Doris Lessing: Viides lapsi

(Otava 2007)

Se oli alusta asti niin selvää. Jo ensimmäisistä huoneen toiselta puolelta toiselle luoduista silmäyksistä toisiinsa, he tiesivät; tuossa on juuri se ihminen, jota oli odottanut. Firman meluisien päättäjäisjuhlien keskellä he tunnistivat toisissaan jotain poikkeuksellista, jotain mikä tulisi rakentamaan heidän tulevaisuutensa vankat pohjustukset. Nuo kaksi omalaatuista, monien epäystävällisin sanoin arvostelemaa ihmistä olivat löytäneet vastakappaleensa. Ei ollut mitään syytä enää sen jälkeen odottaa, olivathan he molemmat jo odottaneet niin kauan päästäkseen juuri tähän hetkeen. Tästä alkaa Davidin ja Harrietin, heidän perheensä tarina Nobel-palkitussa Doris Lessingin kirjassa, Viides lapsi ((suomentanut Heidi Järvenpää).

Iso ihana talo ja paljon lapsia. Haave, jonka he jakoivat täydestä sydämestään. He löysivät upean, ison kolmikerroksisen viktoriaanisen talon, jota ympäröi villiintynyt puutarha. Sukulaisten pudistellessa päätään tuolle melkein suuruudenhulluilta vaikuttavalle parille, David ja Harriet olivat jo täysin tulevaisuuden suunnitelmien totetuttamisen pyörteissä. " Yksi..kaksi..kolme..jopa neljä, viisi...tai kuusi!", he nauroivat suudelmien lomassa miettiessään sopivaa lapsilukua.

"Harriet ja David istuivat rinnakkain vuoteella ja katselivat huonettaan. He olivat hiljaisia, säikähtyneitä siitä mihin olivat ryhtyneet. Syreenin varjot näyttivät piirtävän viekoittelevasti avaraan kattoon vuodet, jotka he eläsivät tässä talossa. He käänsivät päänsä ikkunaan ja näkivät sateenmäärän auringon valaiseman vanhan syreenin, jonka elänää uhkuvat nuput puhkeaisivat kohta kukkaan. Sitten he katsoivat toisiinsa. Kyyneleet valuivat heidän kasvoillaan. He rakastelivat siinä vuoteellaan. Harriet oli vähällä huutaa: "Ei, lopeta! Mitä me teemme?" Sillä eivätkö he olleet päättäneet siirtää lasten hankkimista kahdella vuodella? Mutta Davidin päättäväisyys mykisti hänet - aivan, sitä se oli, David rakasteli päättäväisen keskittyneen kiihkeästi katsoen häntä silmiin, ja tämä päättäväisyys sai hänet ottamaan vastaan Davidin, hyväksymään sen, että David otti hallintaansa hänessä olevan tulevaisuuden."

Ja juuri sinä yönä sai alkunsa ensimmäinen lapsi, Luke. Raskaus ei ollut helppo, mikä oli omiaan lisäämään sukulaisten niin suoraa kuin epäsuoraakin kritiikkia heitä kohtaan; mikä kiire heillä oli ja eikö pienempikin talo olisi riittänyt. Harriet ja David kuitenkin sisustivat isoa kotiaan innolla ja lopulta syntyi Luke, heidän ensimmäinen lapsensa. Luke oli helppo, ihana vauva ja tuoreet vanhemmat kukoistivat onnesta, kylpivät rakkautensa palon loisteessa. He halusivat koota perheensä yhteen viettämään pääsiäistä, joka oli aloittava monien isojen sukujuhlien ketjun.

