Doris Lessing: Viides lapsi

(Otava 2007)

Se oli alusta asti niin selvää. Jo ensimmäisistä huoneen toiselta puolelta toiselle luoduista silmäyksistä toisiinsa, he tiesivät; tuossa on juuri se ihminen, jota oli odottanut. Firman meluisien päättäjäisjuhlien keskellä he tunnistivat toisissaan jotain poikkeuksellista, jotain mikä tulisi rakentamaan heidän tulevaisuutensa vankat pohjustukset. Nuo kaksi omalaatuista, monien epäystävällisin sanoin arvostelemaa ihmistä olivat löytäneet vastakappaleensa. Ei ollut mitään syytä enää sen jälkeen odottaa, olivathan he molemmat jo odottaneet niin kauan päästäkseen juuri tähän hetkeen. Tästä alkaa Davidin ja Harrietin, heidän perheensä tarina Nobel-palkitussa Doris Lessingin kirjassa, Viides lapsi ((suomentanut Heidi Järvenpää).

Iso ihana talo ja paljon lapsia. Haave, jonka he jakoivat täydestä sydämestään. He löysivät upean, ison kolmikerroksisen viktoriaanisen talon, jota ympäröi villiintynyt puutarha. Sukulaisten pudistellessa päätään tuolle melkein suuruudenhulluilta vaikuttavalle parille, David ja Harriet olivat jo täysin tulevaisuuden suunnitelmien totetuttamisen pyörteissä. " Yksi..kaksi..kolme..jopa neljä, viisi...tai kuusi!", he nauroivat suudelmien lomassa miettiessään sopivaa lapsilukua.

"Harriet ja David istuivat rinnakkain vuoteella ja katselivat huonettaan. He olivat hiljaisia, säikähtyneitä siitä mihin olivat ryhtyneet. Syreenin varjot näyttivät piirtävän viekoittelevasti avaraan kattoon vuodet, jotka he eläsivät tässä talossa. He käänsivät päänsä ikkunaan ja näkivät sateenmäärän auringon valaiseman vanhan syreenin, jonka elänää uhkuvat nuput puhkeaisivat kohta kukkaan. Sitten he katsoivat toisiinsa. Kyyneleet valuivat heidän kasvoillaan. He rakastelivat siinä vuoteellaan. Harriet oli vähällä huutaa: "Ei, lopeta! Mitä me teemme?" Sillä eivätkö he olleet päättäneet siirtää lasten hankkimista kahdella vuodella? Mutta Davidin päättäväisyys mykisti hänet - aivan, sitä se oli, David rakasteli päättäväisen keskittyneen kiihkeästi katsoen häntä silmiin, ja tämä päättäväisyys sai hänet ottamaan vastaan Davidin, hyväksymään sen, että David otti hallintaansa hänessä olevan tulevaisuuden."

Ja juuri sinä yönä sai alkunsa ensimmäinen lapsi, Luke. Raskaus ei ollut helppo, mikä oli omiaan lisäämään sukulaisten niin suoraa kuin epäsuoraakin kritiikkia heitä kohtaan; mikä kiire heillä oli ja eikö pienempikin talo olisi riittänyt. Harriet ja David kuitenkin sisustivat isoa kotiaan innolla ja lopulta syntyi Luke, heidän ensimmäinen lapsensa. Luke oli helppo, ihana vauva ja tuoreet vanhemmat kukoistivat onnesta, kylpivät rakkautensa palon loisteessa. He halusivat koota perheensä yhteen viettämään pääsiäistä, joka oli aloittava monien isojen sukujuhlien ketjun.

"Itse asiassa kaikki viihtyivät hyvin ja tunnistivat, että talo oli kuin luotu tällaiseen elämään. Suuren ruokapöydän ääressä, jossa oli tilaa monelle hengelle, istuttiin ja nautittiin pitkiä aterioita tai juotiin aterioiden välillä kahvia ja teetä ja juteltiin. Ja naurettiin... Kun Harriet ja David kuuntelivat makuuhuoneessaan tai ehkä portaita laskeutuessaan naurua, vieraiden ääniä, juttelua, leikkivien lasten huutoja, he tarttuivat toisiaan kädestä ja hymyilivät ja huokuivat onnea. Kukaan ei tiennyt, ei edes Dorothy- ei ainakaan Dorothy - että Harriet oli taas raskaana. Luke oli kolmen kuukauden."

Ja niin oli Harriet jälleen, heille itselleenkin yllätten raskaana. Harrietin äiti Dorothy jäi auttamaan heitä koko loppuvuodeksi ja kun joulu koitti, oli Harriet jo viimeisillään ja talo jälleen täynnä vieraita ottamassa joulua vastaan. Ja pian syntyikin heidän toinen lapsensa, Helen. Tuli seuraava pääsiäinen, joulu..ja vaikka muu maailma tuntui jo oireilevan ongelmia ja taloudellista ahdinkoa, Harriet ja David pitivät vankasti pystyssä perheensä suojamuureja muun maailman velloessa. Vuodet kuluivat ja uusi raskaus seurasi toistaan. Sukulaiset eivät enää tienneet miten kommentoida Harrietin uusia raskauksia, mutta silti talo täyttyi aina vieraista juhlapyhien aikaan. Dorothy väsytti itseään sinkoilleessaan toisen tyttärensä luota toisen luo heitä auttaessaan, mutta kukaan muukaan ei tuntunut tarjoavaan apua Harrietin ja Davidin alati kasvavalle perheelle. Ja sitten vielä kuitenkin, vastoin heidän itsensäkään odotuksia, Harriet oli viidennen kerran raskaana..

