perjantai 4. maaliskuuta 2011

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja

(Muruja-kustannus 2011)

"Miten opettaja kehtaa väittää, että minä olisin sama ihminen kuin ennenkin? En todellakaan ole se sama tyttö, joka haki kevätjuhlassa kuvaamataidon stipendin. Minulla on nyt uusi elämä, jossa uiminen ja leffassakäynti ovat vaihtuneet lääkärireissuihin ja äidin syöttämiin vitamiinipillereihin, jotka tuskin vaikuttavat yhtään mihinkään, paitsi saavat äidille paremman mielen."

11-vuotiaan Marian elämä muuttuu hetkessä, kun hän eräänä kesänä saaressa sairastuu. Kesäflunssaksi luultu tauti onkin jotain paljon vakavempaa ja Maria joutuu lastenosastolle, kun hän ei enää pysy omilla jaloillaankaan. Kokeita, testejä ja silti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Sairaalassa olo on nuorelle tytölle pelottavaa ja ahdistavaa; desinfioitinaineen haju täyttää sieraimet eikä missään saa olla hetkeäkään rauhassa. Lukemattomat kokeet sydänfilmistä magneettikuvaukseen, eikä mikään tuo siltikään toivottua vastausta siihen, mikä Mariaa vaivaa. Lääkärit ovat ihmeissään, miksei lukuisat tulokset selitä Marian tilaa.   Marian äiti, jonka kanssa Marialla on jotenkin etäiset ja hankalta välit, keskittyy kaikkeen muuhun, mutta ei todellisuudessa kohtaamaan tytärtään sellaisena kuin hän on. Lopulta lääkärit päätyvät siihen tulokseen, että Maria voi lähteä kotiin, kun ei mitään suoraa syytä löydy. Ja kun kesä vaihtuu lopullisesti syksyksi, alkaa koulu, johon Maria kärrätään pyörätuolilla. Tutut kaverit ja kuviot koulussa tuntuvat kaikkoavan kuin aurinko laskiessaan horisontin taa, kauas tavoittamattomiin. Suorasanainen, luokkaa ylempänä oleva poikatyttö-Kiki ei kuitenkaan säikähdä Marian pyörätuolia, vaan näkee siinä istuvan tytön. Niin syntyy ystävyyden ensisiteet. Arki on kuitenkin paljon uusia haasteita täynnä ja nuoren Marian mielessä myllertää tunteet välillä vihasta katkeruuteen. Marian piirustusvihkojen kansien välissä on kuitenkin kokonainen toinen maailma, johon hän purkaa tuntojaan piirtämällä.

"En pidä irtonaisista papereista, vaan haluan aina piirtää vihkoon, jotta piirustukset pysyvät kaikki tallessa ja järjestyksessä. Paras on muistikirjamainen, tietysti viivaton vihko. Olen aika nirso niiden suhteen. Paperin pitää olla tarpeeksi laadukasta ja koon sopiva, A5 on paras. Sitä pienemmät ovat liian pieniä, mutta A4 on jo  turhan suuri. Kangaskantiset tai muuten kovakantiset ovat parhaita. Huonoimpia ovat kierreselkäiset, sillä ne menevät hetkessä huonoksi repussa. Myös kansikuvilla on väliä. Isältä saan typeriä vihkoja, joissa on sarjakuvahahmoja tai muuta lapsellista, mutta mummin ostamat ovat hienoja, niissä on usein kankaiset kannet."

