perjantai 22. huhtikuuta 2011

Lotte & Søren Hammer: Saastat

 (Bazar 2011, alkuperäinen teos: Svinehunde, suom. Sanna Manninen)

Miehen kasvot ilmaantuivat uudelleen valkokankaalle. Tällä kertaa häntä oli kuvattu käsivaralta, ja filmin laatu oli huono, paikoin epätarkka. Välillä kuvan peitti epämääräinen valkoinen pinta. Kerran kun kamera osoitti alaspäin, näkyi että mies oli alasti ja että hänen kätensä oli ilmeisesti sidottu selän taakse. Poskella ja olkapäällä oli veriroiskeita ja kaulan ympärillä paksu sininen köysi. Mies puhui sekavasti mutta sanat erottuivat selkeinä. Hän oli voimakkaan liikutuksen vallassa.

- Lapsen yksityisyyteen, perheeseen, kotiin tai kirjeenvahtoon ei saa puuttua mielivaltaisesti tai laittomasti eikä...

Tanskalaisen sisarusparin Lotte ja Soren Hammerin esikoisteos Saastat vie lukijan moraalin ja oikeudenmukaisuuden hämmentävään verkkoon pedofilian myötä ja koettelee lukijan omaa sisäistä arvomaailmaa. Se ei mässäile järkyttävällä aiheellaan, vaan näyttää, mitä voi tapahtua, kun oikeutta vaativa ihminen ei usko enää valtion ja oikeuslaitoksen kykyyn tuomita syyllisiä. Joukko pedofiilien uhreja päättää ottaa oikeuden kirjaimellisesti omiin käsiinsä ja erään syysloman päätteeksi koulun liikuntasalin katosta roikkuu viisi silvottua, alastonta miehen ruumista.

Poika katosi saliin. Hetken kuluttua sieltä alkoi kuulua pomppivan pallon ääniä, ja tyttö jatkoi lukemistaan. Välillä hän sulki silmänsä ja kuvitteli itsensä mukaan tarinaan.

Hänen mietteensä keskeytyivät kun hän kuuli pojan äänen.

- Ei täällä mahdu pelaamaan.

Poika huusi salista.

-Miten niin?

-Täällä roikkuu jotain miehiä..

Murharyhmän etsivä Konrad Simonsen on ymmällään. Miesten kattoon saaminen, silpominen ei ole voinut olla hetken mielijohde vaan on vaatinut tarkempaa suunnittelua. Koukut, joissa miehet roikkuvat katossa, on aseteltu selvästi tarkasti tiettyihin paikkoihin. Koska uhrien kasvot ovat silvottu tunnistamattomiksi, murharyhmällä ei ole toviin aavistustakaan, keitä miehet ovat. Pian alkaa kuitenkin liikkua huhuja uhrien mahdollisesta pedofiliaan sekaantumisesta, ja Simonsen koittaa hillitä viillintynyttä mediaa levittämästä ennen aikaisesti mitään juttuja spekulaatioita murhien tai uhrien taustoista. Mutta kun epäilys on kylvetty ihmisiin, on sen leviämistä mahdoton estää.

Tanskalaiseen oikeusjärjestelmään pettynyt murhaajien pieni joukko on tehnyt kattavan suunnitelman, kuinka he saavat äänensä kuuluville ja samalla kansalaisten huomion pedofiilin saamiin naurettavan mitättömiin tuomioihin. Kulovalkean tavoin niin netissä kuin sen ulkopuolella alkaa levitä kiihkeä kansalaishanke, jossa tavoitteena on kitkeä pedofilia vaikka väkivalloin, jos ei valtio muuta lakejaan ja tapojaan hoitaa pedofilian uhreja. Simonsen työkavereineen on järkyttynyt huomatessaan, kuinka moni pitää koulun liikuntasalin kattoon roikkumaan nostettujen silvottujen miesten kohtaloa oikeutettuna sen sijaan, että oikeuslaitos olisi antanut tuomionsa. Lynkkaysmieliala tuntuu nostavan päätään yllättävissäkin tahoissa ja murharyhmällä on kiire selvittää niin uhrien henkilöllisyys kuin murhien tekijät, ennen kuin tilanne räjähtää vaarallisella tavalla käsiin.

