Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

(Karisto 2010, suom. Kirsi Ohrankämmen)

"Täällä ylhäällä, kaukana kaikista, yö on hiljainen, täällä kuulen vain Maan hyräilyn, tutun soinnin. Herra Huges soitti kerran jotakin saman kuuloista koulun musiikkitunnilla ja sanoi, että se oli h-molli. Mutta hän nauroi kun sanoin, että tätä samaa Maa hyräilee. Hän sanoi: Gwenni, seuraavaksi kuulet varmaan sfäärien soittoa. Mutta hän ei tiedä, kuinka Maan syvä, päättymätön laulu ympäröi minut sateenkaaren väreillä, täyttää pääni kaikilla maailman kirjoilla ja ravitsee minua rouva Jonsein ihanien vaniljakeksien tuoksulla, mansikkavanukkaan maulla ja hehkuvanpunaisen hyytelön liukkaalla viileydellä. Voisin olla täällä ikuisesti tarvitsematta koskaan mitään."

12-vuotias Gwenni on ainutlaatuinen tyttö; unissaan hän osaa lentää ja kuulla Maan laulun, tuon hiljaa väreilevän hyräilyn. Hän näkee kotinsa seinämaalissa kasvoja ja pölyttyneet posliiniset naamamukin seuraavat perheen arkea hyllyltä, ainakin Gwennin mielestä. Liitäessään kotikylänsä yllä, hän näkee asioita, joita nuori mieli ei aina osaa tulkita, mutta jotka jäävät mieleen elämään. Eräänä yönä lentäessään hän näkee kastealtaassa kelluvan miehen, hukkuneena. Eikä aikaakaan, kun selviää, että huhujen mukaan vaimoaan ja lapsiaan pahoinpidellyt Ifan Evans löydetään hukkuneena ja tutkimusten jälkeen selviää, että hänet on tapettu.  Niin Gwennin kuin monen muun kyläläisen tuttu arki suistuu raiteiltaan, ja Gwenni koittaa parhaansa mukaan ymmärtää ja selvittää niin Ifanin kohtaloa kuin yllättäen oman sukunsakin tragedioita. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Walesiin. Gwennin aina äkäinen äiti alkaa oireilla voimakkaammin kuultuaan Ifan Evansin kohtalosta. Kodin ulkopuoliset tragediat tuovat vähitellen päivänvaloon Gwennin oman perheen salaisuuksia, joita on piiloteltu jo kauan, liian kauan. Miksi Gwennin isosiskolla Bethanilla on ruskeat silmät, vaikka kenelläkään muulla perheessä ei ole? Miksi Gwennin toisesta mummista ei koskaan puhuta? Miksi äiti on aina vihainen ja miksi hän kohtelee Gwennyä niin kylmäkiskoisesti, vähätellen ja moittien? Siinä missä perheen kulissit alkavat mureta, ja tunnelma on viileä jo arkisella päivälliselläkin, perheen isä on aina vain iloinen ja rauhallinen. Muiden lusikoidessa hyytävän ja riitaisen tunnelman vallitessa äidin tekemiä huonoja ruokia, isä jaksaa isoon ääneen kehua, miten hyvää ruoka onkaan ja eiköhän oteta lisää. Näennäisesti rauhallisen kylän monella muullakin asukkaalla on omat salaiset taakkansa kannettavavaan. Herkkä ja viaton Gwenni aistiikin ympäriltään paljon, mutta  lapsen mieli ei vielä pysty aina näkemään sitä ilmeisintä..

"Kuulen hanhien toitottavan talon takana olevassa aitauksessa, mutta en kuule ihmisten ääniä. Kun nostan käteni koputtaakseni uudestaan, ovi lennähtää auki. Rouva Evans seisoo ovella esiliina suunsa edessä. Veri tihkuu esiliinan läpi hänen käsilleen. Hän näyttää samalta kuin meidän äiti, joka istui verisenä ja itkuisena portaiden juurella. Rouva Evansin silmät ovat täynnä tuskaa ja hänen hiuksensa karkailevat hopeisista soljista.

- Voi, rouva Evans, minä sanon, - kävitte jo herran Pricen luona, anteeksi että olen myöhässä, nyt äiti kyllä suuttuu. Ojennan orvokkikimpun kohti hänen verisiä käsiään. - Keräsin nämä matkalla. "

"Hiljaisuus soi h-mollissa" on kirjailijan esikoisteos ja kuuluu samalla Kariston Lupaus-sarjaan, joka tuo esille lahjakkaita, kiinnostavia esikoisteoksia. Kirja on samalla aikaa murhamysteeri, mutta ennen kaikkea se on nuoren tytön kasvutarina oman salaisuuksien ja surujen täyttämän perheen ja suvun varjossa. Gwennin ihana, vielä hyvin lapsenmielinen, kertojaminä pehmentää monta lukijaa järkyttävää, vähitellen paljastuvaa salaisuutta vähemmän kauheiksi, ainakin hetkellisesti. Siinä missä ympäriltä paljastuu tragedia toisensa jälkeen, Gwennin hyvä sydän ja kaunis mieli jaksaa silti vielä uskoa, toivoa..ja lentää.

"Taivas on täydellinen tänä yönä. Sekoitin kerran kuvaamataidon tunnilla pulloväreistä taivaan, joka näytti tismalleen tällaiselta. Laella on syvää, tiheää sinistä, joka vaalenee ja valkoistuu kohti Maata, jossa Llyn huiput näyttävät siltä, kuin ne olisi leikattu mustasta paperista ja liimattu paikoilleen. Herra Parry sanoi, että maalaus oli liian kaunis ollakseen totta. Mutta tässä se nyt on."


3/5