Ajan kuluessa ja Marian tilanteen pysyessä muuttumattomana, pyörätuolista alkaa tulla väistämätön osa Marian identiteettiä. Ei ole helppoa kokea muutosta lapsesta nuoreksi naiseksi pyörätuolissa istuessa. Varsinkin kun yläasteella ollessa Marialle tapahtuu jotain, joka jättää häneen ikuiset arvet. Vuosien varrella lääkärit tekevät välillä lisää uusia tutkimuksiaan selvittääkseen jo lopulta Mariaa vaivaavan sairauden nimen, mutta turhaan. Olisiko se MS-tautia vai kenties Borrelioosi? Maria viedään jopa psykologien juttusille, koska mitään selvää diagnoosia ei tunnu löytyvän. Epäilys, että hän itse aiheuttaisi tilansa, satuttaa Mariaa. Urheasti hän kuitenkin koittaa elää arkea omien rajoitteidensa kanssa, vaikka usein tuntuu, että pyörätuolia enemmän hänen elämäänsä rajoja tuo ulkopuolisten ihmisten asenteet. Lukiossa Maria ystävystyy omalaatuisen, itsetuhoisen Sinin kanssa, jonka kanssa he löytävät heti saman aaltopituuden. Marian elämään pääsee myös taideopettaja Lyydi, joka itse sairastaa pahaa nivelpsoriasista. Lyydin ja Sinin avulla Maria saa elämäänsä kaipaamaansa sisältöä ja tukeakin.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä syksynä Marian elämässä alkaa tapahtua paljon; hän saa ensimmäisen työpaikkansa Lyydin avustuksella videoliikkeessä, muuttaa omaan asuntoon, ihastuukin. Maria on kulkenut pitkän matkan siitä, kun hän makasi lastenosastolla 11-vuotiaana lääkärien tutkittavana, mutta edelleen hän on pyörätuolissa vailla  vastauksia, miksi tai paraneeko hän koskaan ennalleen. Todellisuus on kuitenkin se, että elämä jatkaa kulkuaan kaikesta huolimatta. Ja juuri pyörätuoliin joutunut 11-vuotias Maria on eri kuin tämä, joka nyt parikymppisenä istuu ja miettii elämäänsä nyt ja ennen, kaikkea sitä, mitä hän on viimeisen kymmenen vuoden aikana kohdannut. Onko elämässä aina kyse siitä, että kaikkeen epäselvään on saatava vastaus vaiko siitä, että joskus hyväksymällä epätietoisuuden annammekin mahdollisuuden itsellemme tulla onnelliseksi kaikesta huolimatta?

Marian ilmestyskirja on mielestäni ennen kaikkea yhden nuoren naisen kasvutarina poikkeuksellisissa olosuhteissa, mutta myös tarina erilaisuudesta, vammaisuudestakin. Toisaalta se on paikoin myös peili meidän ihmisten käytökselle kohdatessamme erilaisuutta. Varsinkin kirjan alkuosaa lukiessa tulee melkein hämmentävä tunne, kuin lukisi toisen päiväkirjaa. Niin henkilökohtaiselta tuntuu paikoin suorasanaisuudessaan rajukin tilitys. Tarina ei kuitenkaan ole omaelämänkerrallinen, vaan fiktiivinen. Tarina liikkuu monessa eri ajassa Marian sairastumisen ja nykyhetken välillä. Paikoin on ehkä hieman vaikea heti hahmottaa, missä Marian elämänvaiheessa nyt ollaan, kun pompataan hetkessä nykyajasta ensin sairaalavuoteelle ja sitten jo vaikka videoliikkeeseen. Nuoren Marian tuska ja katkeruus ovat melkein käsinkosketeltavia, kun lukee hänen ajatuksiaan sairastumisen jälkeen. Yhteiskunnan tahattomat ja tahallisetkin asenteet vammaisuuteen ja erilaisuuten tulevat läpi Marian kohtaamissa monissa ihmisissä. Kun ihminen joutuu pyörätuoliin, tunnutaan liian usein ajateltavan, että ihminen muuttuu myös jotenkin aivottomaksi ja hänet määritetään pyörätuolin kautta. Kuinka raivostuttavaa sellainen varmasti onkaan. Merkityksellistä tarinassa on myös se näkökulma, kun sairaudelle ei löydy diagnoosia ja aletaan sen vuoksi jopa lääkäreiden tahoilta kyseenalaista ihmisen psyyke. Olen kuullut aika monia tosielämän tarinoita juuri siitä, kuinka leimataan melkein hulluksi, kun lääkärit eivät saakaan tehtyä diagnoosia. Voi vain kuvitella, miten pelottavaa sellainen on ihmiselle, joka itse tasan tarkkaan tietää kärsivänsä kivuista jms oireista.

Sain kirjan PDF-muodossa suoraan sähköpostiini itse kirjailijalta Maija Haavistolta, kiitos. Olikin ensimmäinen kerta kun luin ns. sähköisesti kirjaa, ja se oli positiivinen kokemus. Vaikkakin, siinä missä kirjan Marialle oli piirustusvihkojen tyyli ja materiaali tärkeitä,  minulle on yhä tärkeää saada kirja konkreettisesti käsiini. Marian ilmestyskirja antaa äänen erilaisuudelle, meissä itsessämme ja toisissammekin. Haavisto kirjoittaa suoraa tekstiä, joka välillä hätkähdyttää mutta niin kuuluukin. Hän kuvailee arkisia asioita ja tilanteita jotenkin samalla aikaa lempeästi mutta ironisestikin. Ironisuus syntyy varsinkin Marian ajatuksista asioita ja ihmisiä, varsinkin äitiään havannoidessaan.

