Claudie Gallay: Tyrskyt

( Avain 2010, alkuperäinen teos: Les Deferlantes, suom. Titia Schuurman)

Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edelleen, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.
Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
Minä rakastin niitä.
Ja pelkäsinkin.

Claudie Gallayn palkittu Tyrskyt -teoksen tapahtumat sijoittuvat Normandian uloimpaan niemenkärkeen, syrjäiseen La Haguen kylään. Pienen kylän omalaatuiset ja osittain sulkeutuneetkin asukkaat suhtautuvat mereen pelonsekaisella kunnioituksella. Jos meri on tuonut saalista, on se myös vienyt kyläläisiltä läheisiä. Rakkaita perheenjäseniä, joista osa lopulta päätyi takaisin rantaan läheisten haudattavaksi, ja osa jäi meren ikuiseen syleilyyn. Ikivanha majakka valaisee yhä merta ja kylää öisin, mutta samalla muistuttaa kyläläisiä neljäkymmenen vuoden takaisesta haaksirikosta, joka vei yhdeltä pojalta perheen ja muutti muutaman muunkin kyläläisen elämää. Sammuiko majakan valo tuona myrskyisenä yönä, kuten huhuttiin, vai oliko haaksirikko vain traagista sattumaa?

Kylään villihanhien mukana tullut muukalainen, kirjan minä-kertoja, on nainen, joka tutkii lintuja samalla kun haluaa päästä irti surusta ja kaikesta menneestä. Kyläläiset kutsuvat häntä Outolaiseksi ja Kynteväksi, sillä nainen asuu Kyntevän nimeä kantavan talon yläkerrassa, joka oli tien päässä, melken meressä ja tamariskien oksat kirskuivat sen ikkunaluukkuja vasten kuin kynnet raapien. Mielessään hän juttelee edelleen miehelle, sinulle, jota ei edes rakkaus pystynyt lopulta pelastamaan. La Haguen karu rannikkomaisema ja pauhaava meri tyrskyineen tuovat hänelle lohtua ja unohdusta.

Hiljaisuus on osa nummea.
Minä olin osa sitä. Se oli lääkinnyt minua.
Hoitanut minua sinun jäljiltäsi.

Keväinen myrsky kuitenkin tuo hänen eteensä Lilin baarin satamaterassilla Lambertin, toisen muukalaisen, joka on tullut kylään selvittämään menneisyyttään. Kyläläisetkin pohtivat miehen henkilöllisyyttä ahkerasti ja kylähullun maineessa oleva vanha Nan järkyttyy miehen nähdessään. Nainen, minä-kertoja, kiinnostuu hänkin Lambertin henkilöllisyydestä ja saa pian huomata kyläläisten alkavan puhua tuosta neljänkymmenen vuoden takaisesta tragediasta. Jos mies on todella hukkuneen perheen eloonjäänyt poika, niin miksi hän nyt on palannut kylään? Lambertin kylään tulo nostaa vanhoja salaisuuksia ja murheita monella kyläläisellä pintaan, eikä asioista voi enää vaieta. Totuus on ollut liian kauan pinnan alla.

Kaksi isoa lokkia lensi veneiden eteen kirkumaan kaula pitkänä, siivet levällään, koko ruumis taivasta kohti kurkottaen. Äkkiä ne vaikenivat. Pilvipeite paksuuntui entisestään, taivas kävi aivan tummaksi, vaika ei ollut yö.
Tämä oli jotain muuta.
Uhka.
Juuri se oli saanut linnut vaikenemaan.
Minua oli varoitettu: Kun se alkaa, ei pidä jäädä ulos.

Tyrskyt on kertomus niin halusta unohtaa kipeitä salaisuuksia, toipua menetyksen suruista kuin tarina uusista aluista ja anteeksiannosta, itselleen ja muille. La Haguen syrjäkylän asukkaat ovat rosoisia ja ehkä juuri siksi kiehtovia. Vanha lintututkija, majakanvartija Theo on erakoitunut niin perheestään kuin kyläyhteisöstä. Hulluksi leimattu, ennen orpojen turvakotia pitänyt Nan harhailee meren rannalla kuin kadonneita rakkaitaan etsien. Kyntevässä minä-kertojan kanssa asuvat merkillisen läheiset sisarukset, Raphael ja Morgane. He ja moni muu kylän omalaatuinen asukas, joka ei osaa enää lähteäkään kylästä, vaikka jääminenkin tuntuu joskus vaikealta. Lilin baarissa asukkaat kohtaavatkin menneisyytensä keskusteluissaan varsinkin minä-kertojan kanssa ja moni vanha haava aukeaa. Minä-kertoja saa kuulla monen asukkaan tarinan tahtomattaakin ja tajuaa, kuinka paljon heidän monen erakoituneen tai hullunkin käytöksen taakse kätkeytyy surua ja menetystä.

Gallayn kieli on paikoin lakonista, paikoin runollisen kaunista. Tarina ei kuitenkaan ole mielestäni mitenkään liiallisen runollinen tai viipyilevä, sillä toisaalta Gallay käyttää paljon lyhyitä, napakoita lauseita tarinaa kuljettaessaan. Karu Normandian rannikko piirtyy Gallayn taidokkaan tekstin myötä voimakkaasti lukijan mieleen, vaikkei koskaan olisi siellä itse käynytkään. Monin paikoin tulee melkein tunne, että haistaa suolaisen meren, tuntee lähestyvät tyrskyt jo pisaroina ihollaan.

La Hague, muutamaa tuntia ennen sadetta. Myrskysää. Ihoni aistii rikin hajun. Se on aina tiennyt. Se aavistaa ukonilman monta tuntia ennen kuin salamat välähtävät.
Ihot ovat sellaisia.
Jotkin ihot.

Tyrskyt on ranskalaiseen tyyliin tarina, jossa tapahtumat aukeavat lukijalle pikku hiljaa ja lukijalle jää aikaa rakentaa mieleensä nuo karut rannikkomaisemat ja syrjäinen kylä, minne villiaasit päätyvät keväisin vaeltelemaan ja missä meri pitää kylää kuin syleilyssään. Kiehtovien henkilöhahmojen ohella taustalla on vanha mysteeri, tragedia, johon toiset etsivät yhtä innokkaasti vastausta kuin toiset haluvat siitä vaieta. Mysteeri pitää sinällään rauhallisen tarinan jännitettä sopivasti yllä, olematta kuitenkaan missään määrin jännärimäinen. Paljolti kirjan tunnelma rakentuu La Haguen kylästä ja sen ihmisistä. Tyrskyissä on voimakas "jälkimaku". Vaikka olen jo kääntänyt kirjan viimeisen sivun, kuulen silti meren kohinan ja lokkien kirkunan...

PS: Tämän ovat lukeneet myös Ilse, Jenni, Naakku , Erja , Elma Ilona ja Ina.

4/5