Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

( Atena 2011, alkuperäinen teos: Gut gegen Nordwind, suom. Raija Nylander)

33 päivää myöhemmin
Aihe: Irtisanominen
Hyvät lehtitalo Liken työntekijät, jos yritätte sitkeällä piittaamattomuudellanne teilata irtisanomisyritykseni siinä tarkoituksessa, että saisitte valitettavasti yhä huonotaoisemman tuotteenne vastaedeskin myytyä, voin vain todeta: minä en aio maksaa sitä enää!
Ystävällisin terveisin
E. Rothner

Kahdeksan minuuttia myöhemmin
VS:
Teillä on väärä osoite. Minä olen yksityishenkilö. Minun osoitteeni on: woerter@leike.com. Te tarkoitatte: woerter@like.com. Olette jo kolmas, joka yrittää irtisanoa tilauksensa lähettämällä viestin minun osoitteeseeni. Lehti on ilmeisesti muuttunut todella kehnoksi.

Emmi yrittää perua lehtitilauksen, mutta irtisanomispyynnöt päätyvätkin yksityishenkilölle, Leolle lehtitalon sijaan. Leo vastaa Emmille ja Leon sähköpostiosoite jää muistiin Emmin sähköpostiin. Yhdeksän kuukauden päästä Emmin laittaessa joulutoivotuksen ryhmäviestinä, viesti menee myös Leolle.

Kaksi minuuttia myöhemmin
VS:
Hyvä Emmi Rothner, me tunnemme toisemme kylläkin vielä huonommin kuin ei ollenkaan. Kiitän silti ihanasta ja ylettömän omaperäisestä ryhmäviestistä! Teidän on ehkä hyvä tietää, että rakastan ryhmäviestejä ryhmille, joihin en kuulu.
Terv. Leo Leike

Emmi vastaa omaan nasevaan sävyynsä tuntemattomalle Leolle, joka ei myöskään halua jäädä sanattomaksi. Viestit alkavatkin sinkoilla bittiavaruudessa heidän välillään ja rivien väleistä voi aistia jo tietyn latauksen, mitä heidän nopeasti sangen intensiiviseksi käyvä sähköpostienvaihto synnyttää. Heidän molempien viestit ovat usein suoranaista virtuaaliverbaliikan ilotulitusta. Viesteissä korostuu tämä hetki, joka työntää syrjemmälle heidän molempien todelliset elämät sähköpostiviestin ulkopuolella. Tietoisesti he varsinkin aluksi haluavat jättää kertomatta oikeasta elämästään oikeastaan mitään, mutta kun side heidän välillään alkaa ulottua syvämmälle mieleen ja sydämeen, tulee väistämättä eteen se hetki, kun virtuaalimaailma luo juuriaan myös todelliseen elämään.

Ensin he ovat toisilleen olemassa vain sähköpostilaatikossa, näytöllä, virtuaalisessa maailmassa. Siellä ei ole merkitystä iällä, näöllä eikä oikeastaan millään muulla kuin juuri silloin elettävällä hetkellä ja tunteella. Siinä maailmassa Emmi voi unohtaa olevansa vaimo ja kahden nuoren äitipuoli. Siinä maailmassa Leo voi pitää Emmiä korvikkeena naiselle, jonka kanssa ei ole enää paluuta yhteen.

Kommunikoimme tyhjiössä. Tunnustimme kiltisti mitä teemme työksemme. Sinä tekisit minulle teoriassa hyvännäköiset kotisivut, minä puolestani laadin sinusta käytännössä (huonoja) kielianalyyseja. Siinä kaikki. Me tiedämme kehnon kaupunkilehden ansiosta, että asumme samassa suurkaupungissa. Mutta muuten? Ei mitään. Ympärillämme ei ole keitään muita. Emme asu missään. Emme ole minkään ikäisiä. Meillä ei ole kasvoja. Emme tee eroa päivän ja yön välillä. Emme ole millään aikakaudella. Meillä on pelkästään näyttöruutumme, kummallakin jyrkästi ja salaisesti omansa, ja meillä on yhteinen harrastus: me olemme kumpikin kiinnostuneita täysin vieraasta ihmisestä. Hurraa!

