Annamari Marttinen: Veljeni vartija

(Tammi 2007)

Taru painoi vauvan suloiset kasvot poskeaan vasten.
Minä en päästä tätä koskaan pois, hän ajatteli. En niin kuin sinä. Te. Niin kuin te päästitte.
Ja teen kaiken toisin.

Uuden elämän kasvaessa Tarun mahassa, hän alkaa nähdä unia vaaleatukkaisesta Sakesta, veljestä joka ensin katosi perheeltään huoneensa uumeniin ja lopulta huumeiden maailmaan. Maailmaan, joka muutti isoveljeen hymyilevästä pojasta pelottavaksi, vaaralliseksi narkkariksi. Kahdeksaan vuoteen Taru ei ole halunnut kuulla Sakesta mitään, ei nähdä, ei tietää. Vanhemmat ovat jo vuosikausia vaienneet Sakesta, vaikka hän aika ajoin tulee lapsuudenkotiin vierailulle vaatimuksineen, joihin äiti peloissaan suostuu. Häpeä oman pojan kohtalosta on niin suuri, että hyllystä ei löydy enää kuviakaan hänestä. Kehyksien kuvissa loistaa aina vain  Taru, tuo täyden kympin tyttö, painava näkymäntön suosikin viitta harteillaan.

Taru ei halua, että hänen lapsensa koskaan kokee samaa kohtaloa kuin Sakke. Hän ei halua toistaa niitä mahdollisia virheitä, mitä heidän vanhempansa ehkä tekivät. Hän ei halua mitään niin paljon kuin olla täydellinen äiti lapselleen. Äiti, joka ei koskaan lakkaa hymyilemästä, vastaamasta heti lapsensa tarpeisiin. Kahdeksan vuoden hiljaiselon jälkeen Taru haluaa selvittää, missä Sakke on ja saada vastauksia kysymykseen "miksi". Rakastivatko äiti ja isä heitä yhtä paljon? Miksi he luovuttivat Saken kohdalla niin pian? Miksi hänen piti kantaa täydellisen lapsen taakkaa? Miksi isoveli lopulta katosi kokonaan huumeiden maailmaan? Lapsuudenmuistoissa sukkuloidessaan hän on myös yhä varmempi, että jos joku voi Saken pelastaa, se on hän. Vain hän.

Jos se olisi sanonut sen aikaisemmin, niin se olisi voitu korjata. Olisin mennyt äidin ja isän luo ja sanonut: Älkää katsoko minua koko ajan. Katsokaa Sakkea. Jos ette lakkaa katsomasta koko ajan minua, minä menen piiloon, en tule esille ennen kuin te opitte katsomaan meitä molempia yhtä paljon.

Taru ei halua enää jatkaa vuosia jatkunutta, vanhempien aloittamaa vaikenemisen ketjua. Hän ei aio enää hävetä ja salailla, vaan haluaa huutaa kadulla ohikulkijoillekin, hän on narkomaanin sisko! Kriittisin silmin hän tarkastelee vanhempiaan, jotka ovat suorastaan hautautuneet vanhaan kotitaloon muuttumattomine lastenhuoneineen. Aivan kuin viimeiset pari vuosikymmentä olisivat olleet vain pahaa unta ja eräänä päivänä pihan portista kulkisi taas nuo kaksi vielä silloin viatonta sisarusta koulusta kotiin.