"Itse asiassa kaikki viihtyivät hyvin ja tunnistivat, että talo oli kuin luotu tällaiseen elämään. Suuren ruokapöydän ääressä, jossa oli tilaa monelle hengelle, istuttiin ja nautittiin pitkiä aterioita tai juotiin aterioiden välillä kahvia ja teetä ja juteltiin. Ja naurettiin... Kun Harriet ja David kuuntelivat makuuhuoneessaan tai ehkä portaita laskeutuessaan naurua, vieraiden ääniä, juttelua, leikkivien lasten huutoja, he tarttuivat toisiaan kädestä ja hymyilivät ja huokuivat onnea. Kukaan ei tiennyt, ei edes Dorothy- ei ainakaan Dorothy - että Harriet oli taas raskaana. Luke oli kolmen kuukauden."

Ja niin oli Harriet jälleen, heille itselleenkin yllätten raskaana. Harrietin äiti Dorothy jäi auttamaan heitä koko loppuvuodeksi ja kun joulu koitti, oli Harriet jo viimeisillään ja talo jälleen täynnä vieraita ottamassa joulua vastaan. Ja pian syntyikin heidän toinen lapsensa, Helen. Tuli seuraava pääsiäinen, joulu..ja vaikka muu maailma tuntui jo oireilevan ongelmia ja taloudellista ahdinkoa, Harriet ja David pitivät vankasti pystyssä perheensä suojamuureja muun maailman velloessa. Vuodet kuluivat ja uusi raskaus seurasi toistaan. Sukulaiset eivät enää tienneet miten kommentoida Harrietin uusia raskauksia, mutta silti talo täyttyi aina vieraista juhlapyhien aikaan. Dorothy väsytti itseään sinkoilleessaan toisen tyttärensä luota toisen luo heitä auttaessaan, mutta kukaan muukaan ei tuntunut tarjoavaan apua Harrietin ja Davidin alati kasvavalle perheelle. Ja sitten vielä kuitenkin, vastoin heidän itsensäkään odotuksia, Harriet oli viidennen kerran raskaana..

Tällä kertaa jo odotusaikana kaikki oli toisin. Raskautta oli kestänyt vasta kolme kuukautta, kun Harriet alkoi tuntea voimakkaita sykäyksiä vatsassaan, kuin vaatimuksia huomiosta. Harriet ei tiennyt, miten niihin tulisi suhtautua ja oli huolissaan. Kuukaudet kuluivat ja Harrietin huoli kasvoi; vatsan sisäinen asukas jylläsi jo niin kovin voimin, ettei hän saanut nukutuksi kivuiltaan. Hän ei osannut selittää täysin, että miksi, mutta jostain syystä hän ei tuntenut yhteyttä tuohon pieneen ihmisenalkuun, joka hänen sisällään kasvoi. Kun raskaus eteni, Harrietin vastenmielisyys koko raskautta kohtaan kasvoi ja samalla myös kivut; aivan kuin vauva olisi koittanut koko ajan väkivalloin tulla ulos vatsasta. Hän pyysi lääkäriltä rauhoittavia lääkkeitä, joilla hän saisi edes hetken levon.

"Koska Harriet ei uskaltanut pyytää lisää lääkettä tohtori Brettiltä, hän kerjäsi sitä ystäviltä ja sisariltaan. Hän ei kertonut Davidille, kuinka paljon hän sitä otti, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun hän salasi jotakin Davidilta. Sikiö oli hiljaa tunnin verran lääkkeen ottamisen jälkeen, ja hän sai hetken levon loputtomasta takomisesta ja myllerryksestä. Se oli niin ankaraa, että hän itki kivusta."

Pitkän ja raskaan raskausajan ollessa melkein lopullaan poltot vihdoin alkavat. Viisikiloinen vauva tulee voimalla rynnistäen maailmaan ja saa nimekseen Ben, viides lapsi. Samalla aikaa Harriet on helpottunut, että lapsi on nyt kohdun ulkopuolella, mutta myös peloissaan, mitä hän todella on synnyttänyt. Ben mullistaa koko perheen arjen, eikä mikään ole enää itsestäänselvää, ei varsinkaan se ennen kaiken kestänyt yltäkylläinen onni ja rakkaus. Tuo menninkäisen näköinen, jo vauvana valtavat voimat omaava viides lapsi luo kuilun niin Harrietin kuin Davidin kuin Harrietin ja lasten välillä, mutta ennen kaikkea parantumattoman särön Harrietin sydämeen. Missä vaiheessa on tehtävä kipeitäkin ratkaisuja muun perheen hyvinvointi turvatakseen? Mutta ennen kaikkea minkälaisen ratkaisun kanssa pystyt elämään itse? Onko ihmisen kohtalo määrätty jo ennen kuin edes on syntynyt?