Valitessaan aiheeksi pedofilian, Hammerit eivät ole ottaneet mitään helppoa aihetta esikoisdekkarinsa aiheeksi. Kuitenkin he käsittelevät sitä kirjassa vähän kuin sivuten, jo tapahtuneina asioina eivätkä mässäile sillä nykyhetkessä. Aihe itsessään taustalla on sen verran rankka, että on hyvä ettei itse tarina ole jatkuvaa veitsenterällä oloa. Pääpaino on tässä hetkessä ja siinä, miten kukin siitä selviytyy vai selviytyykö ja myöskin siinä, missä menee yleisen moraalin raja. Kirjan kieli on sujuvaa ja monin paikoin sisältää pientä humoristista otetta etsivä Simonsenin ja hänen työkavereidensa olemuksissa ja keskinäsissä suhteissa. Henkilöhahmoina Simonsen ja hänen muutama läheinen työkaverinsa omaavat rosoista tarttumapintaa, joka tekee heistä kaikessa inhimillisyydessään sangen kiehtovia hahmoja seurata jatkossakin. Kirjasta huokuu se vahva taustatyö, jota Hammerit ovat selvästi kirjaansa varten tehneet. Luen paljon dekkareita, lähinnä psykologisia jännäreitä perinteisten salapoliisitarinoiden sijaan, ja tämän esikoisdekkarin ei kyllä tarvitse nöyristellä kestosuosikkienkaan rinnalla. Vaikka en juurikaan kaipaa dekkareihin yhteiskunnallista otetta, on hienoa, että tässäkin genressä aina välillä tulee sellaisia, joissa se on vahvasti läsnä, kuten tässä.

Kaikki tapaukset eivät tietenkään tule tietoon, mutta useiden tutkijoiden arvion mukaan 1-2 prosenttia väestöstä joutuu lapsuudessaan seksuaalisen väkivallan uhriksi. Se tarkoittaa, että tälläkin hetkellä 5-10 -vuotiaista lapsista noin 5000:a käytetään seksuaalisesti hyväksi. Minut raiskattiin lapsena noin 800 kertaa. Sellaiseen lukuun olen päätynyt, mutta ehkä olin epäonninen poikkeus onnettomien joukossa. Arvioni mukaan tuon ikäryhmän lapsia raiskataan keskimäärin 200 kertaa. Nyt itse kukin voi halutessaan tarttua taskulaskimeensa. Voin kuitenkin säästää teidät siltä vaivalta ja todeta, että Tanskassa raiskataan joka pävä noin 500 lasta. Jos olen oikeassa, niin kertokaa minulle, mikä on yhteiskunnan suurin ongelma? Vanhainkoditko? Koulut? Moottoritiet? Vai ehkä ne 500 lasta, jotka raiskataan huomenna?



3/5

5 kommenttia:

  1. Mie niin haluan lukea tämän. Ihastuin kirjan yhteiskunnalliseen otteeseen jo tavattuani kirjailijat. Mitäköhän tilaisin sinulta seuraavaksi. :D

    VastaaPoista
  2. Hanna: Varsinkin siksi olen vähän salaa alkanut kaivata etelä-Suomeen, että siellä on niin aktiivista tuo ulkomaalaistenkin kirjailijoiden esiintyminen tilaisuuksissa. Olisi kiehtovaa päästä kuuntelemaan ihan livenä mm. tämän kirjan kirjoittajia ja jopa vaihtamaan sana tai pari ;)

    Hmm..mitähän haluaisit tilata? Sillä välin luen Eppu Nuotion viidennen Pii Marin -dekkarin ;), sillä sarjan viimeinen osa tulee lukuun ensi kuussa myöskin ja tämä viides on odottanut jo tovin lukemistaan.

    VastaaPoista
  3. Rankka aihe, kirjalla vaikuttava nimi ja ilmeisesti kuitenkin voi lukea ahdistumatta, joten 'why not?'

    Ihmeellistä, miten lähdimme Ylämaasta molemmat dekkarien poluille, sillä minultakin tullenee niitä nyt kaksi.Toisaalta minua painostetaan nyt kaikkialta tekemään yksi ihan muu kirja, mutta...

    VastaaPoista
  4. Leena: Nimenomaan, vaikka ihe on kamalan rankka, itse kirja ei kuitenkaan ole kauhean ahdistava vaan enneminkin pohdiskeleva ja kantaaottava. Toki se alku on vähän ronskimpi kun siinä on se viiden miehen raaka kuolema.

    Hmm..mikähän tuo kirja on, jota tarkoitat viimeisessä kappaleessasi..

    VastaaPoista
  5. Minusta sinulla on oikein hyvä arvio. Teos on aiheeltaan rankka, joten myös sen arviointi on haastavaa, olet onnistunut tässä :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)