lauantai 14. elokuuta 2010

Eeva Vuorenpää: Kotkansilmän uusi loisto

( Minerva Kustannus 2010)

"Syyskuinen aamu-usva oli väistynyt Kotkansilmän kartanon ja puiston yltä. Se kietoi hahtuvina enää uimarannan tervaleppiä ja poppeleita. Puutarhasta levisi hedelmäinen tuoksu yli aurinkoon heränneen tienoon. Oksat taipuivat hedelmien painosta. Omenapuiden karmiininpunaiset kanelit ja kullanhohtavat kuulaat tippuivat kastepisaroita, kellanruskeat päärynät uhkuivat kypsyyttään kosteiden lehvien suojassa. Silloin tällöin kuului kevyt tömähdys, kun puu pudotti valmiin hedelmän alas nurmikkoon."

On vuosi 1975 ja vanhaa Munstereiden sukukartanoa Kotkansilmää hallitsee uusi isäntäpari. Kaupungilta vanhan kartanon ostaneet ja upeasti restauroineet upseeri Erik ja itsekin lapsena kartanon mailla kirmaillut arkkitehti, vanhan puuseppä Jokisen tytär Riitta Hornberg haluavat elvyttää vanhaa kartanoperinnettä, jonka haasteet ovat kuitenkin uudessa ajassa moninaiset. Molemmilla on suuria tulevaisuudensuunnitelmia kartanon varalle, tavoitteena luoda uudestaan kartanokulttuuria, joka myös kannattaa taloudellisesti. Riitta näkee jo sielunsa silmin kaikki ne upeat juhlat, konsertit, joita he tulisivat kartanossa järjestämään. Toki omat paineensa tuo Riitalle hänen taustansa, onhan hän tavallaan tullut "aidan toiselta puolelta" kartanonrouvaksi. Kuitenkin Riitta uutterasti luovii niin äitiyden, arkkitehdin työn kuin kartanonrouvan tehtävien aallokossa. Tulevaisuus kartanossa näyttää lupaavalta. Riitan vanhemmat ovat myös pian asettumassa Kartanon kupeeseen Nikkarilaan, vanhaan kunnostettuun puusepän asuntoon. Kartanon arkiaskareet hoituvat sujuvasti hyvän henkilökunnan avulla, uusimpana Riitan emännöitsijäksi palkkaama erikoisen oloinen Nelly. Myös Erikin tytär edellisestä liitosta, 19-vuotias Clara viettää paljon aikaansa kartanolla. Niin uljas Kotkansilmän kartano on saanut uutta elämää kattonsa alle kuin muinoin ennen vanhaan.

Kuin sinetiksi Kotkansilmän uudelle nousulle, Riitta tekee merkittävän löydön kartanon ullakolta sitä siivotessaan. " -Tiedätkö mitä, Clara? Me olemme tainneet tehdä todella tarunhohtoisen löydön. Tämä vanha kangas saattaa olla se kotkan aikoinaan kartanolle tuoma Munster-suvun valkoinen liina! Riitta sanoi innostustaan pidätellen. -Ihanko totta! Clara huudahti ja kumartui katsomaan liinaa läheltä. -Voiko se tosiaan olla se!" Liina toimitetaan Kansallismuseoon korservoijalle, joka vahvistaa liian todellakin olevan tuo historiallinen kotkan tuoma liina. Kuinka lie liina päätynyt aikoinaan ullakolle kehyksissä, sillä Munstereiden aikaan se vielä oli näyttävästi seinällä esillä. Konservoinnin jälkeen liina pääsee komeissa kehyksissä takaisin paikalleen Kotkansilmän historiasta muistuttamaan. Kansallismuseossa selviää myös, että kartanon mailta on aikoinaan tehty merkittävä löytö, hopea-aarre. Käynti kansallismuseossa saakin aikaan sen, että kartanon pelloille tullaan tekemään lisää arkeologisia kaivauksia lisälöytöjen toivossa.

Eräänä päivänä Riitta ja Erik kuitenkin saavat yllättäviä vieraita kartanoon. Munsterin suvun vanharouva Regina Munster ja hänen serkkunsa Bertil Liljeblad. Riitta ja Erik ottavat vieraat vastaan hämmentyneinä. Mitä asiaa Munstereilla enää voisi olla kartanoon?  " - Tiesittekö te, arvon Hornbergit, että Kotkansilmän kartano on sääntöperintötila? Se on säädetty periytymään Munster-suvussa vanhemmilta lapsille, ja jos lapsia ei ole, jollekulle läheisimmistä omaisista.- Siinä se tuli! Vieraat olivat liikkeellä perintöasioissa. Ilmeisesti he aikoivat oikeuksiinsa vedoten vaatia Kotkansilmän kartanoa itselleen. Riitta tunsi säikähtävänsä siinä määrin, että hänen täytyi hengittää muutama kerta syvään ja rauhallisesti."

