keskiviikko 11. elokuuta 2010

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

( Otava 2001)

On vuosi 1942. Pienessä Les Laveuses kylässä, Loire-joen rannalla asuu leskeksi jäänyt omalaatuinen Mirabelle Dartigen kolmen, marja-tai hedelmäreseptien mukaan nimeämänsä lapsensa kanssa. Framboise-kuopus, Reine-Claude-isosisko sekä Cassis-isoveli. Sota on vienyt isän ja tuonut kylään saksalaismiehityksen. Dartagenien taloa ympäröi lukuisat hedelmäpuut ja marjapensaat, joiden hoitaminen ja sadon hyödyntäminen täyttää niin Mirabellen kuin lasten arjen. Puutarhasta löytyy niin luumupuuta, karviaismarjapensaita kuin mansikoita. Vain yksi hedelmä on kielletty, appelsiini. Mielialanvaihteluista ja rajuista migreeneistä kärsivä äiti ei voi sietää appelsiinia, jonka tuoksun hän usein kohtauksen tullessa tuntee. Yksi kesä kuitenkin muuttaa traagisesti kaiken, peruuttamattomasti. "Kaikki alkoi eräänä lauantaina hedelmäkojun edessä Angerssin torilla. Silloin oli heinäkuun viides, ja minä olin täyttänyt kaksi päivää aiemmin yhdeksän. Kaikki alkoi appelsiinista.."

Nyt jo kuusikymmentäviisivuotias Framboise onkin kulkenut pitkän matkan palatakseen lopulta takaisin kotikyläänsä. Niin kauan kuin hän luulikin, ettei hän pysty palaamaan enää koskaan Les laveusesiin, äidin perintö saa hänet tajumaan, että juuri sinne hän kaipaakin. Oikukas Mirabelle on testamentannut kotitalon Cassisille, oman salaperäisen muistikirjan Framboiselle ja kellarin arvokkaat viinit Reine-Claudelle. Vanha, ränsistynyt kotitalo ei kuitenkaan kiinnostanut Cassisia ja hän myikin sen Framboiselle. Niin Framboise palaa vuosikymmenien jälkeen kotiin.  Hän toivoo ja uskoo, että vuosikymmenet ovat saaneet kyläläiset jo unohtamaan tuon tragedian, joka ajoi Framboisen perheen kylästä pakoon. Framboise kunnostaa kotitalonsa ja perustaa pienen ravintolan. Vuodet vierivät. Kesäisin hän saa luokseen toisen tyttärensä lapsineen ja alkaa nauttia taas elämästä, onhan hän myös palannut takaisin juurilleen. Tyttärilleen Framboise ei ole koskaan kertonut historiaansa, se on syvälle hänen sydämeensä haudattu.

Framboise alkaa lukea vähän kerrassaan äitinsä sekavaa muistikirjaa, joka on täynnä reseptejä, mutta myös valheita ja totuuksia Framboisen lapsuudesta. Kuin isoa mosaiikia, hän rakentaa uudelleen mielessään menneisyytensä kokonaisuudeksi, joka hänen on sisimmässään kohdattava. " Minä en tietenkään voi tietää, miltä äidistä tuntui, mutta minusta itsestäni tuntuu, että olen lähempänä häntä kuin koskaan ennen ja voin melkein kuulla hänen äänensä, kun kääntelen muistikirjan haperoita sivuja - sen intohimoisen ja epätoivoisen naisen äänen, joka yritti parhaansa mukaan peittää todellisen minänsä kylmyydellä."

Framboisen pieni ravintola saa vankan jalansijansa vuosien varrella kyläläisten keskuudessa. Framboise luulee jo selvinneensä, kunnes eräänä päivänä ilmestyy lehdessä artikkeli, jossa kuuluisa kokki kehuu Crepe Framboisen herkkuja, mutta mainitsee myös sukulaissuhteen Cassisin pojan Yannicin perheeseen. Framboisen hetkelliseksi helpotukseksi toimittaja on luullut häntä Yannicin puolison Lauren tädiksi. Ei aikaakaan, kun Yannic ja Laure saapuvatkin kylään ovelin aikein. Siitä lähteekin käyntiin tapahtumien ketju, joka tulee avaamaan niin vanhat haavat kuin paljastamaan hätkähdyttäviä asioita ihmisistä, jotka Framboise luuli tuntevansa liiankin hyvin. 

