sunnuntai 8. elokuuta 2010

Lucy Dillon: Paritanssia

(Gummerus 2010)

Entinen vakiotanssien mestari Angelica palaa lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin, Longhamptoniin, tarkoituksenaan tyhjentää äitinsä koti hänen kuoleman jälkeen. Angelica kuitenkin tuntee menneisyyden vuosikausien painon sydämessään ja tajuaa, että nyt on aika tehdä tilit selviksi menneisyyden kanssa. Täällä ja nyt. Ja kun hän eräänä päivänä taas avaa vanhan Memorial Hall:n tanssisalin ovet, muistot vyöryvätkin kuin hyökyaalto hänen ylitseen. Tuoksut, äänet, musiikki. Kaikki se, mitä hän vuosikymmenet on koittanut paeta. "Angelica pani harjan nojaamaan vanhaa patteria vasten. Sitäkään entinen Angelica ei olisi uskonut: että tanssimisen halu katoaisi ja se ei liittyisi millään tavalla niskasärkyyn. Hänen sydämensä oli menettänyt kykynsä ponkaista ilmaan, eivät hänen jäykät polvensa."

Angelica alkaa pitää Memorial Hall:ssa tanssitunteja aloitteleville pareille. Tanssikurssi kokoaakin yhteen hyvin erilaisen joukon ihmisiä, kullakin omat syynsä tulla opettelemaan tanssin saloja. Vaativan työn sekä äidin ja vaimon roolien ristipaineessa kamppaileva Katie ja aviomies Ross, joiden keskinäinen suhde tuntuu kadonneen jonnekin likapyykin ja typerien riitojen välimaastoon. Nuori tuleva morsian Lauren, joka edes kerran elämässään, eli häissään, haluaisi olla muutakin kuin se pitkä hontelo ja kömpelö tytönhupakko, sulhasensa Chrisin kanssa. Laurenin hurmaavat vanhemmat Frank ja Bridget, jotka palvovat tytärtään valtavasti. Vanhempi pariskunta Baxter ja Peggy, jotka selvästikään eivät ole aloittelijoita tanssin saralla, mutta siitä huolimatta innokkaana mukana kurssilla. Ystävykset Trina ja Chloe, jotka toivovat löytävänsä kurssilta muutakin kuin vain tanssin elämäänsä. On sanomattakin selvää, että ajan myötä tunneilta ei puutu niin naurun kuin surun kyyneleitä, elämää sen monissa sävyissään. Kurssilaiset tulevat huomaamaan, että tanssiessaan on oltava sydän mukana, ei riitä, että osaa askelkuviot. "Angelica käveli Katien viereen ja tarttui hänen käteensä. "Ihan ensimmäiseksi pyydän sinua unohtamaan kaiken, mitä luulet tietäväsi tangosta. Nyt ei panna ruusua hampaiden väliin eikä heitellä päätä naurettavasti puolelta toiselle. Se on vain sellaista teehuonehölynpölyä - Ei kiitos seksiä, olemme englantilaisia. Argentiinalainen tango on aitoa, kuvittele gauchoja ja prostituoituja ja kuumia hikisiä huoneita. Tässä tanssissa ei ole kyse rakastumisesta, kuten valssissa ja foxxtrotissa, vaan rakastelusta. Mutta sinun pitää antautua sille kokonaan, muuten se ei toimi. " Angelica katsoi Katieta tiukasti. "Ei puolivillaista otetta nyt, Katie. Tangoon pitää hukuttautua, kadota siihen. Muuttua toiseksi." "

Memorial Hall alkaa pikkuhiljaa herätä jopa entistä upeampaan kukoistukseen. Upea vanha jousitettu puulattia kantaa päällään ihanasti nuo uusia askelia opettelevat parit, ikkunoiden lasimaalaukset loistavat jälleen valojen heijastuessa niihin, seinien sisällä soi komeasti niin tulinen argentiinalainen tango kuin railakas rock'n roll. Varsinkin Katielle ja Rossille sekä Laurenille vanhempineen tulee kurssi-illoista pieni pakopaikka arjen keskeltä, jonne voi elämän kriisienkin keskeltä lopulta palata tuttuun joukkoon, antaa tanssin parantaa sielun haavoja.

