Iida Rauma: Katoamisten kirja

(Gummerus 2011)

Haluaisin sanoa olevani pahoillani, mutta se ei ole aivan totta. Joskus elämä on niin kapeaa, että on vaikea nähdä eroa siihen, ettei elä lainkaan ja... en tiedä...
   ...olen ollut poissa, lakannut olemasta kukaan jo paljon ennen kuin lähdin.

Mitä tapahtuu, kun joku katoaa? Noin vain kuin nukkekodin leikeistä kesken kaiken pois nostettu nukke? Miten elämä jatkuu, kun joku katoaa varoittamatta? Kuinka jäljelle jäävät selviävät päivästä toiseen vai selviävätkö? Kadota voi niin monella tapaa, monessa paikassa. Voi kadota omasta elämästään, voi kadota menneisyyteen muistoissaan. Mutta entä jos katoaa itseltäänkin? Mitä silloin jää jäljelle?

Iida Rauman esikoisteoksessa Katoamisten kirjassa, kirjan päähenkilö eli parikymppinen minä-kertoja elää elämää, johon ei tunnu saavan otetta. Uusi elämä uudessa kaupungissa Turussa ei kannakaan häntä niinkään elämässä eteen päin kuin taakse päin, kohti menneisyyden painolastia. Tuska kadonneesta isästä, huoli itsemurhaa useasti yrittäneestä äidistä, kipeä muisto lapsuudenystävästä Susannasta sekä etääntyminen pitkäaikaisesta tyttöystävästä Sofiasta saavat hänet valvomaan öisin ja näkemään kauheita painajaisia. Edes Sofialta salassa popsitut Tenoxit eivät tuo helpotusta öihin. Uusi työ laitosapulaisena vanhustenkodissa ei helpota oloa kun hän saa huomata, millaista dementoituneen, käytännössä hyljätyn vanhuksen elämä kurjimmillaan on. Ei ole aikaa, ei resursseja, ja vanhuksille syötetään herkästi ehkä tarpeettomastikin lääkkeitä, jotta he helpommin tyytyisivät kohtaloonsa vanhustekodin ylikansoitetuilla osastoilla. Suljettujen ovien takana moni heistä edelleen odottaa "kotiin pääsyä" tajuamatta, ettei sellaista enää ole. On vain tämä hetki, ja elämä osastolla. Erikoinen työkaveri, kosovolainen Zorka tekee vaikutuksen ja tulee hänen ajatuksiinsa intiimeimpinäkin hetkinä ja varsinkin silloin. Sofia tuntuu etäiseltä ja keskittyy teatteriharjoituksiin samalla kun koittaa suorittaa opintojaan yliopistossa. Hän purkaa turhautumistaan maalauksiinsa, joissa esiintyy aina yksi ja sama tyttö. Tyttö, jolla on tukka ponnarilla ja pisamia poskissaan.

Hän kaipaa Sofiaa, ja Sofian sormia sisälleen. Turhauttaa, ahdistaa ja panettaa. Vaikka hän masturboidessaan ajattelee yllättäen Zorkaa, hän kuitenkin yhä haluaa Sofian, kaikesta huolimatta.

En tule koskaan Sofian kanssa. Silloin kun hän panee minua, vääntelehdin karkuun, jännitän itseäni, olen mahdollisimman hankala, jotta hän kerrankin suuttuisi, pakottaisi minut aloileni, tarttuisi hiuksista tai läimäyttäisi. Sofia ei tee niin, ja minä yritän ajatella, ettei orgasmi ole tärkeintä, onhan sitä muutakin ja kun lopulta olen vihainen ja kyllästynyt kiemurteluun ja Sofian kevyihin kosketuksiin, taivutan selkääni niin kuin olen nähnyt hänen tekevät, sain jo, kiitos paljon, voit lopettaa, ota kädet pois äläkä yritä halata.

Jossain turhautumisen, Tenoxien, panetuksen ja vastausta vaille olevien kysymysten välimaastossa hän huomaa palaavansa tiuhaan muistoihin, jolloin hän ja maalausten tyttö olivat vielä ystäviä eikä isäkään ollut kadonnut. Tarina elää kahdessa ajassa sujuvasti edeten, tuoden lisäsyvyyttä nykyhetkeen menneisyyden sirpaleista, joita hän mielessään koittaa kerätä. Väkivalta sen eri muodoissaan on läsnä ala-asteikäisten tyttöjen liikuntasalin pukukopissa, panemisfantasioissa mutta yhtä lailla myös sanoissa, eleissä. Hetkissä, jotka ulospäin näyttävät arkisilta. Kaiken taustalla on kuitenkin tuska isän katoamisesta, se ei hellitä vaan sykkii sydämessä kuin avohaava.

