, melkeinpä kuin salakavalasti rakentaa jokaisesta henkilöstä vuorollaan sen lukijalle kaikista tärkeimmän. On vaikeaa olla kiintymättä kaikkiin ja juuri kun luulet tietäväsi, kenen tarina on sinulle se tärkein, huomaatkin vuodattavasi kyyneleitä aivan toisen vuoksi. Luin kirjaa hyvinkin puolivälin ylitse niin, että kukaan ei ollut vielä täysin ravistellut sydäntäni..Kunnes sitten yhtäkkiä, ennalta-arvaamatta Casa liikautti rajusti minussa jotain. Tuo pienestä pitäen muiden muovaama, väkivallan keskellä kasvanut poika. "Kymmenvuotiaana Casa oli kokenut ruumiissaan kaiki mahdolliset miesten ja vahvempien poikien aiheuttamat pahoinpitelyn muodot ja -koska ainut keino säilyttää hallinnan tunne oli herättää pelkoa tai satuttaa muita -hän oli tehnyt samoin muille täyttäessään neljätoista. Hänen sisimmässään oli usko siitä, että ihmisillä oli julmuuden ja pelon lisäksi hyvin vähän annettavaa."

Leena, olit todellakin oikeassa, tätä kirjaa ei vain voi lukea "siinä sivussa". Tai voi, mutta silloin sitä ei tule todella luettua. Tämä kirja on kuin upea palapeli, jossa jokainen palanen täytyy saada paikoilleen. Ja kun viimeinenkin pala on paikoillaan, voit hengästyneenä katsoa ja ihmetellä kokonaisuutta, pienten niin tärkeiden osiensa summaa.

Kirja sisältää paljon historiallista faktaa ja vaatii siksikin lukijalta täydellistä keskittymistä. Se ei vain kerro, kuinka joku pommi tuhosi pienen kylän ja jätti suuren tuhonsa jälkeensä. Se kertoo, mistä kaikki alkoi ja miksi. Se ei mässäile, muttei myöskään silitä liian silkkisin hansikkain. Ja ainakin minut se sai entistä enemmän pohtimaan islamilaisuutta eri muotoineen. En tiedä, kuvittelenko, mutta paikka paikoin tuli tunne, että Nadeem halusi esittää islamin juuri sellaisena miltä se näin länsimaalaisen silmin tv-uutisista usein näyttää; pelottavan fanaattisena, ehdottomana. Toisaalta kirja on niin paljon enemmän kuin vain "kuvaus Afganistanista", että en halua takertua tuohon seikkaan sen enempää kun en tehnyt sitä itsekään kirjaa lukiessani.

Tätä kirjaa on verrattu suuresti rakastamaani Khaled Hosseinin "Tuhat loistavaa aurinkoa" teoksiin ja ehkä eniten siksi suhtauduin kirjaan pienellä kritiikillä. Toisaalta olen usein huono lukemaan kirjoja, joissa on paljon tarinassa mukana historiallista faktaa, ellei se sitten erikseen ole sellainen teos. Kuitenkin jo kirjan alkumetreillä oli selvää, että tämä kirja ei jätä kylmäksi jos sen vain malttaa lukea sen sille vaatimalla antaumuksella. Kirjan puoliväliin päästessä olin jo niin kiinni, etten muistanut enää muuta. Vaikka samoja piirteitä tästä toki löytyy Tuhannen loistavan auringon kanssa; Afganistan, sorretut naiset huntujensa takana, niin silti tämä oli niin erilainen, että en vain osaa ja pysty näitä asettamaan sellaiselle yhteiselle viivalle, että voisin näitä verrata. Edelleen Tuhat loistavaa aurinkoa on top 5 kärjessäni, tämä tulee myös jossain siellä lähellä. Siinä missä Tuhannen loistavan auringon jälkeen en vähään aikaan pystynyt katsomaan tv:stä mitään Afganistaniin ja sotien julmuuksiin liittyvää, niin nyt olen etsinyt netistä tietoa Afganistanista lisää. Jotenkin kirja herätti halun tietää asioista syvemmin kuin mitä esimerkiksi uutisissa nähtyjen julmuuksien tunnereaktiot ovat tehneet. Tätä on jotenkin vaikea selittää... 

Lopetan arvostelun yhteen niistä lukuisista upeista kohdista kirjassa:
" Yksi harvoista asioista, jota varmuudella uskaltaa sanoa rakkaudesta on se, että rakkaus on tarpeeksi pieni sopiakseen sydämen sisään, mutta täysin avattuna siihen voisi kietoa koko maailman."


4/5

10 kommenttia:

  1. Erinomainen arvostelu, Susa! Tuntuu, että samoin kuin Anni.m.:n arvion kanssa, sain tästä sinun tekstistäsi irti enemmän kuin Aslamin kirjasta.

