Iida Rauma: Katoamisten kirja

(Gummerus 2011)

Haluaisin sanoa olevani pahoillani, mutta se ei ole aivan totta. Joskus elämä on niin kapeaa, että on vaikea nähdä eroa siihen, ettei elä lainkaan ja... en tiedä...
   ...olen ollut poissa, lakannut olemasta kukaan jo paljon ennen kuin lähdin.

Mitä tapahtuu, kun joku katoaa? Noin vain kuin nukkekodin leikeistä kesken kaiken pois nostettu nukke? Miten elämä jatkuu, kun joku katoaa varoittamatta? Kuinka jäljelle jäävät selviävät päivästä toiseen vai selviävätkö? Kadota voi niin monella tapaa, monessa paikassa. Voi kadota omasta elämästään, voi kadota menneisyyteen muistoissaan. Mutta entä jos katoaa itseltäänkin? Mitä silloin jää jäljelle?

Iida Rauman esikoisteoksessa Katoamisten kirjassa, kirjan päähenkilö eli parikymppinen minä-kertoja elää elämää, johon ei tunnu saavan otetta. Uusi elämä uudessa kaupungissa Turussa ei kannakaan häntä niinkään elämässä eteen päin kuin taakse päin, kohti menneisyyden painolastia. Tuska kadonneesta isästä, huoli itsemurhaa useasti yrittäneestä äidistä, kipeä muisto lapsuudenystävästä Susannasta sekä etääntyminen pitkäaikaisesta tyttöystävästä Sofiasta saavat hänet valvomaan öisin ja näkemään kauheita painajaisia. Edes Sofialta salassa popsitut Tenoxit eivät tuo helpotusta öihin. Uusi työ laitosapulaisena vanhustenkodissa ei helpota oloa kun hän saa huomata, millaista dementoituneen, käytännössä hyljätyn vanhuksen elämä kurjimmillaan on. Ei ole aikaa, ei resursseja, ja vanhuksille syötetään herkästi ehkä tarpeettomastikin lääkkeitä, jotta he helpommin tyytyisivät kohtaloonsa vanhustekodin ylikansoitetuilla osastoilla. Suljettujen ovien takana moni heistä edelleen odottaa "kotiin pääsyä" tajuamatta, ettei sellaista enää ole. On vain tämä hetki, ja elämä osastolla. Erikoinen työkaveri, kosovolainen Zorka tekee vaikutuksen ja tulee hänen ajatuksiinsa intiimeimpinäkin hetkinä ja varsinkin silloin. Sofia tuntuu etäiseltä ja keskittyy teatteriharjoituksiin samalla kun koittaa suorittaa opintojaan yliopistossa. Hän purkaa turhautumistaan maalauksiinsa, joissa esiintyy aina yksi ja sama tyttö. Tyttö, jolla on tukka ponnarilla ja pisamia poskissaan.

Hän kaipaa Sofiaa, ja Sofian sormia sisälleen. Turhauttaa, ahdistaa ja panettaa. Vaikka hän masturboidessaan ajattelee yllättäen Zorkaa, hän kuitenkin yhä haluaa Sofian, kaikesta huolimatta.

En tule koskaan Sofian kanssa. Silloin kun hän panee minua, vääntelehdin karkuun, jännitän itseäni, olen mahdollisimman hankala, jotta hän kerrankin suuttuisi, pakottaisi minut aloileni, tarttuisi hiuksista tai läimäyttäisi. Sofia ei tee niin, ja minä yritän ajatella, ettei orgasmi ole tärkeintä, onhan sitä muutakin ja kun lopulta olen vihainen ja kyllästynyt kiemurteluun ja Sofian kevyihin kosketuksiin, taivutan selkääni niin kuin olen nähnyt hänen tekevät, sain jo, kiitos paljon, voit lopettaa, ota kädet pois äläkä yritä halata.

Jossain turhautumisen, Tenoxien, panetuksen ja vastausta vaille olevien kysymysten välimaastossa hän huomaa palaavansa tiuhaan muistoihin, jolloin hän ja maalausten tyttö olivat vielä ystäviä eikä isäkään ollut kadonnut. Tarina elää kahdessa ajassa sujuvasti edeten, tuoden lisäsyvyyttä nykyhetkeen menneisyyden sirpaleista, joita hän mielessään koittaa kerätä. Väkivalta sen eri muodoissaan on läsnä ala-asteikäisten tyttöjen liikuntasalin pukukopissa, panemisfantasioissa mutta yhtä lailla myös sanoissa, eleissä. Hetkissä, jotka ulospäin näyttävät arkisilta. Kaiken taustalla on kuitenkin tuska isän katoamisesta, se ei hellitä vaan sykkii sydämessä kuin avohaava.

