keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Kishwar Desai: Pimeyden lapset

(Like 2010, suom. Terhi Kuusisto)

"Kuinka voi välttää unten hirmuvallan? Askeleet, jotka kulkevat takaisin aaveiden täyttämälle talolle. Sen jokaisesta ikkunasta tuijottavat kasvot, kaikki nuo kerran rakkaat, kerran tutut kasvot. Silmät verestävät, huulet ovat tuhkanharmaat, kädet roikkuvat veltoista, kaipuun täyttämistä ruumiista. Ruumiit ovat hiljaa. Suru on kummunnut sydämistä ja takertunut paksuna ja mykistävänä kurkkuun, nuutuneet, himmeät hiukset lepattavat kuin vihreät merilevätupot. "

Kishwar Desain Pimeyden lapsissa jo kirjan ensimmäisillä sivuilla lukija tempaistaan syvälle pientä intialaista Jullandurin kaupunkia koettelevan tragedian ytimeen. Yksi paikkakunnan arvostetuimmista perheistä on murhattu raa'asti. Vain perheen neljätoistavuotias tytär Durga on jäänyt henkiin. Hänet löydettiin sänkyyn sidottuna ja raiskattuna julman verisen tragedian keskeltä. Durgaa pidetään syyllisenä tapahtuneeseen ja hän joutuu vankilaan odottamaan asian selviämistä. Paikallinen poliisipäällikkö Amarjit pyytää vanhaa opiskelutoveriaan reilun parinkymmenen vuoden takaa, sosiaalityötä vapaaehtoispohjalta tekevää Simrania avuksi ja tapaamaan Durgaa. Amarjit kokee, että Durga ansaitsee puolueettoman ihmisen tukemaan häntä ja auttamaan samalla poliiseja tekemään tytön mielenterveydestä jonkinlaisen arvion.

Niinpä Simran palaa vanhaan kotikaupunkiinsa ristiriitaisin tuntein. 25 vuotta sitten hän päätti äitinsä suureksi suruksi purkaa lupaavalta vaikuttaneen kihlauksen kunnon sikhipojan kanssa ja kapinoida kaikkea sitä vastaan, mitä intialaiselta tytöltä, naiselta tuohon aikaan odotettiin. Vuosikymmenet maailmalla ovat jättäneet jälkensä Simraniin. Hän rakastaa naukkailla viinaa yksin illan hämärissä muiden katseilta suojassa ja samalla kaipaa rakkautta, läheisyyttä. Äidin suureksi pettymykseksi hän on kuitenkin edelleen sinkku. Äiti ei kuitenkaan ole menettänyt toivoaan, vaan laittaa lehteen asti ilmoituksia Simranista ja haaveilee pienistä ihanista lapsenlapsista.

Simran kohtaa vankilassa Durgan, joka istuu kumarassa, kuin olemassaoloaan anteeksipyydellen. Simran on ymmällään, voisiko tuo nuori ja selvästi itsekin yhä selvästi traumatisoitunut tyttö olla sellaisen hirmuteon takana? Simran koittaa saada Durgan avautumaan ja mitä enemmän hän Durgan kanssa juttelee, sitä varmemmin hän uskoo, että Durgagin on uhri.  Durgan tapaus alkaa vaivata Simrania niin paljon, että hän alkaa tehdä omaa salapoliisityötään kaivamalla tietoja Durgan perheestä esille. Perheen ympärille kietoutuva tarina on paljon hurjempi, mitä Simran osaa kuvitellakaan. Isoksi mysteeriksi nousee myös se, mitä tapahtui Durgan rakkaalle isosiskolle vuosia sitten. Hän tapaa perheen vanhoja palvelijoita, sisarusten kotiopettajaa ja saa yllättäen myös sähköpostia Durgan kälyltä, joka selvisi tragediasta ollessaan tuolloin muualla. Simran uppoutuu tutkimuksiinsa ja saa lopulta huomata, ettei hänen ehkä pitäisi leikkiä omin päin salapoliisia. Vankilassa viruu kuitenkin nuori tyttö, jonka kaikki läheiset kälyä lukuunottamatta on surmattu ja häntä odottaa kova tuomio, ellei löydy todisteita, jotka kertovat hänenkin olevan uhri.

Syyllistyikö Durga tuohon kauheaan tekoon vai lavastettiinko hänet syylliseksi? Miksi hän ei enempää avaudu Simranille, johon hän kuitenkin tuntuu luottavan?  Mitä tapahtui Shardalle, Durgan siskolle? Miten julman tarinan tuo sisarten kotitalo Bhoot Bangla pitää sisällään? Simran tietää, ettei hän saa rauhaa, ennen kuin hän selvittää noiden ei toivottujen tyttöjen, joiden ei pitänyt alkujaankaan jäädä henkiin, tarinan.