    Tavoitit jotain oleellista kirjan sielusta (jonka ymmärsin itsekin, mutta joka ei onnistunut koskettamaan minua - luin ehkä vääränä ajankohtana kesken remontin ja lisäksi mulla oli turhankin paljon ennakkotietoa kirjasta), sen runollisuudesta sodan runtelemassa maassa.

    Casasta tuli minullekin se kirjan koskettavin hahmo. Ehkä hänen nuoruutensa, ehdottomuutensa fanaattisten piirien aivopesun tuloksena sekä toisaalta Dunian näyttämä erilainen islam vetosivat minuun.

    Kirjan antamasta islam-kuvasta on kirjoiteltu jonkin verran ja pohdin sitä nyt. Se on tosiaan hieman yksipuolinen, mutta vasta sinun tekstiäsi lukiessani päähäni välähti, että eihän Aslam välttämättä luo kuvaa islamista uskontona, vaan islamista väärinkäyttynä, sellaisena kuin se talebanien aikana oli.

    Minäkin pidin Tuhannesta loistavasta auringosta enemmän, se kosketti syvemmältä. Mutta itselleni tuli molempien kirjojen lukemisen jälkeen tarve ottaa selvää Afganistanin historiasta.

    Kiitos tästä arviosta, se selvitti lisää ajatuksiani voimakaasta romaanista!

    VastaaPoista
  2. Päätin jo viime viikolla Annin blogissa, että tuon kirjan haluan sittenkin lukea. Tunnen jonkin verran afgaanityttöjä ja jotenkin välillä tuntuu kovin pahalta lukea näitä heidän historiaansa liittyviä raskaita tarinoita. Tytöt kun ovat kovin suloisia ja elämänmyönteisiä ja heidän muistojensa Afganistan on aina niis kaunis.

    VastaaPoista
  3. Susa, upeaa, että tajusit! Linkitän tämän arvostelusi ja lupaan, että kirjaan palataan vielä tämänkin jälkeen blogissani!

    Paras arvostelusi♥ - tähän mennessä.

    Minulla on luetun ymmärtäminen täysi kymppi, mutta en mitenkään tästä Susan tekstistä käsittänyt, että Tuhat loistavaa aurinkoa voisi mennä Aslamin kirjan ohitse...Onneksi tämä minun ykkössuosikkini on kuitenkin maailmalla sekä lukijoiden että kriitikoiden palvoma, mitä en tiennyt ennen kuin tein oman arvosteluni. Uskallan hypätä pimeään!

    Älkää nyt vain kukaan romantisoiko mitään, vaikka kirjan kieli onkin uskomattoman upeaa musiikkia. Koraani todellakin määrää tappamaan vääräuskoiset, mutta se ei anna lupaa kivittää naisia elävältä tai kiellä tyttöjä käymästä koulua.

    Minulla on etiäinen, että tapaan Nadeem Aslamin...

    VastaaPoista
  4. Hieno arvostelu Susa! Sanot paljon oleellista kirjasta ja tuo lopun lainaus kuvaa hyvin kirjaa - sehän aivan täynnä noita äärimmäisen kaunnita lauseita, jotka kätkevät sisäänsä hienoja ajatuksia.

    Minä pidin enemmän Leijapojasta, oletko lukenut sen? Mutta siitä olen samaa mieltä, ettei Aslamia voi verrata Hosseiniin.

    Mukavaa kun sinulla on tämä blogi :)

    VastaaPoista
  5. Susa, Kuu huoneessa on aivan oikea valinta Aslamin jälkeen. Jos tarvitset lisää kevennystä niin Marttisella on sitten se kiinnostava Mistä kevät alkaa - myös.

    Minä nyt tietty odotan tuota Appelsiinin tuoksua, jonka aion lukea uudestaan itselleni vaikka joululahjaksi;-) Siinä oli sitä jotakin, mitä en muista saman kirjailijan kirjoista ole löytänyt. Ostin jopa Suolaista hiekkaa, mutta nukahdin sitä lukiessa puutarhaan...

    KUN, siis kun, olet riittävästi pitänyt väliä Aslamin teokseen, voisitko yrittää Oatesin Haudankaivajan tytärtä...siis suosittelen. Minun arvostelu meni vähän pieleen, enkä ole pystynyt sitä editoimaankaan, kun tein sen heti kirjan luettuani eli vereslihalla eli se on ihan totta, mutta...vaikeasti tajuttava. Yleensä lopetan kirjan yöllä ja kirjoitan sen ulos aamupäivällä.

    Mahtaakohan susta tuntua muutaman kuukauden siltä, että mikään kirja ei tunnu nyt miltään. Olen saattanut olla kohtuuton tai sokea jotain kirjaa kohtaan luettuani Aslamin, sillä on kirjoja ja kirjoja. Vertailu tulee alitajunnasta, joka ei tottele määräyksiä.