"Harriet oli odottanut hetkeä, jolloin hän katsoisi silmästä silmään olentoa, jonka hän oli varmasti tiennyt yrittävän vahingoittaa häntä, mutta silmissä ei ollut merkkiä tuntemisesta. Ja hänen sydämensä käpertyi säälistä: pieni raukka, äitinsä inhoama...Mutta hän kuuli sanovansa hermostuneesti vaikka yrittikin nauraa: "Hän on kuin peikko tai menninkäinen." Ja hän rutisti lasta sovitukseksi. Mutta lapsi oli jäykkä ja raskas."

En ole aikaisemmin lukenut Lessingin kirjoja, ja päätin aloittaa tällä paljon keskustelua herättäneellä teoksella. Eikä tämä mikään helpoin kirja ollutkaan, tosin osasin sitä odottaakin. Väistämättä mieleeni tuli jo kirjan alkuvaiheilla yksi suosikkini, Lionel Shriverin Poikani Kevin. Molemmissa kirjoissa samaa tematiikkaa, isoja kysymyksiä siitä, miten pahuus syntyy vai onko meissä kaikissa aina sitä hiven, mutta ympäröivä maailma vaikuttaa sen ilmenemiseen? Vai voiko joku olla syntyjään paha. Toisaalta Shriverin kirjassa on vaikea löytää jotain syytä Kevinin käytökselle, kun taas Lessingin kirjassa tuntuu, että Benillä on joku kehityshäiriö, jota nykyaikana voitaisiin hoitaa ja siten vaikuttaa haitalliseen ja vaaralliseen käytökseen tai ainakin luoda oikeammat puitteet Beninlaiselle ihmiselle. Sillä niin, ihminenhän hänkin on, vaikka äiti jo kohdussa on nimennyt hänet olennoksi eikä ole varma edes sen ihmisyydestä. Kuitenkin Benin äiti yrittää enemmän kaikista perheen kokemista kauheuksista huolimatta, kun taas Kevinin äidistä ei välity niin sama kuva. Mutta jotta omat kommenttini ei mene kahden kirjan vertailuksi, vielä muutama sana juuri tästä, puhuttelevasta kirjasta. Mielestäni Lessin luo tuon ajan kuvaa siitä, kuinka ympäröivä yhteisö suhtautui vahvasti poikkeaviin yksilöihin, mutta toisaalta myös kipeää läpileikkausta äitiyteen, kun se ei olekaan sitä onnea ja autuutta. Ennen kaikkea Lessing näyttää kirjassaan sen tosi asian, että aina joskus elämä on raadollistakin eikä yhtä ainoaa puolta voi valita.

4/5

Kommentit

  1. Minullakin Viides lapsi on (toistaiseksi) ainoa lukemani Lessingin kirja. Se on väkevä romaani, eräänlainen säädyllinen murhenäytelmä (terveisiä Leenalle :-) ).

    En itse ole lukenut Poikani Keviniä, mutta huomasin monen vertaavan tätä Lessingin kirjaa tuohon Shiverin teokseen. Minulle Ben edestaa pikemminkin kaikkia salattuja asioita yhteiskunnassa, niitä perhesalaisuuksia, jotka pitää panna maton alle. Vain Harrietin reaktio tekee kirjasta myös kertomuksen vanhemmuudesta (Davidhan ei koskaan olekaan "vanhempi" Benille) ja siten myös laajemmin naisen roolista yhteiskunnan vastuunkantajana.