"— Entä jos syttyy tulipalo? äiti inttää.
— Voin mennä soittamaan palokunnan naapurista.
— Entä jos asuntosi on tulen vallassa etkä pääse sieltä enää pois?
— Sitten kuolen kuitenkin, vastaan rauhallisesti.
Äiti huokaisee.
— Miten me sitten saadaan sut kiinni?
— Lähettäkää kirjeitä, minä ehdotan.
— Sä sanot aina, että kirjeiden lähettäminen on hienoa ja ihmisten pitäisi lähettää enemmän kirjeitä.
Äiti katsoo minua kuin miettien, onko noin nenäkäs kakara todella hänen jälkikasvuaan, mutta toteaa kai sitten, ettei omena ole kauas puusta pudonnut."


Kirjan kannesta on pakko sanoa pari sanaa. Harvoin näkee noin upeaa ja oivaltavaa kuvitusta varsinkaan kotimaisten kirjojen kansissa! Maija Haaviston sivuilta lunttasin, että kuvasta vastaa Reinhard Schmid.


3/5

5 kommenttia:

  1. Kannen kuvitus on tosiaankin hurmaava! Se houkuttelee, mikä on tärkeää kirjan markkinoinnissa.

    Hauska kuulla kirjailijan tarjonneen kirjaansa sinulle luettavaksi ja hienoa, että kirja tuntuu olevan onnistunut. Kiinnostuin itse tästä teemasta.

    Oli myös mielenkiintoista kuulla mietteitäsi sähköisestä kirjasta. Itse en ole tähän formaattiin tutustunut muuten kuin tieteellisten julkaisujen osalta, mutta niitäkin lukiessa printtaan aineiston ulos, koska pitkien tekstien lukeminen ruudulta saa aikaan päänsärkyä.

    VastaaPoista
  2. Blogger ei jostain syystä tällä hetkellä anna minun lähettää suurimpaan osaan blogeista ollenkaan kommentteja, mutta tänne onneksi pystyy. :->

    Kiitos paljon arvostelusta, paljon sait kirjasta irti! Pidän mielessä tuon kritiikin siitä, että koit aikatasojen välillä liikkumisen hieman vaikeaksi hahmottaa. Yritin toteuttaa sen mahdollisimman selkeästi ja ilman kikkailuita, mutta tietysti kirjoittajana on vaikea tietää sen onnistumista, kun itse aina tietää, missä ajassa liikutaan.

    Minä luen paljon sekä sähkökirjoja että painettuja, molemmissa on omat hyvät puolensa. Tietysti esineenä paperinen vie aina voiton, kuten oma kirjahyllyni (tai kirjapaketteja säännöllisesti ja nykyään naureskellen ovelleni kiikuttava postinkantaja) kertovat.

    VastaaPoista
  3. Samaa mieltä kannesta, se on henkeäsalpaava :-) Mulla on tämä vielä kesken... ja taivas tietää koska postausta tulee, on lomalla ollut ihanan paljon aikaa lukea ;-)

    VastaaPoista
  4. Ihan sama tuli ensimmäisenä minunkin mieleeni, aivan huikea (ja lukemaan houkutteleva) kansikuva.

    Ei ole kyllä yhtään yhdentekevää, mitenkä hengentuotteensa pakkaa. Vaikka ei tietysti auta korea kansi, jos on kirja silkkoa sisältä, vanhaa totuutta mukaellen. Tässä tapauksessa koreaa ei selvästikään ole vain kansi.

    VastaaPoista
  5. Katja/Lumiomena: Tuo on totta, että kannella on tärkeä osa markkinointia. Toisaalta myös upea kansi usein tuo oman syvyytensä johonkin kirjaan, mistä pitää muutenkin!

    Minä olen vähän samanlainen, etten oikein pysty pitkään lukemaan "skrollaavaa" tekstiä koneella ja minäkin haluan yleensä tulostaa kaikki vähänkin pidemmät tekstit paperille;) Vähän se harjoittelua tuntuu vaativan esim tässä muodossa kirjan luku, mutta ihmeen hyvin se kuitenkin lopulta sujui!

    Booksy: Oi, loma & kirjat on ihan huippu yhdistelmä!!

    Karenina Unska: Niin minäkin koen, ettei todellakaan olisi sama, mihin oman hengentuotteensa ns. pakkaisi. Jos itse joskus julkaisin jotain, haluaisin kannen olevan juuri toiveideni mukainen ja kirjaa kuvastava. Tosin sitä kai suurin osa kirjailijoista varmaan haluaa, mutta se ei aina vain toimi :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)