Ovatko  Katie ja Ross kadottaneet toisensa lopullisesti, voiko kipeiden sanottujen sanojen jälkeen löytyä enää se rakkaus ja intohimo, mikä kantaisi heitä tulevaisuuteenkin? Saako Lauren hulppeat prinsessahäänsä vai ovatko ne edes sitä, mitä hän todella haluaa? Kuinka Laurenin äiti Bridget selviää siitä umpikujasta, mihin hän ajautuu tyttärensä jopa hieman suuruudenhullujen suunnitelmien aallokossa? Ja ennen kaikkea, saako Angelica vihdoin tilinsä selviksi menneisyytensä kanssa?

Jo kirjan kansi lupaa jotain ihanan raikasta, hauskaa, herkullista hyvänmielen luettavaa. Jotain sellaista, mitä muutaman äsken lukemani hieman rankemman kirjan jälkeen kaipaisin. Dillon osaa nopeasti tuoda kirjan henkilöhahmot lukijan lähelle, tutuiksi. Katien ja Rossin välillä ammottava kuilu tuntuu omassa sydämessä asti. Angelican loistelias tanssimenneisyys upeine kimaltavine paljettipukuineen maalautuu mieleen kiehtovana jo kirjan alkumetreillä. Tyttärensä puolesta vaikka henkensä antava ihana lempeä Frank, yhäkin epävarma rumaksi ankanpoikaseksi suorastaan itsensä tunteva Lauren. Kaikki he koskettavat ja tuntuvat aidoilta. Angelican vahvat muistot omaan tanssiuraansa liittyen ovat kaihoisia, mutta samalla loistetta täynnä.

Näin tanssia harrastamattomalle kirjassa on sopivasti tanssin säihkettä ja askelten lumoa. Pääpaino kirjan juonikuvioissa on kuitenkin niin Angelican kuin osan kurssilaisten elämän koukeroissa.Sujuvasti ne soljuvat yhteen tanssinopettelun maailmaan. Olen itse innokas "Tanssii tähtien kanssa"-ohjelman fani ja jotenkin tässä kirjassa oli sitä samaa elämänmakuista tunnelmaa kuin ohjelmassakin.

Pienen pieni kritiikkini kohdistuu kirjan loppuun. Tosin täytyy huomauttaa, että varsinkin rankempisisältöisten kirjojen ( Kuten äsken lukemani Nadeem Aslamin Elävältä haudatut) jälkeen kaipaankin onnellisia loppuja, mutta tässä kirjassa olisin ehkä kaivannut vähän pidempää ja enempi avaavaa pohjusta ennen loppuratkaisua. Ehkä vähän enemmän kontrastia koko kirjan juonen läpi kulkeneiden kunkin henkilön ongelmien selviämisen ja loppuratkaisun välille. Toisaalta, tämä kirja on kuin Marianne-karkki. Pitkän tovin se ensin viipyilee ja tuo makua, kunnes lopulta sisällä oleva suklaa sulaakin nopeasti. Herkullista ja virkistävää kuin kesäinen sade!

Jos pitää "Tanssii tähtien kanssa"-showsta, Marian Keyesistä, ihastut varmasti tähänkin!  Ja jos ennen tätä kirjaa minulla on ollut jo kiinnostus lähteä miehen kanssa paritanssikurssille, nyt se on vielä vahvemmin;)

3/5

6 kommenttia:

  1. Wau!, olipa raikas arvostelu ja huomasit juri sen asian, joka minua joskus riipoo eli pitkän, kiinnostavan kerronnan jälkeen loppuratkasiu tulee kuin pommi. Ei se niin saa mennä. Siinä kirjalijan täytyy tajuta, että jos loppu avautuu vasta vaikka kahdellakymmenellä viimisellä sivulla, on raknnettava silta hienosta tarinasta loppuratkaisuun. Tässä varmaankin syy, että en koskaan syö Marianne -karkkeja. Haluan hidasta nautintoa, johon ehdin itse mukaan ja siihen on Geisha-suklaa omiaan.