    Vaikka minä näin kirjan yhteiskunnallisena teoksena, taisi se kuitenkin olla minulle osin äitikirjan. Edelleen, kun näen Viidennen lapsen selkämyksen pilkottavan kirjahyllystäni, ajattelen kiitollisena omia lapsiani: "Ihanaa, että te ette ole hirviöitä". Mikä tragedia tuo Lessingin pieni romaani onkaan!

    VastaaPoista
  2. lumiomena: Nimenomaan, minustakin se oli yhteiskunnallisen otteensa lisäksi myös erityisesti äitikirja, tosin erilainen sellainen. Toki ne äitiyden toisenlaiset tunteet olivat aika ääripäästä, mutta kaiken sen kipuilun keskellä oli ne monet tututkin elementit. Mutta kaiken kaikkiaan todellakin tragediahan tämä oli, monella tapaa.

    VastaaPoista
  3. Minä luin tämän taas jotenkin sellaisen liian suuren onnen odotuksen ja todellisuuden kuvauksena. Jotenkin niin, että jokaiseen avioliittoon (parisuhteeseen) tulee ajallaan "5.lapsi": asia joka uhkaa kaikkea ja voi rikkoa kaiken. En tiedä osaanko selittää tätä tässä oikein, mutta se alun onni ja ihanuus on NIIN liian täydellistä ja sitten Benin pystyy NIIN täydellisesti tuhomaan sen kaiken. Ja se teki minusta kirjasta erityisen pelottavan.

    Olen lukenut Poikani Kevinin (ja pidin siitä kovasti), mutta en osaisi verrata niitä. Ihan kiinnostava ajatus kuitenkin. Tosin taidan ajatuksissani sotkea poikani Kevinin ja jokin aika sitten lukemani 19 minuuttia, jotka kertovat kouluammuskeluista. Kaikki menee sekaisin päässäni mun :)

    VastaaPoista
  4. anni.m: Mielenkiintoinen pointti & näkemys! Minä taas koin, että David ja Harriet saivat ehkä liian paljon liian lyhyessä ajassa jo ennen Beniä. Että kaikki se, mitä he olivat unelmoineet, tuli liian nopeasti. Harriet ei ehtinyt toipua kunnolla edellisistä raskauksista ja synnytyksistä kun uusi raskaus oli jo aluillaan. Toisaalta Ben oli selvästi häiriintynyt ja avun tarpeessa oleva lapsi ja jo vauva, johon nykyaikana olisi saanut jo neuvolasta paljon apua ja tukea. Ben oli oikeasti iso uhka muun perheen lapsille väkivaltaisuuden vuoksi ja siksi vei niin täysin äidin huomion, että pienimmät, herkässä kehitysvaiheessa olevat lapset joutuivat koville, Paul erityisesti. Että kaikki tuo oli niin rankka kuvio koko perheelle, että harva perhe/parisuhde sitä oireilematta kestäisikään. Jos Ben olisi syntynyt ensimmäisenä, olisi tilanne voinut olla eri. Minäkin olen lukenut Picoultin 19 minuuttia ja siinä oli sikäli minusta erit lähtöasetelmat, että Peter ei ollut vauvanakaan mitenkään paha, vaan enemmänkin herkkä, hauras jne..mutta taas Shriverin Poikani Kevinissä myös Kevin oli jo vauva-aikana poikkeuksellinen, "hankala" ja pikkulapsena jotenkin ilkeä, eli sitä myöten rinnastettavissa Beniin. Huh, kun tulikin pitkä kommentti ;)

    VastaaPoista
  5. Minäkin olen päässäni vertaillut tätä kirjaa ja Poikani Keviniä, sama teema jotenkin ja joitakin yhtäläisyyksiä minäkin löysin. Tykkäsin molemmista kirjoista aika paljon, muista Lessingeistä en ole niinkään innostunut...:)

    VastaaPoista
  6. SaSo: Tälle kirjalle on ilmeisesti ns. jatko-osa, mutta ei kai ole suomennettu. Sinällään minusta Lessingin tyyli kirjoittaa ei ole mitenkään poikkeuksellinen, mutta tarina, jonka hän kertoo, on. Jossain vaiheessa pitänee kuitenkin kokeilla häneltä joku muukin teos ja katsoa, viehättääkö :)

