Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

(Gummerus 2011, alkuperäinen teos Bunker, suom. Leena Vallisaari)

Tyyppi karjuu minulle. Eikö hän tajua, etten pysty nousemaan, jos kädet on sidottu? En halua enää, en halua nousta. En halua muuta kuin jäädä makaamaan tänne metsän keskelle. Maa haisee hyvältä, sieniltä, mullalta, sammalilta. Yhtäkkiä olen aivan rauhallinen. Minua ei enää pelota. Tehköön mitä ikinä tahtoo! Minä jään nyt tähän makaamaan. Jos hän aikoo tappaa minut, hän saa tehdä sen tässä saman tien. Minä jään pitkälleni, en liiku. On jotenkin rauhoittavaa ajatella, että elämäni ehkä päättyy tässä ja nyt. Tunnen voimallista kaipausta: haluan jäädä ikuisiksi ajoiksi tähän.

Syvällä metsän siimeksessä, bunkkerin perällä viruu Monika, joka on siepattu työpäivän viimeisillä minuuteilla. Kidnappaaja on julma ja väkivaltainen, mutta toisaalta välillä häkellyttävän huolehtiva. Samalla kun Monika raivokkaasti miettii pakosuunnitelmaa, hän saa outoja tuttuja välähdyksiä menneestä; sieppaaja muistuttaa oudosti miestä, jonka rankan kohtalon Monika itse aikanaan sinetöi teoillaan. Kuka tuo mies on ja miksi talosta, jonka bukkerista Monika pääsee lopulta yläkerran huoneeseen, löytyy valokuva, jonka piti olla Monikan hyllyssä, piilossa? Miksi hän ei vaadi rahaa, ei seksiä, ei mitään?

Kidnappaaja häilyy muistoissaan ja hänen karmiva lapsuutensa alkaa piirtyä vähitellen lukijan mieleen. Julma isä kohteli äitiä tavoin, jotka lopulta suistivat pienen pojan rakkaan äidin raiteiltaan, lopullisesti. Viha isää kohtaa kasvoi, kunnes tuli tilinteon aika. Hinta, joka hän siitä maksoi, oli kallis, mutta sen arvoinen. Mutta nyt hän on taas täällä, kotitalossaan, jonka yläkerrassa hänellä on vankina nainen. Onko hän isäänsä parempi?

Kun äiti oli teljetty yläkertaan, minä sain leikkiä vapaasti. Koko päivän ja koko yön. Isä oli silloin poissa. Tuli vasta monen päivän päästä humalassa takaisin. Toisinaan äiti huusi isää. "Ole hyvä ja avaa! Ole kiltti, avaa ovi!" Välillä hän huusi minuakin. Silloin olin aina ihan hiljaa, teeskentelin etten ollut siellä. Ryömin puhaltimen sisään ja leikin veturinkuljettajaa. En halunnut kuulla äidin huutoa, en voinut auttaa häntä. Isä oli oikeassa. Isä oli aina oikeassa.

Monikan tajutessa, että päivät vankeudessa kuluvat, alkaa armoton kissa ja hiiri- leikki, joka nostaa pintaan kidnappaajan salaisuudet, mutta yllättäen myös Monikan salat tulevat julki. Jos Monika nyt on uhri, hän ei todellakaan ole ollut sitä aina. Eloonjäämistaistelun tuoksinnassa lukija saa välähdyksiä tulevasta, jotka saavat pohtimaan, kuka on uhri ja mitä todella lopulta tapahtuikaan?

Melua, askelia, huutoja.
Ambulanssimiehet työntävät loukkaantuneen kiireesti sisään, juoksevat paareja työntäen käytävää pitkin.
Heitä vastaan juoksee sairaanhoitajia, jotka ottavat paarit vastaan. Yksi silmäys, ja he tajuavat tilanteen vakavuuden. Kaikki tapahtuu nopeasti, sanattomasti. Paarit työnnetään elvytyshuoneeseen.

Ankin kirjablogista luin tästä tovi sitten arvostelun, ja kun huomasin kirjan kirjastossa, päätin lukea sen itsekin. En ollut aikaisemmin tutustunut Schenkelin tuotantoon. Kirja on lyhyt, vain 142 sivuinen, joten sen lukee nopeasti. Hengästyttävä tahti alkaa jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta ja kestää loppuun asti. Niin Monikan kuin sieppaajan henkilötarinat keriytyvät samalla auki, kun kissa ja hiiri -leikki etenee. Aluksi vain uhrin roolissa olleesta Monikasta paljastuu asioita, jotka saavat lukijan miettimään, mitä todella aikanaan on tapahtunut. Sieppaajan kauhea lapsuus antaa hetkittäin ymmärrystä häntä kohtaan, kun sitten taas tapahtuu jotain, joka saa oman inhon nousemaan häntä kohtaan. Loppuratkaisun ollessä käsillä lukija miettii ehkä jopa hämmentyneenä, että mitä oikein tapahtui ja kenelle. Tämä on toisaalta rikkaus, toisaalta huomaan välillä tuollaisen jäävän harmittamaan itseä. Vähän sama kuin katsoisi elokuvan, jonka viimeiset viisi minuuttia vesittävät koko sitä edeltäneen huikean katselukokemuksen. Katsoja jääkin tyhjän päälle, eikä mikään nähty ollutkaan niin kuin oli olettanut. Kirjassa kuitenkin taiteiltiin siinä rajalla ja onneksi itse koen saaneen enemmän vastauksia, tulkintoja kuin avoimeksi jääviä kysymyksiä. Jännäreiden ystäville nopea, tehokas lukukokemus intensiivisen tunnelman kera. Schenkel osaa kirjoittaa tällaiselle tarinalle odotetun tehokkaasti, lyhyesti, kuin nopein ruoskan iskuin. Ennen kaikkea kirja on matka kahden eri tavoin särkyneen ihmisen mieleen, muistoihin.

Kaksi vuotta myöhemin isä tuli, otti jänistä niskasta ja sanoi: "Nyt se on tehtävä, muuten se ei enää maistu. Tule mukaan, saat katsella!"
En sanonut mitään, tiesin että hän tekisi sen. Hali oli minun ystäväni, ja isä aikoi teurastaa sen. 
Vanha varsta oli nojallaan seinää vasten. Näen vielä silmissäni, miten se seisoi pölyttyneenä seinän vieressä. Sitä ei ollut käytetty ikiaikoihin. Olisin halunnut tarttua siihen ja iskeä isää päähän. Mutta minä seisoin kuin jähmettyneenä, en pystynyt liikkumaan. Seisoin ja katselin.


3/5