Niin arki kartanossa saakin tummempia sävyjä, kun huoli Kotkansilmän omistajuudesta kaihertaa varsinkin Riitan mieltä. Myös emännöitsijä-Nellyn kipeä salaisuus, jonka hän lopulta Riitalle paljastaa, tuo omat sävynsä kartanon arkeen ja pakottaa itse kunkin kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Erikin tytär Clara etsii kovasti omaa paikkaansa niin isänsä elämässä kuin ennen kaikkea omassa elämässään. Mielenkiinnon kohteet tuntuvat vaihtelevan välillä tiuhaan tuolla nuorella elämänvimmaisella punapäällä. Kunnes hän kohtaa kartanoon kaivauksien ajaksi majoittuneen merkillisen komean, pitkätukkaisen Usva Erävuoren...

Vuodet kuluvat ja Riitta sekä Erik jatkavat kartanon kehittämistä, samalla kuitenkin huoli siitä, saavatko he pitää kartanon, jolle sydämensä ovat jo menettäneet. Clara käy maailmalla vain tullakseen takaisin kotiin ehkä eheämpänä kuin koskaan aikaisemmin. Erikin ja Riitan pojat varttuvat pienistä pojista koululaisiksi. Riitan vanhemmat nauttivat verkkaisista eläkepäivistä tyttäresä lähellä. Maailman tapahtumat tuntuvat aika ajoin kartanonkin arjessa; Alvar Aalon kuolema koskettaa kovasti Riittaa, Lapuan patruuntehtaan tragedia saa monet murhemielelle. Eikä kuolema jää vieraaksi Kotkansilmän kartanossakaan. Mitä tulevaisuus heille kaikille tuo, mihin elämä kuljettaa? Jatkaako Kotkansilmän kartano nousuaan, vieläkö uuden vuosikymmenenkin tullessa on sijaa ripaukselle taianomaista kartanonelämää?

Kotkansilmän uusi loisto päättää Eeva Vuorenpään osittain tositapahtumiin pohjautuvan suomalaisen kartanoromaanitrilogian. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun luin jonkun kirjasarjan viimeisen osa ainoana kirjasarjasta. Tässä on toki riskinsä, että henkilöt ja asiayhteydet jäävät lukijalle hieman etäisiksi, jos sarjan edelliset osat ovat lukematta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että tämän trilogian kohdalla ei niin ole, sillä ainakin tämä päätösosa oli itsenäisesti luettunakin ehjä, oma tarinsa. Toki heräsi mielenkiinto kuulla varsinkin Munstereiden suvun tarinaa enemmänkin ja Riitan lapsuudestakin lisää. Erikoisen tästä teki kuitenkin se, että kirjassa eletään jo nykyaikaa, mutta Kotkansilmän kartano puitteineen onnistuu silti tuomaan palan tuosta menneiden aikojen kartanoiden loisteesta tähän hetkeen, itsellekin lapsuudesta tuttuun aikaan, 70-80 luvun taitteeseen.

Vuorenpäällä on kyky kirjoittaa tarinaa verkkaalleen rakentaen, kuitenkin koko ajan eteen päin soljuen kuin raikas kesäsade. Tässä romaanissa ei pääpaino niinkään ole vilkkaasti etenevillä tapahtumilla vaan sillä, että lukijan mieleen rakentuu vähän kerrassaan kuva Kotkansilmänkartanosta ympäristöineen ja ihmisistä sen ohella. Vuorenpää käyttää huoletta aikaa kartanon kuvailuun ja henkilöiden välisiin arkisiin keskusteluihin.  Mielestäni hieno lisä kirjassa on joidenkin niin kotimaan kuin ulkomaiden tapahtumien tuominen osaksi tarinaa. Se tuo kirjaan tuttuuden tuntua, onhan itsekin niistä aikanaan tv:stä tai lehdestä nähnyt ja lukenut. Ja eihän kartanoromaani olisi nimensä veroinen, ellei siinä olisi myös ripausta jännitystä ja romantiikkaa! Tämä on kirja, jonka parissa on hyvä rauhoittua ja matkustaa mielikuvituksessa tuonne uljaaseen Kotkansilmään jonain kauniina talvisenä iltana, kun kynttilät valaisevat kartanon tienoon ja isojen ikkunoiden takaa näkyy ihmiset juhlavina tanssiaisten pyörteissä. 

3/5

1 kommentti:

  1. Voiko romanttiikkaa koskaan olla liikaa!

    Suomen kartanohistoria on todella kiinnostava ja lumoava. Vaikka tämä kirja olisikin fiktiota, niin se takuulla kuitenkin on aitojen, olemassa olevien ja/tai olleiden kartanoiden peilikuva - kaikkineen.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)