Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

( Otava 2011, suom. Katriina Huttunen)

" Me uskoimme olevamme turvassa kun heittäydyimme kaikkeen täysin valmistautumattomina, kuljimme lähellä rajaa mutta ylittämättä sitä, työnsimme sitä vain edessämme, ei ei eikä eikä."

Eletään 1970-lukua, pienessä kesähelteiden paahtamassa eteläruotsalaisessa kylässä. Kuivat pellot syttyvät palamaan ja roihuavien liekkein loisteessa nippanappa vasta 7-vuotias Lo ja 13-vuotias Lukas tapaavat ensimmäisen kerran. Lo asuu isossa talossa äitinsä ja isänsä suvun kera ja melkein pakahtuu välillä 13 valvovan aikuisen huomion alle, kun taas Unkarista isänsä kanssa muuttanut Luka tuntee autiuden ympärillään joka hetki. Lo ja Luka ystävystyvät äkkiä, rajusti ja kuuden vuoden ikäero tuo epäsovinnaisen leiman heidän ystävyydelleen. Mieleltään vanhempi Lo ei ymmärrä, miksei hänen perheensä halua hänen viettävän aikaa Lukasin kanssa ja karkaileekin kotoa ja koulusta vähän väliä saadakseen olla tuon erikoisen, savunhajuisen pojan kanssa. Pojan, joka katsoo häntä erityisellä tavalla. He luovat oman salaisen maailmansa metsän siimeksessä olevaan helmenkalastajan mökkiin, missä vuosikymmenien pöly on laskeutunut kaikkialle.

"Varo rakkautta, äiti sanoi ja imi myrkyn turvonneesta lapsenjalastani, sylkäisi ruohikkoon pitkän kellertävän roiskauksen ja huuhteli suunsa maidolla.
Rakkautta ja käärmeitä.
Rakkautta, käärmeitä ja moottoritietä.
Rakkautta, käärmeitä, moottoritietä, järveä. 
Rakkautta, käärmeitä, moottoritietä, järveä. Ja tulta.
Lepakoita.
Korkeajännitejohtoja.
Kauhuelokuvia."

Kaikki, varsinkin äiti, yrittivät opettaa Lo:lle, mitä pelko on. Lo kirjoittaa kaiken pieneen vihreään kiinalaiseen silkkikantiseen kirjaan. Pelko pitää oppia, ellei se ole synnynnäistä. Niin paljon opittavaa, pelättävää. Mutta Lukaksen kanssa Lo tuntee pystyvänsä mihin vain. Vuosien vieriessä vääjäämättä eteen päin, Lukas kasvaa nuorukaisesta kohti miehuutta, Lo varttuu lapsesta tytöksi. Voimakas ystävyys syvenee ajoittain raastavaksi, melkein pakkomielteiden värittämäksi rakkaudeksi, kuitenkaan olematta perinteinen suhde.

Lo tuntee tuskaa kadonneesta isästään, jonka todellisesta kohtalosta koko suku tuntuu vaikenevan. Äiti puolestaan kantaa sisimmässään jotain suurta tunnollaan, jotain jonka kanssa on päättänyt tulla toimeen. Siksikö äti muistaa aina varoitella häntä kaikesta, ja varsinkin rakkaudesta? Miksei hän koskaan muista nähneensä äitiä ja isää läheisissä väleissä? Nuoren tytön kuohuva mieli koittaa yrittää ymmärtää, ja Lukas on ainoa, joka todella tulee lähelle hänen sieluaan. 

Kuitenkin lopulta eräänä, jälleen helteisenä kesänä tapahtuu jotain, joka tuo muukalaisen Lo:n ja Lukasin suljettuun ympyrään. Muukalaisen, joka on lopulta vapautta ja suurta maailmaa kaipaavalle Lo:lle portti toisenlaiseen elämään. Lo lentää vapauteen, Lukas jää entisen vangiksi. Lo päätyy matkustamaan paikasta toiseen, levottomana ja juurettomana ja eroottiset kohtaamiset tuntemattomien miesten kanssa antavat hänelle tunteen, että hän on elossa ja kaikki on mahdollista, ilman että tarvitsee antaa sydäntään kenellekään. Jälleen kerran Lo leikkii tulella, vaikkei sitä itse tajuakaan.