Yhteydenotto veljeen kuitenkin avaa samalla monia vanhoja haavoja Tarun mielessä. Hän tarkastelee myös omaa elämäänsä syvällisemmin ja tuntee riittämättömyyttä. Joinakin hetkinä hän ei mitään niin paljon halua, kuin lähteä hetkeksi pois kotoa, keskeltä täydellisyyttä. Saken näkeminen on yhtä aikaa vapauttavaa ja pelottavaa: siinä hän nyt on, entistä huonommassa kunnossa, eikä mikään ole muuttunut parempaan suuntaan. Takana niin vankilassa lusimiset kuin turhat yritykset päästä huumeista eroon. Saken tulo takaisin hänen elämäänsä on ristiriitaista. Toisaalta Taru kokee suurta tyydytystä ajatellessaan, kuinka hyvä ihminen hän on, kun kaiken sen koetun jälkeen ottaa veljen takaisin elämään. Toisaalta taas häntä ärsyttää, kun mikään ei ole kahdeksassa vuodessa muuttunutkaan ja taustalla on koko ajan pelko siitä, että jos kaikki se jo koettu tuska ja helvetti alkavat uudestaan. Ristiriitojen aallokossa velloessaan kasvaa myös syyllisyys omasta äitiydestä.

Hän vaipui takaisin sohvalle, nousi uudelleen ja kävi kurkkaamassa, nukkuiko Pinja. Nukkui. Ja nukkuvaa lasta katsellessaan Taru päätti, että huomenna. Huomenna mä olen hyvä äiti. Mä hymyilen koko ajan ja istun sun vieressä kun sä teet nuppipalapeliä. Mä laulan sulle, kiikutan, leikin ja loruilen.
Miten mä en pysty olemaan sellainen kuin mä tahtoisin?
Sellainen kuin mä päätin olla, ennen kuin sä edes synnyit?

Taru lähtee mukaan huumeiden vastaiseen vapaaehtoistyöhön valtavalla innolla. Ei riitä, että hän pelastaa veljensä, hän haluaa hävittää huumeet muualtakin. Kokouksissa ja koulutuksissa ravatessaan samalla pientä Pinja-tytärtä täydellisen äidin pyrkimyksissään hoivaten, hän väsyy. Vastauksia kauan vaiettuihin kipeisiin asioihin ei tunnu löytyvän ja lopulta hän huomaa joutuneensa äärimmäisten kysymyksien äärelle: onko hän itse yhtään veljeään parempi?

Marttinen kertoo tarinaa useassammassa ajassa, niin 70-80 luvun taitteessa Tarun ja Saken lapsuusmuistojen myötä kuin nykyhetkessä Tarun tullessa äidiksi. Tarina ei kuitenkaan ole mikään aikalaiskertomus, vaikka kuvaakin paljon keskiluokkaisen perheen sisäistä helvettiä muutama vuosikymmen taaksepäin. Suomeen 70-luvulla rantutunut huumeaalto oli pitkään tabu monen mielissä, kun se nykyään on Suomessakin valitettava tosi asia, johon edelleen koitetaan uutterasti puuttua erilaisin toimenpitein niin viranomais- kuin vapaaehtoistahojen puolesta. Marttisen oma veli kuoli lopulta huumeisiin 45-vuoden iässä. Eläessään veli toivoi kirjailija-siskonsa kirjoittavan vielä jonain päivänä kirjan siitä, millaista on elää huumeongelmaisen läheisenä. Kirjassa onkin usein hyvin henkilökohtainen ote Tarun tunteissa ja muistoissa, joka välittyy lukijan sydämeen saakka. Veljeni vartija pohtii välillä suorastaan vereslihalle raastaen, kuitenkaan ahdingolla mässäilemättä erityisesti sitä, missä menee lähimmäisen vastuun rajat? Se kertoo myös syyllisyydentunnosta, ja siitä, miten läheinenkin ihmissuhde äärirajoille saapuessaan voi muuttua ainoastaan etäiseksi. Tämä kirja kosketti minua monestakin syystä todella voimakkaasti ja varmasti elää vielä pitkään mielessäni. Itku väreili sisimmässäni useasti kirjaa lukiessa, mutta vasta hetki viimeisen luvun lukemisen jälkeen se tuli puhtaana kuin keväinen sade.

Kuljen sumussa
pimeässä
mitään tuntematta.
Kuin kuvanauha
kulki elämä ohitseni.
En ollut todellinen
eikä maailmakaan.

5/5