Mietin, että ne jotka sanovat, ettei vaikeita ajatuksia saa torjua ja että puhuminen helpottaa, eivät tiedä psyykkisestä kivusta yhtään mitään. Eivät pimeästä, joka tulee, kun hetkeksikin, vain vahingossa tai väsymystään, antaa periksi, lakkaa taistelemasta vastaan ja päästää ajatukset vyörymään yli. Pimeästä, joka nielaisee eikä anna tilaa hengittää, elää, olla pimeässä. Pimeästä, johon voi hukkua, viiltävään, syvään.

Rauma kirjoittaa vahvasti ja tuo kertoja-minän äänellä kipeitäkin asioita pintaan, ilman että lukijana kuitenkaan kokee ärsytystä liiallisesta korostamisesta. Teksti on suoraa, paikoin roisiakin, mutta samaan aikaan rikasta. Varsinkin kirjan alkupuolella minä-kertojan seksuaalisuus tai ennemminkin sen patoutumat tulevat lukijalle harvinaisen selväksi. Jos hän ei kaipaa "sormia pilluunsa, niin häntä panettaa ja mielellään niin, että pantaisiin kovaa ja ronskisti. "  Seksi on kiva asia, niin kirjoissa kuin niiden ulkopuolellakin, enkä itse punastu, jos luen kirjasta sanan pillu, vaikka koenkin, että roisimpien sanamuotojen käyttö kirjassa on harvoin tarpeen. Se, mikä minulla ns. pisti silmään tuossa, oli ennemminkin noiden voimakkaasti korostettujen panemisjuttujen tarkoitusperä. En voinut välttyä tunteelta, että sillä halutaan luoda kirjan alussa sellaista kohahduttavaa fiilistä ja vähän samaa tunnelmaa kuin monessa kotimaisessa nuorten aikuisten elokuvissa, jossa ollaan hukassa itseltämme, sekoillaan ja hypitään sängystä toiseen, eikä silti mikään tunnu miltään. Vähän kuin tyyliin "Wau, tässä on nyt kirja, missä lesbot harrastavat hei seksiä, ja eikä siitä puhuta millään sievistelevillä sanoilla, vaan nyt runkataan!" Mutta, hyvin pian kirjaa eteen päin lukiessa Rauma näyttää kirjailijana kyntensä ja todistaa, että tällä kirjalla ei ole mitään tekemistä tuollaisten aikaisemmin mainitsemieni nuorten aikuisten angstisten mutta sinällään sangen tyhjäsisältöisten leffojen fiilisten kanssa. Päädyin jopa ajattelemaan, että onko raju seksuaalisuuden korostus tärkeää osa päähenkilön henkilökuvaa rakentaessa. Olisiko raju seksi ainoa keino, joka saisi hänet kunnolla tuntemaan, reagoimaan?

Päähenkilön mielentiloja ja muistoja kuvattaessa mennäänkin syvällisemmille tasoille, joissa pohditaan väkivallan läsnäoloa yllättävissäkin paikoissa. Sillä ei kuitenkaan retostella, eikä osoitella syyttävin sormin. Se kerrotaan luontevasti ja jatketaan tarinaa, kuitenkin niin, että lukijan sisintä on kosketettu.  Rauman teksti on jotenkin mieletömän rikasta kaikessa arkisuudessaan ja asioiden kuvailussa, ilman että se on kuitenkaan jotenkin tekotaiteellista. Rauma kuvailee tekstissä arkisia pieniä asioita, jotka tuovat oman tunnelmansa tarinaan; isän tekemä puinen öljyväripaletti, yllättäen iskevä lokakuinen ukonilma, kädet upotettuna tiskiveteen. En muista ihan heti lukeneeni näin vahvaa esikoisteosta, varsinkaan kotimaisessa kirjallisuudessa. Pidän siitä, miten Rauma tarinallaan tuo keskustelun aiheeksi arkojakin asioita, kuten väkivalta ja vanhusten olot laitoksissa, suljettujen ovien takana. Ote niin tekstiin kuin tarinaan on vahva ja kantaa kirjan loppuun asti. Ja vaikka päähenkilö on lesbo, kirja ei ole tarina lesboista, vaan se on tarina nimensä mukaisesti katoamisista, yksinäisyydestä, etsimisestä ja löytämisestä, välittämisestä, väkivallasta jota on siellä missä ehkä vähiten odottaisi tai toivoisi.

Yksinäisyyttä räikeämpää ei ole. Seistä koulun pihalla aivan seinän vieressä hiljaa ja maahan katsoen. Odottaa bussia ja syödä ruokalassa sanomatta muuta kuin kiitos. Kaikki kääntyvät katsomaan, tuijottavat. Yksinäisyys on oranssi ja välkkyvä peitto, jonka alla olen tyhjää.