"Hän kutsui Shardaa Sitaksi halutessaan kiusata häntä, koska sanoi pikkupoikana löytäneensä Shardan maahan haudatusta ruukusta. Oikeastaan koirat olivat löytäneet hänet, kun hän oli ollut vasta viikon vanha. Häntä pidettiin noitana, koska hän ei suostunut kuolemaan. Ensin hänelle annettiin oopiumia ja hänet pantiin maitoruukkuun, jota kieriteltiin. Kuin ihmeen kaupalla maito kirnuuntui voiksi ja itkevä vauva pysyi elossa. Oopiumi ei saanut häntä vaipumaan uneen. Kätilö huolestui ja pakeni, koska hänestä näytti, että Shardalla oli sisäänpäin kääntyneet jalat, selvä noidanmerkki. Lopulta isoäitini rohkaistui ja määräsi, että kirottu tyttö haudatttaisiin yöllä maahan saviruukussa. Hänen epäonnekseen koirat kaivoivat ruukun maasta, ja Jitu toi yhä maitoa parkuvan vauvan kotiin."

Pimeyden lapset on vahva, puhutteleva teos ja tuo silmiemme eteen tragedian intialaisten tyttöjen ja naisten asemasta, karuista kohtaloista maassa, jossa tyttö ei ole toivottu vauvan sukupuoli. Konstit ovat monet, joilla noita hauraita ei toivottuja vastasyntyneitä surmataan häikäilemättä; yksi riisinjyvä kurkkuun tukkii henkitorven, oopiumi nukuttaa ikiuneen, tai jos sekään ei tehoa, aina voi näännyttää vauvan nälkään ja todeta, että "se ei vain suostunyt syömään." Ja jos tyttövauva saa jäädä henkiin, ei elämä alistettuna tyttönä, naisena tule useinkaan olemaan helppoa. Ja kaiken sen yllä häälyy mm. poliisien, oikeuslaitoksen, poliitikkojen ja sivistymättömän yhteiskunnan korruption verkko.

Simranin henkilöhahmo on kiinnostava, joskin välillä ehkä hieman "yliampuva" viinan litkimisineen ja ihastumisineen. Toisaalta juuri siksi niin lohdullinen, jos vaihtoehtona olisi järjestettyyn avioliittoon päätynyt alistettu nainen. Durgan ja perheen tragedia lukijalle enemmän avautuessaan on sydäntä särkevä, eikä kirja tuo mitään helppoa ratkaisua, mikä sinällään tuo lisää realismia tarinaan. Vaikka selviäisi kauheistakin tragedioista elämässään, silti jokin osa meistä aina jää pimeyteen. Ja vaikka päivät olisivat jo helppoja, unet eivät aina anna rauhaa, unohdusta.

"Kuinka ne muka voisivat päästää minut niin helpolla, nuo menneisyyden aaveet, jotka syntymästäni lähtien ovat toivoneet kuolemaani?"


4/5

9 kommenttia:

  1. Kuulostaa kiinnostavalta, mutta ilmeisesti kyseessä on kirja, jonka voi lukea vasta kun on siihen valmis.

    VastaaPoista
  2. Jori: Suosittelen todellakin kirjaa, mutta oikeassa olet, että sen lukemiselle on oma aikansa, sillä kirja ei todellakaan ole kevyt luettava.

    Toki olen tiennyt, ettei varsinkaan ennen intialaisen tytön ja naisen asema ole helppo, mutta kyllä tämä kirja oli sellainen silmien avaaja, että huh huh. Ja siksi koenkin kirjan tosi tärkeäksi muillekin lukea.

    VastaaPoista
  3. No jopas - piti oikein alkaa selvittää ja selivisihän se: Sotkin tämän Desain toiseen intilaiseen(!) kirjailijaan nimeltään Kiran Desai (voiko tästä syyttää?) Mutta sitten en osaakaan sanoa mitään paitsi, että rankalta kirjalta kuulostaa ja sellaiselta todellisuudelta jota ei todella toivoisi olevan olemassakaan. Täytyy laittaa korvan taakse. aiemmin olen tutustunut jonkin verran intian kastittomiin, daliteihin - heillähän ihmisarvoa ei myöskään ole juuri lainkaan.

    VastaaPoista
  4. Kiitos, Susa!

    Upea arvio, jäin nyt tosi kiinnostuneena miettimään, mistä lopultakin oli kyse, ja haluan lukea tämän. (Milloin, voi milloin... on miljoona kirjaa ja kovin vähän lukuaikaa tässä nykyelämässä...)

    Minua aina jotenkin kiinnostaa Intia, vaikka se on maa, johon en varmaan koskaan matkustaisi. Luin sen toisen Desain yhden kirjan syyspuolella ja pistän tämän nyt mieleen.

    VastaaPoista
  5. anni.m: Minunkin mielessä tuo kirjailin nimi sotkeentuu johonkin muuhun, ilmeisesti samaan kuin sinulla ;) Minua kiinnostaa kyllä tämän kirjan jälkeen perehtyä ehemmän tuohon Intian kastijakoon, kastittomiin jne.

    Ilse: Tiedätkö, sama ongelma: niin paljon ihania kirjoja olen bongannut erityisesti blogeista, mutta myös kirjaston hyllyiltä..mutta mistä se kaikki aika???