    VastaaPoista
  6. lumiomena: Kiitos ♥ Kirja-arvostelut ovat mm siitä ihana juttu, että usein juuri toisen tekemästä saakin jostain kirjasta ihan uusia asioita irti tai jopa enemmänkin kuin sen oman kokemuksen! Ja sinäpä sen hyvin sanoit, mitä itsekin olen koittanut hapuilla löytämättä oikeita sanoja; kirjassaan Aslam näyttää islamin ns. nurjaa puolta, mutta toisaalta kyllähän hän minusta myös kyseenalasta esimerkiksi amerikkalaisten toimia paikoittain.

    Joana: Oli mielenkiintoista kuulla, että tunnet henkilökohtaisesti afgaanityttöjä! Ja erikoista oli tuo, että heidän omissa muistoissaan Afganistan on kaunis! Olisipa hieno kokemus kuulla itsekin suoraan heiltä tarinoitaan.

    Leena: Kiitos! Itse asiassa tähän arvosteluun olen antanut eniten itsestäni, ajastani jne. Mutta tämä teos oli juuri sellainen, ettei sitä vain voinut kuitata lyhyesti lukeneensa jne. Kiva kun mainitsit Oatesin kirjan, olen unohtanut sen täysin, vaikka kiinnostuin siitä valtavasti kun mm. sinun blogissasi siihen törmäsin! Mutta se on tämä "niin paljon kiinnostavia kirjoja, liian vähän aikaa"-ilmiö ;) Otan sen varmaankin tässä heti alkusyksystä lukuun. Uskoisin kyllä, että jonkun tovin voi olla vaikea saada kaikkea aina kustakin kirjasta irti, Aslamin kirjan tyylisillä kirjoilla kun on tapana jäädä sydämeen ja mieleen elämään pitkäksi aikaa. Juuri siksi koitankin nyt lukea mahdollisimman kevyttä muutaman kirjan;)

    anni.m: Siis tiedätkö, olin laittamassa lainaukseksi sitä yöperhos-kohtaa tuohon loppuun, koska se oli niin hieno;) Sitten muistin yhtäkkiä, että joku muukin sen oli laittanut, enkä halunnut ihan samaan lopettaa :) Leijapoikaa en ole lukenut, aikonut kyllä ja luulenpa pian lukevani senkin siis!

    VastaaPoista
  7. Ja Leena...milloin paljastat meille enemmän noista Aslam-etiäisistäsi ;)??

    VastaaPoista
  8. Susa, en voi/saa paljastaa;-)- etukäteen. Palataan asiaan privaatisti myöhemmin.

    VastaaPoista
  9. Aloitin Aslamin kirjan uudelleen ja sain enemmän irti siitä, kun luin sen keskittyen enemmän tekstiin kuin tapahtumiin.

    Toisella lukemisella sain kiinni Aslamin sanoman, joka minusta ei oikeastaan ollut islamissa, vaan kaikissa niissä eri -ismeissä, joita kirjassa tuli esiin ja jotka ovat taistelleet Afganistanissa. Islamin lisäksi amerikkalaisten kauhu kommunismia vastaan ja sitten taas se, millaisena länsimainen kapitalismi näyttäytyy kolmannessa maassa. Kaikkien ismien myllertäessä ympärillä ne tuhoutuvat ja tuhoavat itsensä ja se, joka pystyy näkemään ihmisen ismien, kulttuurien ja uskontojen läpi, on jotain aitoa. Kaikilla muilla paitsi Marcusilla oli liikaa painolastia menneisyydestä mukana, eivätkä he pystyneet kohtaamaan toisiaan, esim. miten David epäili Zameenia ja lopulta hänelle selviää, oliko Zameen aito vai vakooja. Mutta liian myöhään. Marcus pystyi antamaan niin paljon anteeksi kaikille, että näki ihmisyyden. Mutta toisaalta oli sitten kuitenkin surullinen hahmo, kun eli vain odotuksessaan.


    Palaan kirjaan blogissani, kun ehdin ;D

    VastaaPoista
  10. Mari A.: Tämä on kirja, jonka mielelläni itsekin lukisin piakkoin uudestaan ja tällä kertaa vähän toisin silmin juurikin!

    Mielenkiintoinen näkökulma tuo henkilöiden painolastipointti! Marcuksellakin sitä minusta oli, olihan hän menettänyt niin paljon, vaimonsa ja tyttärensä, mutta hän kuitenkin pystyi olemaan armollinen, antamaan anteeksi. Ei hän muuten olisi varmaan voinut jäädä asumaan kaiken tuon tapahtuneen "näyttämölle".

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)