PS: Myös Katja/Lumiomena , Hanna M. sekä Laura ovat arvostelleet tämän! Kannattaa myös lukea Hesarin arvostelu kirjasta! Siinä on hyvin kiteytetty Rauman vahvuus, "lausetekninen osaaminen on vankkaa".

4/5

Kommentit

  1. Sain tämän juuri kirjastosta ja odotan tohkeissani, että pääsen käsiksi siihen. Hyvä esittely!!

    VastaaPoista
  2. Olemmepas me olleet samoilla linjoilla tämän kirjan suhteen! Vuoden hienoimpia esikoisia varmasti, näennäisen rankkuuden ja rivoudenkin takana paljon muuta (onneksi, koska juuri siksi tämän luki niin mielellään), ajatteluttava ja kielellisestikin niin onnistunut kirja!

    Olen ihan samaa mieltä siitä, että "rivot" sanat eivät tuo lisäarvoa kirjalle. Luulen, että meidän ikäpolvemme on saanut kuulla noita sanoja ihan tarpeeksi jostain yläasteelta alkaen ja siksi on usein tyylikkäämpää sanoa toisin. Mutta huomiosi siitä, että kaiken korostaminen kertoo nimenomaan siitä, että hieman ajelehtimisen vaarassa oleva päähenkikö voi siten tuntea enemmän.

    Katoamisten kirja on romaani, joka pysynee mielessä vielä kauan.

    (Kiitos linkityksestä ♥)

    VastaaPoista
  3. Nyökyttelin vain läpi tekstisi, niin samaa mieltä olen tästä kirjasta kanssasi :--) Seuraavaa Rauman kirjaa odotellessa jo... Niin ja vielä tuo asia, että päähenkilö on lesbo. Oikeastaan unohdin koko asian kirjaa lukiessani! Kun asia selvisi minulle, olin että aijaa, päähenkilö on lesbo. Mutta myöhemmin en enää edes ajatellut koko asiaa, homoseksuaalisuudesta on minulle ja varmasti sekä toivon mukaan monelle muulle tullut niin normaali asia. Ja eihän se lesbous tässä pääpointtina ollutkaan eikä sitä korostettu, mikä oli myös hyvä asia :--)

    VastaaPoista
  4. Yhä selvemmin alkaa vaikuttaa siltä, että tämä täytyy lukea pian. Ja ihan samalla linjoilla noista rivoista sanavalinnoista... En jaksa taas avautua, mutta Katjakin sanoi tuossa taas hyvin, että tätä on kuultu jo niin paljon, ettei sitä kaipaa itseisarvona. Vaikken kyllä yhtään yritä kieltää, etteikö tähän ikäkin liittyisi.

    Hyvä arvio, kiitos!

    VastaaPoista
  5. Tulin vielä sanomaan, että Katoamisten kirja on arvosteltu aamun Hesarissa ja pääosin myönteisesti. :)

    VastaaPoista
  6. Elma Ilona: Mukavia lukuhetkiä kirjan parissa, kiva kuulla sitten arviosi!!

    Katja/Lumiomena: Totta, tämän tyylisessä kirjassa ei sinällään ehkä olisi tarvinnut niin kovasti korostaa ja nimenomaan rivoin sanamuodoin seksuaalisuutta. Vähempikin ehkä olisi riittänyt jo esittämään sen pointin, joka kuitenkin lienee vähän tulkintakysymys sekin, että miksi sitä piti korostaa. Täytyypä käydä kurkkaamassa Hesarin nettilehdestä tuo arvostelu!! Kiitos vinkistä!

    Laura: Nimenomaan, lesbous sinällään ei ollut mitenkään minusta kirjaa määrittävä tekijä, eikä sitä nostettu kohahduttavasti esille. Se oli luonnollinen asia, niin kuin sen pitäisi mielestäni olla tässä nykymaailmassammekin, vaikkei harmillisesti tunnu monellekaan olevan. Minäkin odotan innolla Rauman seuraavaa kirjaa, niin vahva esitys tämä ensimmäinen kyllä oli!

    Karoliina @ Kirjava kammari: Nimenomaan, rivouden käyttö tehostekeinona on jo NIIN nähty, että siksikään sitä ei kaipaa kirjoihin varsinkaan, ellei se olennaisesti liity siihen kirjaan. Tokihan päähenkilön seksuaalisuus tässä kirjassa minusta oli asia, joka jotenkin toi esille hänen sisäistä tunnetilaansa, että sikäli tässä tuo seksuaalisuuden esille tuominen on osa kirjaa. Tuo on vähän ristiriitainen juttu ;) Ja juuri se, ettei niinkään lukiessa hätkähdä sitä sanamuotoa, vaan sitä, että sellaista on päädytty tällaisessakin kirjassa käyttämään. Mutta koska esimerkiksi sana runkkaaminen mainitaan jo kirjan esittelytekstissä, olisin taipuvainen ajattelemaan juuri niin, että kirjailija on kokenut seksuaalisuuden esille tuomisen rankemmin kääntein tärkeänä osana kirjaa ja sen päähenkilöä, eli sitä on käytetty tarkoituksenmukaisesti, eikä tehostekeinona, kuten alussa pelkäsin.