    VastaaPoista
  7. Voi kun haluisin lukea tämän. Harmittaa, kun en saanut aikaiseksi aloittaa uuden lukupiirinkään Lessingiä. Olen lukenut ainoastaan hänen kissakirjaansa teininä, enkä päässyt kovin pitkälle sen julmuuden takia (nuorena sitä tapaa olla aika herkkä). Nyt tuntuu yhä useammin ja enemmän, että Lessing voisi olla minun kirjailijani.

    Kiitos arviosta ja keskustelusta,

    Karoliina

    VastaaPoista
  8. Valitettavasti Lessingin muut kirjat eivät ole sytyttäneet minua yhtään. Luen mielummin Durasia!

    Susa, siis tämä kirja on niin vahva ja tajusit juuri, mikä huippurooli oli äidillä. Hän oli upea. Samaa tunnetta koin kun luin Nancyn! Hänen äitnsä Deporah Spungen kirjoitti tyttärestään ja tämän huumesekoiluista ja lopulta väkivaltaisesta kuolemasta.


    Minusta ei ollut mitään outoa nuoren parin onniodotuksissa. Heillä oli siihen oikeus ja myös mahdollisuus. Vaan väliin tuli ns. inhimillinen tekijä!

    Minusta Ben oli kuvattu niin, että tähän ei löytyisi mitään diagnoosia. Sekin lisäsi kauhua. Ja minä todella kärsin, kun perheen muut lapset kärsivät, mutta yhtä paljon tunsin tuskaa, kun ´Ben joutui siihen luonnottomaan laitokseen, josta äiti hänet sitten pelasti.

    Tämä on äitikirja! Olen esttänyt jokaista raskaana olevaa ystävääni lukemasta tätä odotusaikana. Siitä on tullut jo kiertävä taikajuttu...Tätä ei saa lukea kun odottaa. Minä en voisi...

    Tämä on oudolla tavalla sarjassaan ylittämätön kirja ja olen lukenut kaikki Haydenit, paitsi en uusinta.

    Mutta onniodotusta sai olla. Se iso talo täyteen lapsia ja sukulaisia jouluna ja pääsiäisenä...Onniotuksella on oma lupansa.

    VastaaPoista
  9. PS.Lumiomena, kiitos terkuista, mutta koin tämän Viidennen lapsen oudon likeltä. Minullakin on ollut Carl´Larssonmaisia onniodotuksia ja sitten kaikki ei ole mennytkään aina kuten piti. Nyt tuntuu taas jotenkin täydeltä, paitsi se uusi surun varjo, mutta elämä on sellaista...

    Susa, hassua miten melkein samanvärinen kansi sopii tähän vun blogipohjaanniin hyvin.

    VastaaPoista
  10. Karoliina: Aika moni on tosiaan sanonut, että juuri tämä kirja olisi "se", kirja jolla Lessingin tuotantoon tutustuminen kannattaa. Sen verran itsellä kiinnostus heräsikin, että pitää kyllä lukea joku muukin hänen kirja jossain vaiheessa!

    Leena: Tuo on totta, että nuorenparin haaveet, vaikka läheiset niitä kauhistelivatkin, olivat ihan normaaleja, tavoitettavissa olevia; ihana iso koti ja paljon lapsia, onnea!

    Tuntui musertavalta lukea, miten varsinkin Paul kärsi kaikesta siitä, mitä Benin syntymän jälkeen tapahtui ja lasten pelko, että Ben vahingoittaa heitä :/

    Tuon diagnoosin suhteen ymmärsin, että Beniä ei kukaan koskaan tutkinut kunnolla ja kun hän ei selvästi ollut esim downi, perhe ei koskaan saanut mitään diagnoosia Harrietin yrityksistä huolimatta. Toisaalta tuohon aikaa ei ehkä diagnostiikka noissa häiriöissä ollut niin korkeaa kuin nyt ja siksikään sen saaminen ei ollut tuolloin helppoa.