" Äiti haluaisi vieläkin kutoa kohtaloani - niin kuin kosminen hämähäkki kiinnittää kaikki ihmiset itseensä napanuoran langalla ja kutoo heidät yhteen suureen kuvioon.
"Kun kuuluu kaikille, ei kuulu kenellekään", hän muistuttaa. "Tiedän." " Tiedätkö?" "Kyllä. Niin haluankin sen olevan."

Nuo lapsuuskesän intensiiviset vuodet ovat kuitenkin tatuoituna Lolan sieluun ikuisesti. Ja kun eräänä päivänä hän saa käsiinsä sinisen kirjekuoren, hän tietää, että vaikka lapsuus on ollut ohi jo kauan, ei tiettyjä asioita voi jättää taakseen noin vain.

"Ehkä ei ole olemassa muuta onnea kuin se lyhyt onni joka kulkee nopeasti puiden lomassa."

Kiinnostuin tästä kirjasta jo lukiessani siitä Otavan kevään 2011 kirjat- katalogista ja kiinnostus vain kasvoi, kun luin Ilsen kokemuksen tästä kirjasta. Sainkin ilokseni ensimmäisenä lähikirjastomme kappaleen tästä lainaan. Swärdin kieli on kaunista, paikoin hellää, paikoin raskasta, kun ihoon liian kovasta puristuksesta jäävä sinelmä. Swärd maalailee päähenkilöiden sielunmaisemia viiltävästi ja varsinkin Lukasin kova kohtalo lapsesta lähtien kirpaisee, Tulen poika. Mielenkiintoinen juonne tarinassa on Lo:n äidin ja isän historia ja erityisesti asiat, joita Lo:n äiti kantaa sydämellään. Se tuo oman jännitteen loppuun asti, ennen kuin aukeaa lukijalle paljaana kuin räikeästi verhojen raosta sisään tunkeva kevätaurinko, mitään salaamatta.

Huomasin muutamissa arvosteluissa, johon olen kirjan tiimoilta törmännyt, mukaan lukien jopa Hesarin arvio, että moni on laittanut väärin Lo:n ja Lukasin iät heidän tapaamishetkellään, 10-, ja 16-vuotiaat, vaikka oikeasti he kirjassa ovat nippanappa 7-vuotias ja 13-vuotias. Sinällään tällä ei ole merkitystä, mutta toisaalta juuri se tekee tarinasta omaleimaisen, että Lo on niin pieni heidän tavatessaan ja ikäero verrattain suuri tuossa vaiheessa. Iät tulevat esille jo heidän käymässä keskustelussa tulipalon jälkeen. Hämmentävää ajatella, että 7-vuotias lapsi ajautuu teinipojan kanssa niin symbioottiseen ystävyyteen, joka kuitenkaan ei ole sellainen suhde, mitä muut olettavat.

Pidin niin Swärdin tyylistä kirjoittaa kuin itse tarinasta, varsinkin muutaman henkilön tarinan kehyksistä katsottuna. Paikoin teksti suorastaan puristi rintaa puhuttelevuudellaan, mutta paikoin tuntui, etten jaksa odottaa, että tietyt asiat saavat loppuratkaisunsa. Odotuksen tunne jotenkin ehkä siis hieman söi lukukokemuksen hienoutta, kun tuntui, että mitään ei oikein tapahdu vaikka toisaalta juuri pinnan alla tapahtuikin. Tarina on jotenkin sellainen hienovireinen, sen monia merkityksiä nousee mielessä pintaan vasta lukemisen jälkeen. Kirjan ns. jälkimaku on aika vahva. Tätä oli jossain arvostelussa luokiteltu jopa taideproosaksi ja siltä se paikoin tuntui, hyvällä tavalla. Paikoin lauseet olivat kuin pieniä jalokiviä, joita jäin hellimään sydämessäni:

"Koti on siellä missä mikään ei haise vieraalta."


3/5