Mietin, että ne jotka sanovat, ettei vaikeita ajatuksia saa torjua ja että puhuminen helpottaa, eivät tiedä psyykkisestä kivusta yhtään mitään. Eivät pimeästä, joka tulee, kun hetkeksikin, vain vahingossa tai väsymystään, antaa periksi, lakkaa taistelemasta vastaan ja päästää ajatukset vyörymään yli. Pimeästä, joka nielaisee eikä anna tilaa hengittää, elää, olla pimeässä. Pimeästä, johon voi hukkua, viiltävään, syvään.

Rauma kirjoittaa vahvasti ja tuo kertoja-minän äänellä kipeitäkin asioita pintaan, ilman että lukijana kuitenkaan kokee ärsytystä liiallisesta korostamisesta. Teksti on suoraa, paikoin roisiakin, mutta samaan aikaan rikasta. Varsinkin kirjan alkupuolella minä-kertojan seksuaalisuus tai ennemminkin sen patoutumat tulevat lukijalle harvinaisen selväksi. Jos hän ei kaipaa "sormia pilluunsa, niin häntä panettaa ja mielellään niin, että pantaisiin kovaa ja ronskisti. "  Seksi on kiva asia, niin kirjoissa kuin niiden ulkopuolellakin, enkä itse punastu, jos luen kirjasta sanan pillu, vaikka koenkin, että roisimpien sanamuotojen käyttö kirjassa on harvoin tarpeen. Se, mikä minulla ns. pisti silmään tuossa, oli ennemminkin noiden voimakkaasti korostettujen panemisjuttujen tarkoitusperä. En voinut välttyä tunteelta, että sillä halutaan luoda kirjan alussa sellaista kohahduttavaa fiilistä ja vähän samaa tunnelmaa kuin monessa kotimaisessa nuorten aikuisten elokuvissa, jossa ollaan hukassa itseltämme, sekoillaan ja hypitään sängystä toiseen, eikä silti mikään tunnu miltään. Vähän kuin tyyliin "Wau, tässä on nyt kirja, missä lesbot harrastavat hei seksiä, ja eikä siitä puhuta millään sievistelevillä sanoilla, vaan nyt runkataan!" Mutta, hyvin pian kirjaa eteen päin lukiessa Rauma näyttää kirjailijana kyntensä ja todistaa, että tällä kirjalla ei ole mitään tekemistä tuollaisten aikaisemmin mainitsemieni nuorten aikuisten angstisten mutta sinällään sangen tyhjäsisältöisten leffojen fiilisten kanssa. Päädyin jopa ajattelemaan, että onko raju seksuaalisuuden korostus tärkeää osa päähenkilön henkilökuvaa rakentaessa. Olisiko raju seksi ainoa keino, joka saisi hänet kunnolla tuntemaan, reagoimaan?

Päähenkilön mielentiloja ja muistoja kuvattaessa mennäänkin syvällisemmille tasoille, joissa pohditaan väkivallan läsnäoloa yllättävissäkin paikoissa. Sillä ei kuitenkaan retostella, eikä osoitella syyttävin sormin. Se kerrotaan luontevasti ja jatketaan tarinaa, kuitenkin niin, että lukijan sisintä on kosketettu.  Rauman teksti on jotenkin mieletömän rikasta kaikessa arkisuudessaan ja asioiden kuvailussa, ilman että se on kuitenkaan jotenkin tekotaiteellista. Rauma kuvailee tekstissä arkisia pieniä asioita, jotka tuovat oman tunnelmansa tarinaan; isän tekemä puinen öljyväripaletti, yllättäen iskevä lokakuinen ukonilma, kädet upotettuna tiskiveteen. En muista ihan heti lukeneeni näin vahvaa esikoisteosta, varsinkaan kotimaisessa kirjallisuudessa. Pidän siitä, miten Rauma tarinallaan tuo keskustelun aiheeksi arkojakin asioita, kuten väkivalta ja vanhusten olot laitoksissa, suljettujen ovien takana. Ote niin tekstiin kuin tarinaan on vahva ja kantaa kirjan loppuun asti. Ja vaikka päähenkilö on lesbo, kirja ei ole tarina lesboista, vaan se on tarina nimensä mukaisesti katoamisista, yksinäisyydestä, etsimisestä ja löytämisestä, välittämisestä, väkivallasta jota on siellä missä ehkä vähiten odottaisi tai toivoisi.

Yksinäisyyttä räikeämpää ei ole. Seistä koulun pihalla aivan seinän vieressä hiljaa ja maahan katsoen. Odottaa bussia ja syödä ruokalassa sanomatta muuta kuin kiitos. Kaikki kääntyvät katsomaan, tuijottavat. Yksinäisyys on oranssi ja välkkyvä peitto, jonka alla olen tyhjää.

PS: Myös Katja/Lumiomena , Hanna M. sekä Laura ovat arvostelleet tämän! Kannattaa myös lukea Hesarin arvostelu kirjasta! Siinä on hyvin kiteytetty Rauman vahvuus, "lausetekninen osaaminen on vankkaa".

4/5