Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

(Avain 2010)

"Sinä olet näissä huoneissa. Olet kaikissa pinnoissa, kaikissa yksityiskohdissa, minussa. Olet näissä huoneissa nauravana ja voimakkaana, vakavana ja mietteliäänä, kädet lantioni ympärillä, tukka pystyssä korjaamassa opiskelijoiden esseitä. Likaiset sukkasi lattialla, puolityhjä partavesi patjan vieressä, joka paikassa sinun käsialasi papereita. Sinä olet, olet, olet. Ja silti minun on yksin, ilman apua, astuttava kuilun yli maailmaan, jossa sinä et ole näissä huoneissa enää. -Esther-"

Kaukainen kaupunki eteläisessä Afrikassa. Suomalainen Paul, joka palaa takaisin sinne, missä elämä oli onnellisinta, edes hetkittäin. Tuo elämänsä tragedioiden väsyttämä mies, joka nyt haluaa vain kuolla yksin, tuntemattomana kuin kuka tahansa tähän maahan maanpakoon saapunut valkoinen maaton, jota kukaan ei enää kaipaa. Sitä ennen hän haluaa kuitenkin palasen nostalgiaa, palasen siitä ajasta, jota hän kolmekymmentävuotta sitten poikana tuon kaupungin kaduilla vietti. Sitä ennen hän haluaa olla hetken kauimpana kuolemasta, tuon hotellin tuoman oman erityisen maailman suojissa. Mutta onko todellisuus jo toinen?

"Se oli jatkuvasti hajoavien polkupyörien, itse rakennettujen puumajojen ja taskulampun valossa luettujen englantilaisten sarjakuvalehtien aikaa. Se oli käärmeiden ja kameleonttien, hämähäkkien, rottien ja rapeaksi paistettujen toukkien aikaa. Se oli nuotiolla paahdettujen vaahtokarkkien, joen yli askeltavien elefanttien ja isänsä nahkaa raatelevien nuorten virtahepourosten aikaa."

Vielä  seitsemäntoistavuotta sitten kaikki oli ollut hyvin ja tulevaisuus toivoa täynnä. Vielä silloin hänellä oli ollut Johanna, joka kantoi kohdussaan heidän lastaan. Yhteisen matkan Afrikkaan Paulin onnellisten lapsuusvuosien lähteille oli tarkoitus olla sellainen kokemus, joka yhdistäisi heidät vuosienkin päästä, mutta todellisuudessa erkaantuminen alkoi jo tuolloin saman hotellin, jossa Paul nyt viimeistä nostalgian havinaa kaipasi, yhdessä huoneessa. Syntyi Mark, joka muodosti Johannan kanssa oman maailman kuplan sisälle, jonne Paul ei löytänyt sisäänkäyntiä. Vuodet vierivät ja kasvattivat kuilua niin Paulin ja Johannan kuin Paulin ja Markin välillä. Kuilua, jonka yli oli lopulta mahdotonta päästä. Ja nyt, Paul katsoi jälleen tuon hotellin huoneen ikkunasta ja mietti, kuinka elämä olisi pian ohi.

Samassa kaupungissa, pienestä kotikylästään pääkaupunkiin aikanaan parasta ystäväänsä Bessyä ja parempaa tulevaisuutta etsimään lähtenyt Esther. Bessy, Estherin toinen puolikas, sielunsisar jolla oli ylväät, kauniit kasvot, joita kerran nähtyään ei voisi unohtaa. Bessy, jonka elämä muutti traagisesti suuntaa eräänä ensin niin tavallisena sunnuntaina sadekauden lopulla, kun he löysivät mudan seasta kuivuneen käärmeen nahan, laittoivat sen lasipulloon ja alkoivat toivoa. Sen jälkeen ei mikään ollut ennallaan varsinkaan Bessyn elämässä. Lopulta, jo monen surun ja tragedian repimänä, Bessy katoaa kotikylästä mukanaan vain muovikasseista kutomansa laukku ja lasipullo, jossa hän kantoi mukanaan äitinsä viimeisten jalanjälkien hiekkaa. Samalla kun Esther hankkii itselleen kunnon koulutuksen, hän etsii vuodesta toiseen edes pienen pieniä tiedon jyväsiä Bessystä. Hän ei löydä Bessya, mutta hän löytää Susanin, tuon nälkiintyneen linnunpoikasen näköisen tytön makaamasta melkein hengettömänä orpokodin sängystä. Hän ottaa Susanin elämäänsä, kotiinsa, sydämeensä ja saa kuulla yllätyksekseen orpokodin johtajalta Susanin äidin tarinan. Orpokodin johtaja on hetken pitänyt suojissaan tuota ylvään kaunista tyttöä, joka oli jo kokenut liian paljon. Ja nyt hän kertoo tuon tytön tarinan Estherille. Tarinan, jota hän on vuosikaudet etsinyt.

"Kun nainen sinä iltana peitteli tytön nukkumaan, tyttö veti hänet hetkeksi lähelleen ja kuiskasi: Minulla oli pullo, jossa kannoin äitini jalanjälkien hiekkaa. Mies, jonka kyydissä tulin tähän kaupunkiin, rikkoi sen."

