Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

(Gummerus 2011, suom. Lotta Toivanen)

"Miten surkuhupaisaa! Nautittuani vuosikymmenien ajan herkkuja, viinejä ja jos jonkinlaista viinaa, elettyäni voissa, kermassa, kastikkeissa ja friteeratuissa ruoissa, oltuani hemmoteltuna taidokkaasti orkestroidussa, jatkuvassa ylenpalttisuudessa, uskollisimmat adjutanttini herra Maksa ja apurini Vatsa voivat mainiosti, ja sydämeni on se joka minut pettää. Kuolen sydämen vajaatoimintaan. Miten katkeraa! Olen niin tavattomasti moittinut muita sydämen käytön puutteesta ruoanlaitossa ja kokkaamisessa, etten ole tullut ajatelleeksi, että sitä saattoikin puuttua juuri minulta...."

Pelätty ja ihailtu ravintolakriitikko Pierre Arthens makaa kuolinvuoteellaan jo Siilin eleganssista tutun pariisilaisen hienostokerrostalon asunnossaan, Rue de Grenellessä. Lääkärin kertoma julma totuus vain parista jäljellä olevasta elinpäivästä saa Pierren kaipaamaan epätoivoisesti elämänsä vaikuttavinta makua, jota hän ei ole onnistunut enää aikoihin saamaan mieleensä. Nyt elämänsä ehtoopuolella tuo kadonnut maku nousee pintaan tärkeimpänä asiana, kuin olennaisimpana totuutena elämästä. Hän ei voi kuolla, ennen kuin selvittää, mikä se maku on.

"Minä tunnen, tunnen selvästi, että nyt polttaa jo. Leivässä on jotakin etsimästäni. Jotakin mutta ei aivan sitä...leipä... Ja mitä vielä? Mistä muusta kuin leivästä ihmiset elävät maan päällä?"

Kuolinvuoteellaan Pierre palaakin muistoissaan noihin hekumallisiin hetkiin erilaisten ruokanautintojen äärellä ympäri maailmaa, toiveenaan saada kiinni tuo kauan karkuteillä ollut maaginen maku. Hän palaa lapsuutensa Tangeriin, kesäiseen Bretagneen, Marthe-tädin talon röttelöön ja salaisiin ylellisiin viinikellareihin. Hän tuntee uudestaan kokemiensa makujen sinfonian kielellään; grillatut sardiinit, tuore rapsahtavakuorinen limppu, kypsä tirskahtava tomaatti, merenmakuiset osterit. Hän tuntee kaiken sen, mutta vain yksi maku pysyy piilossa.

Pierren makumuistojen myötä lukijalle avautuu kuva tuosta harvinaisesta, jo eläessään legendaksi muodostuneesta vanhasta miehestä. Miehestä, joka makunautintoja metsästäessään hylkäsi perheensä ja jätti heille vain armopalat. Muistojen kudelmien verkosta heijastuu ylimielinen ja kylmäkin mies, joka ei halua sitoutua mihinkään muuhun kuin kulinarististen nautintojen ja satunnaisten suhteiden tuomaan mielihyvään. Omaa perhettään kohtaan hän on kyvytön osoittamaan välittämistä ja huolenpitoa, ainoastaan rakastamiensa elokuvien tähtien mukaan nimetyt lemmikit, kissa ja koira saavat hänen jakamattoman huomionsa.

"Olen pilannut ja tuhonnut nuo vaimoni sisuksista putkahtaneet kolme valjua oliota, ne lahjat jotka annoin hänelle ohimennen korvakseksi koristeena olosta - kamalia lahjoja, nyt kun asiaa ajattelen, sillä mitä muuta lapset ovat kuin kauheita pahkoja rungossamme, ikiajoiksi rauenneiden toiveidemme säälittäviä korvikkeita."

Oma sanansa ja muistelunsa Pierren kuoleman kolkuttaessa jo ovelle, on monella Pierren läheisellä, niin petetyllä vaimolla, rakkaudetta jääneellä lapsella, rakastajattarella, veljenpojalla kuin talon edessä istuvalla kerjäläiselläkin. Tuo ravintolamaailman valtias on tahtomattaankin koskettanut ja vaikuttanut monen elämään, niin hyvässä kuin pahassakin.

Pierren muistelut ovat huikea gastronominen matka, joka saa väkisinkin lukiessa jo syljen kihoamaan kielen pintaan. Barbery kuvailee ruokaa valmistuksesta syömiseen asti niin aistivoimaisesti, että tällaisen kirjan lukemisen jälkeen olisi suorastaan synti tehdä seuraavaksi päivälliseksi vain arkisesti makaroonilaatikkoa. Pierren silmin ruoan kauneus näyttäytyy monelta eri kantilta. Ja todellakin, kuinka hekumallinen tunne onkaan iskeä hampaansa ensimmäistä kertaa tuoreeseen rapeakuoriseen limppuun, jonka sisin on kuin pumpulia.

Rakastuin Siilin eleganssiin viime vuonna sen lukiessani ja odotinkin kovasti tätä seuraavaa, mikä itse asiassa on Barberyn esikoinen, mutta käännettiin suomeksi vasta nyt. Oli kiehtovaa palata tuonne samaan hienostokerrostaloon nyt hieman eri näkökulmasta, mutta samalla kuitenkin saada vielä tuulahdus hurmaavaa ovenvartija Reneetäkin tarinaan. Mielessäni nämä kaksi kirjaa nivoutuivat yhdeksi isommaksi kokonaisuudeksi, ja Siilin eleganssi sai vielä näin kauan lukemisensä jälkeenkin lisäsävyjä tämän kautta, kun yhden merkittävän talonasukkaan elämä aukeni lukijan eteen. Kulinaristin kuolema on tiivis, aistimaailmaa voimakkaasti puhutteleva kertomus, jossa kaiken kulinaristisen iloittelun taustalla on kuitenkin läsnä se tärkeinkin totuus elämästä. Sanomattakin lienee selvää, että pidin kirjasta. Samanlaiseen kokemukseen se ei kuitenkaan yltänyt kohdallani kuin Siilin eleganssi, jota lukiessa jopa itkin lopulta. Kirjan loppusanat ovat yksiä hienoimpia pitkään aikaan lukemiani, ja ellen pilaisi kirjaa vielä lukemattomien lukunautintoa, kirjoittaisin ne tähän loppuun. Sen sijaan esitän teillekin kysymyksen lainaamalla erästä muuta kohtaa kirjasta:

"Miksi kirjoittaa, edes suurenmoisia artikkeleita, jos niissä ei puhu totuudesta, sydämellään, vaan niitä sanelee loistamisen nautinto ?

PS: Myös Joana ja Katja Lumiomena ovat lukeneet Kulinaristin kuoleman!


4/5