Kuukausien kuluessa ensin vahingossa alkanut sähköpostiviestien vaihto saa kuitenkin syvempiä sävyjä. Alunperin huolettomasti otetut, puolin ja toisin heitetyt sutkautukset alkavatkin saada enemmän painoarvoa molempien mielissä. Kuinka kauan voi pysyä yhtä aikaa anonyymina ja läheisenä toiselle?

Kiinnostuin kirjasta sen tarinan idean vuoksi, sillä sähköpostien tiivis vaihto liittyy olennaisesti minun ja puolisoni tarinan alkulähteille, vuoteen 1998. Voisi kai sanoa, että olemme yksi elävä esimerkki siitä, kuinka tunteet voivat syttyä jo kirjoittaessa toiselle. Mutta koska tämä ei ole minun ja puolisoni tarina, vaan Emmin ja Leon, palataanpas vielä hetkeksi kirjan pariin. Lähtökohdat kirjassa olivat siis minua kovasti kiinnostavat. Käytän itsekin aktiivisesti sähköpostia myös hyvin nopeaan ja lyhyeen viestintään erityisesti muutamien ystävieni kanssa. Saatamme laittaa välillä vain muutaman rivin tulemaan viestin muodossa kuin keskustellen, ilman suurempaa jäsentelyä tai tyypillistä sähköpostietikettiä silloin kun ajatus oikein lentää ja haluaa nopeasti jakaa ajatuksen toiselle. Sitä myöten kirjan tyyli kertoa tarinaa sähköpostiviestin muodossa on minulle tuttu ja läheinen maailma, johon oli helppo uppoutua. Olen kuitenkin lukenut muutamia kirjoja, joissa viestien vaihto on olennainen osa tarinan kerrontaa, mutta jotenkin aikaisempi tämän tyylinen kirja ei ole kovin vahvasti säväyttänyt. Mutta Glattauer tekee sen kai jollain taianomaiselle otteella, sillä en ollut päässyt edes sivulle 20, kun olin jo täysin koukussa tarinaan ja janosin lisää! Glattauerilla on selvästi kyky kirjoittaa mielenkiintoista kaunokirjallista tekstiä vaikkakin näin modernissa ja mielenkiintoisessa muodossa, joka saattaa haastaa tottumattomampaa lukijaa. Ensi vuonna tulee jatkoa Emmin ja Leon tarinaan, ja harmittelenkin nyt, etten osaa saksan kieltä niin hyvin, että voisin koittaa saada käsiini tuon toisen kirjan alkuperäiskielellään. Joten vielä on jaksettava odottaa! Myös Hanna Kirjainten virrasta on lukenut tämän ja tykännyt, käykäähän lukemassa hänenkin arvio täältä!

Voisi kai sanoa, että Kun pohjoistuuli puhaltaa- teoksessa on hieman sävyjä chick lit-genrestä, mutta enemmän se on modernia ajankuvaa humoristisella otteella. Tarina kuvastaa hyvin aikamme ilmiötä, kun virtuaalimaailmasta on tullut ihmisten kohtauspaikka. Aina todellisuuden sovittaminen ei kuitenkaan ole helppoa siihen ja hyvin pitkälti siitä on tässäkin tarinassa kysymys. Kuinka pitkälle voi virtuaalimaailmassa toisen ihmisen lähestymisen suhteen mennä, ilman että se väkisin vaikuttaa todelliseen elämään? Ja ovatko ne aina välttämättä edes kaksi eri maailmaa, vai onko virtuaalimaailma joskus ihmissuhteissa vain portti todelliseen elämään?

Kaksi tuntia myöhemmin
VS:
Emmi, miten mukavaa onkaan saada taas kerran kokea tuollaisen suorastaan ihastuttavan mustasukkaisuuskohtauksen ensioireet. Tiedänhän minä: se oli italialaisittain lavastettu, mutta nautin siitä silti. Mitä naistuttavuuksiini tulee, ehdotan, että toimimme samoin kuin sinun aviomiehesi ja kahden lapsesi ja niiden kuuden maaoravan suhteen. Se ei kertakaikkiaan kuulu tänne! Me kaksi olemme täällä vain meitä kahta varten. Pidämme yhteyttä siihen asti, kunnes jommankumman rahkeet eivät enää kestä tai jompikumpi kyllästyy. En usko, että se olen minä.
Kaunista kevätpäivää
Leo

4/5