Estherin ja Susanin elämään astelee myös mies, John joka täyttää Estherin sydämen ennen näkemättömällä rakkaudella, toivolla. Yhdessä he jakavat arkea, joka on ehjää ja onnellista. Kunnes eräs päivä muuttaa kaiken sen ja Paul päätyy koomassa kauas Estheristä, kotimaansa sairaalaan. Susanin takia hänen on oltava vahva, jaksettava herätä aina uuteen aamuun iloisena. Susanin takia ja Bessyn. Mutta ulkokuoren alla, hänen sisimpänsä huutaa tuskasta, jälleen kerran.

Noiden kahden rikkinäisen, niin erilaisen ihmisen elämän polut kohtaavat yllättäen tuon saman kaupungin taivaan alla. Elämän polut, jotka ovat tietämättään tavallaan sivunneet toisiaan läheltä jo seitsemäntoista vuotta sitten...He kertovat toisilleen tarinan toisensa jälkeen samalla oman elämänsä palapeliä täydentäen, vähän kerrassaan ehjäksi kooten jotain kerran sisimmissään rikki mennyttä. Onko olemassa tietä enää parempaan tulevaisuuteen, onko oikeutta toivoa ja tavoitella sitä? Kannammeko menetystenkin jälkeen aina palasen rakkaan ihmisen sielua sisimmässämme, muistoissamme?

" - Minä olen sinun enkelisi-, Bessy sanoi ja kuljetti minut silmäni suljettuina pellon reunaan, ja minä puristin otsan ryppyyn, jotta pieninkään valonsäde ei tunkeutuisi mustaan, kukilta ja vuohenkakalta tuoksuvaan maailmaan, jossa maa oli kalteva ja kuoppia täynnä, Bessyn käsi lämmin ja luja ote. - Minä syön sinun sielusi-, sanoin, kun hän unohti varoittaa polulle vierineestä kivestä, minä kompastuin ja vedin hänet mukanani maahan, ja me kierimme päällekkäin sateen upottavaksi pesemällä polulla, hänen huulensa yhtäkkiä niin lähellä omiani, että jotain oli pakko sanoa. - Minä syön sinun sielusi ja sinä elät minussa kaikkialla minne menen, ja minun naurussani kuuluu aina kaksi naurua ja silmieni takana on toiset silmät."

Kauimpana kuolemasta sijoittuu pääosin Afrikkaan, osin myös Suomeen. Se ei kuitenkaan ole tarina Afrikasta, vaan tarina menetyksiä kokeneista ihmisistä, joista toiset selviävät, toiset eivät. Ennen kaikkea  tarina antaa kasvot ja äänen niille lapsille ja naisille, joita riistetään pienestä pitäen mitä julmimmilla tavoilla. Kun lapsen viattomuuden tilalle vaihtuukin tyhjät silmät, katse vailla toivetta paremmasta. Toisaalta se kertoo meille länsimaalaisille tutumpaa tarinaa ihmisestä, joka jää perheensä ulkopuolelle, osin syystään, osin syyttään. Hirvosen kieli on suorastaan käsittämättömän kaunista, melkein runollista monin paikoin. Kieli on niin runsasta ja täyttä, että melkein pelkää välillä sen tuoman illuusion särkyvän. Hirvonen osaa taidokkaasti kuvata tunteita niin ihmisessä itsessään kuin suhteessa toisiin, vertauskuvallisesti ja herkällä siveltimellä äärirajoja piirtäen. Monessa kohtaa jäin kiinni kauniisiin lauseisiin ja niiden syvempään filosofiaan, ilman että tarinan kulku kuitenkaan kärsi mielessäni.

"Rakastelimme kuin olisimme olleet kosketuksesta särkyviä haurasluisia vanhuksia tai kaksi tuntematonta, jotka tekevät yhden yön aikana kaiken, mitä ovat aina halunneet tehdä mutta mitä eivät olleet aiemmin kehdanneet tunnustaa kenellekään, koska tietävät, ettei heillä sen jälkeen ole tilaa toistensa elämässä. Myöhemmin ajattelin, että ruumiimme alkoivat hyvästellä toisiaan jo silloin, kun kaikki mu meissä halusi yhä uskotella välillemme laskeutuneen vierauden olevan vain ohimenevä vaihe, piskuinen rapakko maisemassa, joka kohta jatkuisi yhtä aavana ja kauniina kuin millaiseksi olimme ehtineet sen kuvitella."

Estherin kokemukset sekä myös Bessynkin tulevat voimakkaammin lähemmäksi lukijaa kuin Paulin eletty elämä Johannan ja Markin kanssa. Tulee jotenkin suru, että miksi Paul ei osannut lähestyä poikaansa vaan tämä jäi hänelle vieraaksi. Vaikka Johanna ja Mark elivät omassa kuplassaan, miksei Paul yrittänyt enempää? Toisaalta, joskus tulevaisuudessa voikin olla ne avaimet, joilla voi ehkä avata joitain menneisyydessään sulkeneita ovia. Mieleen jää kysymys, että ollessamme kauimpana kuolemasta, olemmeko todellisuudessa sitä yhtä lähellä kuin muulloinkin, mutta olemme onnistuneet vain luomaan hetken illuusion siitä, että olemme kaiken pahan ulottumattomissa?  

4/5