Framboisen muistoissa palaamme tuohon kesään ja syksyyn, joka muutti lopullisesti Dartagenin perheen elämän. Pääsemme kylmän ja oikukkaan Mirabellen herkullisten ruokapatojen ääreen, Loire-joen rannalle pyydystämään pelottavaa Haukimuoria joka kiinnijäätyään toteuttaisi pyydystäjän toiveen. Mutta ennen kaikkea pääsemme lähelle tuota saksalaista sotilasta Tomasia, joka ystävystyi sisarusparven kanssa ja lopulta tuli traagisesti osaksi sitä kohtaloa, joka perhettä väistämättä odotti. " "Haukimuori", minä kuiskasin käheästi. "Haukimuori. Minä toivon. Minä toivon, että Tomas jää. Että hän jää tänne." Esitin hiljaisen toivomukseni nopeasti, jotta Tomas ei kuulisi sitä, mutta kun hän ei noussutkaan heti rannalle, toistin sen siltä varalta ettei vanha hauki ollut kuullut sitä ensimmäisellä kerralla: "Minä toivon että Tomas jää. Että hän jää tänne ikiajoiksi." "

Isättömät lapset vailla äidin rakkautta, seikkailuja janoten. Äiti, jonka pelottavat mielialanvaihtelut ja hurjat migreenikohtaukset hallitsivat koko perheen arkea. Pieni salainen silmänisku, varastettu appelsiini. Niin viattomana alkanut ystävyys saksalaisen sotilaan kanssa. Nuori ja uhmakas Framboise, joka halusi enemmän mitä sai. Tapahtumat, joiden suunta saattoi lopulta olla vain kohti tuhoa. Ja kaikki, kaikki tuo alkoi vain yhdestä hedelmästä, siitä kielletystä.

Olen aikaisemmin lukenut Harrisilta Pienen suklaapuodin, Karamellikengät sekä uusimman Sinisilmän. Jo niistä kirjoista on käynyt selväksi, kuinka mestarillinen kertoja ja juonenkuljettaja Harris on. Häneltä luonnistuu kirjoittaa niin dekkarimaista kuin taianomaistakin tekstiä. Appelsiinin tuoksu on ollut jo useamman vuoden omassa hyllyssäni, mutta jotenkin aina jäänyt odottamaan sitä oikeaa hetkeä. Leenan ja lumiomenan innoittamana vihdoin päätin tarttua siihen ja jo ensimmäisiltä sivuilta kirja tempaisi mukaan. Tunsin nuoren Framboisen kiihkeän, uhmakkaan sydämen sykkeen. Näin sieluni silmin tuon pelottavan Haukimuorion Loire-joen mutaisen pohjan uumenissa. Melkein maistoin kielelläni Mirabellen herkullisten ruokien maun. Mutta ennen kaikkea, tunsin appelsiinin tuoksun.

4/5

4 kommenttia:

  1. Taitaa olla jo muutama vuosi siitä kun luin tämän kirjan, arvostelusi luettua vasta oikeastaan muistin, että olen tämän joskus lukenut. Taitaa mennä uusintalukuun mitä pikimmiten, olen unohtanut siitä ihan liikaa!:)

    VastaaPoista
  2. Ja minä aion lukea tämän uudelleen itsellenii joululahjaksi!

    Kiitos Susa hienosta arvostelusta, joka sai minut odottamaan joulua nyt tosi kovasti;-) Muistan niin tämän kirjan tunnelman, mutta kuten SaSo, niin minäkin olen unohtanut varsinaiset tapahtumat.

    Kiitos linkityksestä♥

    VastaaPoista
  3. Kiitos linkityksesltä :)

    Osaat kuvata tämän kirjan hengen huikean hyvin! Se menee juuri noin. Kirja on raikas ja kaunis, mutta myös kipeä. Se on myös hyvin aistillinen, kuten kuvailit. Siinä mielessä ehkä tyypillisintä Harrisia, ja selvästi sukua Suklaapuodille sekä (ei ihan niin hyvälle) Kesäviinille. Minusta tämä on Harrisin paras kirja. Ja sinun arvostelusi jälkeen tekisi mieleni lukea tämä uudelleen. Ehkä teenkin sen syysloman päivinä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)