    VastaaPoista
  11. Tein virheen lukemalla peräkkäin "Viidennen lapsen" ja "Poikani, Kevinin". Tosin jälkimmäinen jäi kesken, koska olin sen puolivälin tienoilla jo niin ahdistunut, että vuorotellen luin ja itkin. Pari päivää syvässä aallonpohjassa riitti jo ihan psyykkisen tilan niin rajun laskunkin vuoksi.

    "Viidennessä lapsessa" minua jäi valtavasti ärsyttämään miten David ja Harriet vain lisääntyivät lapsi toisensa jälkeen, vaikka heidän tilanteessa muuttui jatkuvasti taloudellisesti tukalammaksi. Mieleeni jäi hyvin kohta, jossa he pohtivat olivatko he röyhkeitä vaatiessaan itselleen onnea, mutta omasta näkökulmastani he olivat vain ajattelemattomia. Heidän jatkuvasti kasvava lapsilukunsa kuormitti Harrietin äitiä ja koko paletti pysyi kasassa vain, kun Davidin isältä tuli taloudellista avustusta ja hän itse paiski töitä hulluna.

    En voinut välttyä mielikuvalta, että he olivat lapsellisia ja uskoivat jonkun tulevan pelastamaan heidät pulasta. Olisi mielenkiintoista tietää mihin he olisivat päätyneet, ellei kaikkea olisi päättänyt Benin syntymä. Sortuneet lapsilukunsa alla?

    Mielenkiintoinen moraalinen dilemma tuli myös Harrietin pelastaessa Benin hoitolaitoksesta. Hän noudatti äidinvaistojaan ja pelasti lapsensa, mikä oli moraalisesti oikein, mutta tuomalla hänet takaisin, hän tuhosi koko muun perheensä. Joka taas oli väärin.

    Olisiko yhden pitänyt kuolla, jotta muut saisivat elää? Tuntui kuitenkin suorastaan traagiselta miten kaikki heidän onnensa ja ilonsa katosivat Benin myötä. Koko se onnellinen tulevaisuus ja elämä iloisessa talossa tukahtui yhden perheenjäsenen vuoksi.

    VastaaPoista
  12. Hanna: KIITOS ihanan laajasta pohdinnasta kirjaan!! Hyvin samoja ajatuksia minullakin heräsi kun kirjaa luin. Itse arvosteluun on aika vaikea rajata kohtuullinen määrä tekstiä, koska kyse ei kuitenkaan ole esseestä tms, mutta juuri tämän kommentointilaatikon keskustelun myötä voi avartaa niin omia tuntojaa kuin saada itselle lisää teidän tuntoja lukemalla :)

    Minustakin Harrietin ja Davidin lapsikatraan kasvatuksessa oli jotain tiettyä "naivismia" ja vastuuttomuutta. Vaikka sinällään ajatus suurperheestä isossa talossa oli ihana. Mutta kuitenkin ehkä liikaa liian paljon. Toisaalta juuri se, että Harrietin äiti oli melkein aina auttamassa vaikkei olisi jaksanut ja Davidin isä auttoi taloudellisesti poisti pariskunnalta tiettyä vastuunottoa.

    Harrietin Benin pelastaminen oli erillisenä tekona oikea, mutta koko perheen hyvinvointia ja jopa ihan selviytymistä ajatellen väärä. Kuitenkin se raskas ajatus, että voiko tosiaan yhden ihmisen hengen uhrata usean muun hengen edestä..

    Varmastikin jos lukee ensin tämän ja sitten vielä, minusta tätä rankemman, Poikani Kevinin, se on suurimmalle osalle meistä liikaa. Nämä kun ovat juuri sellaisia kirjoja, jotka jäävät palaksi kurkkuun, kivuksi sydämeen, ainakin toviksi lukemisen jälkeen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)