    VastaaPoista
  7. Sain tämän juuri kirjastosta ja odotan tohkeissani, että pääsen käsiksi siihen. Hyvä esittely!!

    Nappasin sanasta sanaan Elma Ilonalta. :)

    VastaaPoista
  8. Luin tästä esittelyn tämän päivän Hesarista.

    Vaikka esittelysi oli upea ja paneutunut, kiitos siitä!, minä ohitan tämän kirjan sujuvasti.

    VastaaPoista
  9. Olipa hieno esittely (kuten sulla aina, miksen mä jaksa ja osaa kirjoittaa näin hienosti?!).

    Hyvä huomio ruosta rajusta seksistä henkilökuvan suhteen.
    Tosin... En tiedä minkä ikäisiä te olette, mutta minä en edes kiinnittänyt huomiotani noihin rivoihin sanoihin. Oikeastaan joskus pomppaa esille sievistelevät sanat (kirjallisuudessa yleensä siis). Mietin, että mitä sanoja ehkä olisi pitänyt käyttää? Vagina? "Se siellä alhaalla"? Pimppi?

    Ja mustakin oli hienoa, että lesboutta ei tosiaan nostettu esille "koska olemme erilaisia, meillä on näin vaikeaa" -tyyliin.

    VastaaPoista
  10. Hanna: Minusta on mukavaa, kun moni lukee niin lähekkäin jonkun itseä kiinnostaneen kirjan. Pääsee tuoreeltaan sitten yhdessä ruotimaan kirjaa ;)

    Leena: Kiitos ♥ Ja juu, voi olla, että tämä kirja ei ehkä ole sinun kirjasi, vaikka tässä paljon toki elementtejä onkin, mistä saattaisit pitää!

    Hanna M.: Oi, vallan punastun tuollaisesta palautteesta, kiitos ;) Mun varmaan täytyy vielä täsmentää tuota ajatustani liittyen noihin kirjan "runkkaamisiin sun muihin vastaaviin"..Siis olen itse vm-77, ja kuten totesin, sinällään mua ei hätkähdytä roisimmatkaan sanat, uskokaa tai älkää, saatan joskus päästää niitä omastanikin suusta ;D Ja vielä hullumpaa olisi minunkin silmään ollut, jos pillut jms olisi korvattu ihan jollain pikkusievistelevillä sanoilla. Se mikä minua alussa vähän vaivasi, liittyy siihen, MIKSI jo takakannessa sekä varsinkin kirjan alussa nostettiin jotenkin korostetun voimakkaasti nuo jutut esille. Kyllä kirjassa saa seksiä olla ja saa siitä puhua ihan oikeillä nimilläkin, en punastu, mutta en alussa yhtään hahmottanut koko seksuaalisuuden korostamisen pointtia suhteessa muuhun tekstiin. Se jotenkin pomppasi silmille ja kuten vertasin noihin tiettyihin "Levottomat 1...2...ja montako lie ossa" -leffoihin, tuli tunne, että halutaanko tässä vähän väärin keinon hätkähdyttää. Rauman teksti ja tarinan kerronta on kuitenkin niin vahvaa, että tällainen asia onneksi jää pikkuseikaksi ja toisaalta tulkitsen sen liittyvät osaksi minä-kertojan persoonaan.

    VastaaPoista
  11. No kuitenkin vähän luin tätä arviotasi, vaikka ajattelin etten uskalla. Jos vaikka luen. Sitten kuitenkin luin Hesärin arvion äsken, ja vaikka minulla on kirja tuossa vieressä, en oikein tiedä.

    Hmm. Olen niin mamo ja mummo enkä jaksa tahallista hätkäyttämistä, että taidan odottaa vähän - nimittäin kyllä Rannekin hätkähdyttää siinä äsken lukemassani. Ei ehkä ihan tuollaisilla sanoilla, mutta melko hurjia tapahtuu yhdelle siskoista.

    VastaaPoista
  12. Ilse: Minäkin olen vähän mamo ja ennen kaikkea mummo(hameinen), mutta pidin kovasti Rauman kirjasta. Sen hienous jotenkin ylittää ne rankkuudet. Mutta ehkä joskus myöhemmin?

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)