    VastaaPoista
  6. Heippa,

    minulla oli tämä kirja kerran jo lainassa ennen joulua, mutta en tiedä miksi jäi aloittamatta... oli kai niin monta muuta, jotka ajoivat edelle. Vaikutti siis kiinnostavalta, kun kerran kotiin asti olin tuonut. Esittelysi herätti kiinnostukseni uudestaan, kiitos! Tällä hetkellä menossa Pirjo Hassisen Sano että haluat, jonka sain lumiomenan arpajaisten yllärikirjana :).

    VastaaPoista
  7. Tuohon nimiasiaan: mä olen hiljaa itsekseni pohtinut, että miksi 'kaikkien' intialaisten kirjailijoiden sukunimi on Desai: Kiran, tämän äiti Anita ja vielä tämä Kishwar....

    Joo, mutta kirja oli minusta luettava ja siinä, kuten taidokkaasti kirjoitit, näkyy se, miten Intiassa elämä on niin epätasa-arvoista ja erot niin valtavia, että meidän on ehkä vaikea niitä ymmärtää. Ainakin minun on vaikea ymmärtää sitä, miten maassa, jossa on niin paljon miljonäärejä, on niin paljon alistettuja ja köyhiä - ja varsinkin minun on vaikea ymmärtää sitä, että miten ne rikkaat eivät huolehdi köyhistä. Ja kyllä, olen todellakin kasvanut Suomessa, jossa minut on kasvatettu uskomaan veroihin ja yhteiseen hyvään. Intia on toisenlainen maa, ja oikeastaan täysin toisenlainen maailma. En enää edes yritä ymmärtää.

    Minusta siinä, että luemme intialaista kirjallisuutta omien näkemystemme läpi, on vaaransa. Totta on, että Intiassa on liikaa köyhiä, liikaa riistettyjä, liikaa epätasa-arvoa, liikaa miehiä ja liian vähän naisia. Mutta taas toisaalta, olisi yksipuolista ajatella, että naisten asema olisi ylipäätään niin kurja kuin esimerkiksi tässä kirjassa, jonka tarina pohjautuu perähikiälle ja perähikiän pieneen kylään. Jos Suomesta kirjoitettaisiin samaan tyyliin, niin henkilöt olisivat Rimmisen Kallion/Hakaniemen asukkaita tai vastaavia. Eikä siinä siis mitään pahaa, että kirjoitetaan siitä, miten Suomessa on syrjäytyneitä, sekin on tosiasia kaikesta veron maksamisesta huolimatta. Mutta siitä ei voi tehdä johtopäätöksiä kaikkien suomalaisten syrjäytymisestä. Pikemmiten voi miettiä, miten yhteiskunnassamme on mennyt vikaan, samoin mikä Intiassa on mennyt vikaan.

    Jos Intiassa haluaisi saada ihmisten tietoisuuteen ja ajatteluun asiat, niistä pitäisi tehdä bollywood-leffa. Vähän samalla tavalla kuin Aamir Khan teki elokuvan yliopistoista ja miten siellä nuoret paineiden alla tekevät itsemurhia tai joutuvat tekemään juuri niin kuin vanhemmat määräävät. Mutta tietenkään köyhien ihmisjoukkojen asiat eivät ole niitä päällimmäisiä asioita, joihin keskitytään.

    VastaaPoista
  8. Mie ite: Saitkin hyvät palkinnot lumiomenan arvonnasta ;) Minua kiinnostaa myös tuo Hassisen kirja, mukava siis kuulla sitten sinun arviosi siitä!

    Mari A.: Sepä siinä on, että on jotenkin käsittämätöntä, miten saman maan sisällä voi tavallaan vallita niin erilaiset kirjoittamattomat lait, olot. Toisaalta, kyllä me täältä omasta koti-Suomestammekin tosiaan saamme näitä otantoja ääripäistä; siinä missä toinen elää yltäkylläisyydessä, joka asuu rappukäytävissä ja tulee vähän väliä pieksetyksi..tai joku kokee ihan järjettömiä kauhuja oman kodin seinien sisällä. Että sinälläänhän tämä näkökulma näiden tällaisten kirjojen lukemiseen on yleismaailmallinen ja aivan kuten kirjotit, pitää miettiä mikä vikana yhteiskunnassamme eikä vain yksittäisessa maassa.

    Bollywood-leffoista puheenollen; en ole koskaan katsonut ainuttakaan vaikka kiinnostusta on ollut. En vain missään vuokraamoissa ole törmännyt niihin ja kai siksi jäänyt ajatuksen tasolle. Niissä tuntuu olevansa niin oma fiilis, että pitänee tehdä lähiaikoina muutos tähän asiaan ;)

    VastaaPoista
  9. Joo, bollywood on tosiaankin ihan oma maailmansa ja todella kaukana siitä maailmasta, mikä Desain kirjassa.

    Jos haluat bollywood-leffoja, laita mulle s.postia, voin laittaa sulle pari =) Meillä on kakkoskappaleita, laadultaan aasialaisia, mutta ylimääräisiä ja yritän niitä aina jollekin tyrkyttää...

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)