    Ilman muuta tämä kirja on jo monen naisen suosikki. Naistenlehdetkin ovat kovasti ylistäneet ja nyt sinä myös. Elämässä pitää olla myös kepeyttä, edes sen intohimoisen tangon verran.

    VastaaPoista
  2. Kun en ole tanssi-ihmisiä, en oikein osaa kommentoida kirjaa, mutta sen rakenne taitaa olla tuttu monista muista; Joukko ihmisiä kertyy yhteen jonkun aiheen, nyt tanssin, ympärille? Siinä mielessä minulle tuli mieleen Pieni lankakauppa, loistava Elämän lempeät maut, Lukupiiri jne. Ihmismosaiikki :)

    Kirjoitit arvostelusi tosi hyvin. Kepeyttä tarvitaan aina. Keyes - totta kai. Tanssii tähtien kanssa - never. Yksiselitteisen onnellisia loppuja en ole viime aikoina lukenut, mutta se Andrew Nicollin kirja on aika hyvää lääkettä.

    Vertauksesi Marianne-karkkiin on hyvä! Minä olen 70% tumman suklaan ystävä.

    VastaaPoista
  3. Leena, joissain kirjoissa, varsinkin dekkareissa ne sellaiset nopeasti, yllättenkin tulevat loput ovat usein jopa se parhain osa kirjaa. Tässä kirjassa loppu oli aika ennalta-arvattava, mikä ei minua haitannut, koska luen mielellään usein tämäntyylisiä kirjoja. Ongelma oli kuitenkin ehkä siinä, että Dillon taidokkaasti maalasi pala palalta näiden henkilöiden elämäntarinaa ja heidän ongelmiaan, mutta sitten aivan lopussa kaikki oli niin nopeasti sitä happyendiä, että se meinasi hieman häiritä. Tuo ei kuitenkaan missään nimessä ole sellainen tekijä onneksi tässä kirjassa, että sen vuoksi kannattaisi kirja sivuuttaa. Se vain täytyy lukea oikealla asenteella:)

    lumiomena: Ihmismosaiikkipa hyvinkin! Dillon kyllä osaa ainakin minunlaiseen lukijaan vetoavasti rakentaa henkilöhahmoja tarinoineen!

    VastaaPoista
  4. Ihailen arviotasi taas kovasti! Kirjoitat mahdottoman selkeästi ja kivasti. Kirja ei ehkä ole ihan minun tyyppiseni, mutta on mukava kuulla tällaisestakin, ja varsinkin näin hyvin kerrotuuna.

    VastaaPoista
  5. Esimerkki todella huonosti tehdystä lopusta on tässä: Linda Olssonin loistava Sonaatti Miriamille, laski mun arvoasteikossa vain viimeisten sivujen takia.

    Joskus dekkarissa se tietysti toimiikin, siinä olet aivan oikeassa.

    VastaaPoista
  6. Luin kirjan pitkästä pitkästä aikaa ja ajattelin ottaa tämän hyllystäni, koska ajattelin, että tässä sopivan kevyttä luettavaa ja ei haittaa, vaikka kesken jäisikin..heh..toisin kävi, jäin kiinni suhteen kimuranttiuteen ja luin kirjan vauhdilla ja aloin taas myös puntaroimaan omaanikin parisuhdetta siinä sivussa. Loppupuoli oli lattea ja ote hävisi johonkin, johtuneeko just tuosta kiireisestä lopusta.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)