Tällä kertaa jo odotusaikana kaikki oli toisin. Raskautta oli kestänyt vasta kolme kuukautta, kun Harriet alkoi tuntea voimakkaita sykäyksiä vatsassaan, kuin vaatimuksia huomiosta. Harriet ei tiennyt, miten niihin tulisi suhtautua ja oli huolissaan. Kuukaudet kuluivat ja Harrietin huoli kasvoi; vatsan sisäinen asukas jylläsi jo niin kovin voimin, ettei hän saanut nukutuksi kivuiltaan. Hän ei osannut selittää täysin, että miksi, mutta jostain syystä hän ei tuntenut yhteyttä tuohon pieneen ihmisenalkuun, joka hänen sisällään kasvoi. Kun raskaus eteni, Harrietin vastenmielisyys koko raskautta kohtaan kasvoi ja samalla myös kivut; aivan kuin vauva olisi koittanut koko ajan väkivalloin tulla ulos vatsasta. Hän pyysi lääkäriltä rauhoittavia lääkkeitä, joilla hän saisi edes hetken levon.

"Koska Harriet ei uskaltanut pyytää lisää lääkettä tohtori Brettiltä, hän kerjäsi sitä ystäviltä ja sisariltaan. Hän ei kertonut Davidille, kuinka paljon hän sitä otti, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun hän salasi jotakin Davidilta. Sikiö oli hiljaa tunnin verran lääkkeen ottamisen jälkeen, ja hän sai hetken levon loputtomasta takomisesta ja myllerryksestä. Se oli niin ankaraa, että hän itki kivusta."

Pitkän ja raskaan raskausajan ollessa melkein lopullaan poltot vihdoin alkavat. Viisikiloinen vauva tulee voimalla rynnistäen maailmaan ja saa nimekseen Ben, viides lapsi. Samalla aikaa Harriet on helpottunut, että lapsi on nyt kohdun ulkopuolella, mutta myös peloissaan, mitä hän todella on synnyttänyt. Ben mullistaa koko perheen arjen, eikä mikään ole enää itsestäänselvää, ei varsinkaan se ennen kaiken kestänyt yltäkylläinen onni ja rakkaus. Tuo menninkäisen näköinen, jo vauvana valtavat voimat omaava viides lapsi luo kuilun niin Harrietin kuin Davidin kuin Harrietin ja lasten välillä, mutta ennen kaikkea parantumattoman särön Harrietin sydämeen. Missä vaiheessa on tehtävä kipeitäkin ratkaisuja muun perheen hyvinvointi turvatakseen? Mutta ennen kaikkea minkälaisen ratkaisun kanssa pystyt elämään itse? Onko ihmisen kohtalo määrätty jo ennen kuin edes on syntynyt?

"Harriet oli odottanut hetkeä, jolloin hän katsoisi silmästä silmään olentoa, jonka hän oli varmasti tiennyt yrittävän vahingoittaa häntä, mutta silmissä ei ollut merkkiä tuntemisesta. Ja hänen sydämensä käpertyi säälistä: pieni raukka, äitinsä inhoama...Mutta hän kuuli sanovansa hermostuneesti vaikka yrittikin nauraa: "Hän on kuin peikko tai menninkäinen." Ja hän rutisti lasta sovitukseksi. Mutta lapsi oli jäykkä ja raskas."

En ole aikaisemmin lukenut Lessingin kirjoja, ja päätin aloittaa tällä paljon keskustelua herättäneellä teoksella. Eikä tämä mikään helpoin kirja ollutkaan, tosin osasin sitä odottaakin. Väistämättä mieleeni tuli jo kirjan alkuvaiheilla yksi suosikkini, Lionel Shriverin Poikani Kevin. Molemmissa kirjoissa samaa tematiikkaa, isoja kysymyksiä siitä, miten pahuus syntyy vai onko meissä kaikissa aina sitä hiven, mutta ympäröivä maailma vaikuttaa sen ilmenemiseen? Vai voiko joku olla syntyjään paha. Toisaalta Shriverin kirjassa on vaikea löytää jotain syytä Kevinin käytökselle, kun taas Lessingin kirjassa tuntuu, että Benillä on joku kehityshäiriö, jota nykyaikana voitaisiin hoitaa ja siten vaikuttaa haitalliseen ja vaaralliseen käytökseen tai ainakin luoda oikeammat puitteet Beninlaiselle ihmiselle. Sillä niin, ihminenhän hänkin on, vaikka äiti jo kohdussa on nimennyt hänet olennoksi eikä ole varma edes sen ihmisyydestä. Kuitenkin Benin äiti yrittää enemmän kaikista perheen kokemista kauheuksista huolimatta, kun taas Kevinin äidistä ei välity niin sama kuva. Mutta jotta omat kommenttini ei mene kahden kirjan vertailuksi, vielä muutama sana juuri tästä, puhuttelevasta kirjasta. Mielestäni Lessin luo tuon ajan kuvaa siitä, kuinka ympäröivä yhteisö suhtautui vahvasti poikkeaviin yksilöihin, mutta toisaalta myös kipeää läpileikkausta äitiyteen, kun se ei olekaan sitä onnea ja autuutta. Ennen kaikkea Lessing näyttää kirjassaan sen tosi asian, että aina joskus elämä on raadollistakin eikä yhtä ainoaa puolta voi valita.

4/5