Sara Gruen: Vettä elefanteille

( Bazar 2008, alkuperäinen teos: Water for Elephants, suom. Anna-Maija Viitanen)

HY-Y-Y-VÄ-Ä-Ä-ÄT NAISEE-E-E-T JA HER-R-R-RAA-T! Kaks-sikymmnetävii-ii-si minuuttia päänäytöksen alkuun! Kaks-s-s-sikymmentävii-ii-si minuuttia! Ehditte mainiosti tutustua niihin hämmästyttäviin, uskomattomiin, loistaviin ihmeisiin, jotka olemme keränneet ympäri maailmaa, ja saada silti hyvän paikan pääteltasta! Ehditten mainiosti nähdä kummajaiset, luonnonoikut, esitykset! Meidän kokoelmamme on maailman hienoin, hyvät naiset ja herrat! Koko maailman, uskokaa pois!

Muistatteko lapsuutenne sirkuskokemukset? Sulje silmäsi ja palaa hetkeksi muistoissa kauas taakse päin. Tunnetko, kuinka maa penkkien alla tärähtelee, kun areenalle astelee valtavan kokoinen norsu? Haistatko sokerisen juuri kieritetyn hattaran tuoksun, tunnetko kuuman popcornin herkullisen maun kielelläsi? Muistatko, kuinka sydän alkaa hakata lujempaa ja lujempaa, samalla kun ison teltan oviverhot sulkeutuvat ja ympärilläsi aukeaa aivan uusi maailma?

Sara Gruen läpimurtoteoksessa, Vettä elefanteille, palaamme tuohon maailmaan, mutta nyt aikuisen silmin ja tällä kertaa 1930-luvun junasirkusten merkillisen maailman pariin. Jacob Jankowski on nykyhetkessä "yhdeksänkymmenen. Tai yhdeksänkymmenenkolmen. Jomminkummin."  Iäkkään leskimiehen päivät vanhainkodissa kuluvat tuskaisan samaan malliin. Toisaalta Jacobin muisti ei aina pelaa yhtä hyvin kuin ennen, mutta hän tiedostaa sen itsekin. Lapset jälkeläisineen käyvät säännöllisesti katsomassa häntä, mutta Jacob tietää, ettei elämän ehtoopuolella ole enää hänelle paljoa annettavaa. Eteen kannetaan "hampaattomien ruokaa", vaikka hän kuinka kertoo kaipaavansa jotain, jota saa pureskella. Jakobin arki on lautasella hyllyvää ruokaa, kumipohjien nirskettä käytävillä. Kunnes eräänä päivänä vanhainkodin viereen saapuu tivoli..

Jacobin muistojen myötä matkaamme 1930-luvulle, kun Yhdysvalloissa on suuri lama ja Jacob on 23-vuotias eläinlääketieteen opiskelija. Monen muun ikätoverina keskittyessä ahkerasti naisten liehittelyyn, Jacob näkee jo mielessään osakkuuden isänsä eläinlääkäriasemalla ja keskittyy opiskeluun tietäen, että on ehkä ainoa mies maan päällä, jolla on vielä siinä iässä poikuus tallella. Traaginen onnettomuus kuitenkin mullistaa Jacobin arjen ja tulevaisuuden suunnitelmat.

Keittiön sivupöydällä on isän aarre, Philco-radio. Tuolinselustalla roikkuu äidin sininen villatakki. Ruokapöydällä on pino silitettyjä liinavaatteita, maljakossa kuihtuvia orvokkeja. Tiskipöydällä ruudullisen pyyhkeen päällä kuivumassa nurin käännetty kulho, kaksi lautasta ja muutama ruokailuväline.
Aamulla minulla oli vanhemmat. Aamulla he söivät aamiaista.
Minä lysähdän polvilleni siihen takaportaille ja vollotan avoimiin kämmeniini.

Hyvin pian Jacobille käy selväksi, että isä on tehnyt työtä vailla kunnon palkkaa. Lama on vienyt monen maksukyvyn, mutta eläimet on haluttu hoitaa tavalla tai toisella. Jacobin kotitalo ja isän praktiikka siirtyvät pankille, josta he ovat hänen tietämättään ottaneet lainaa. Lainaa, jolla he ovat kattaneet hänen kalliit huippuyliopiston lukukausimaksut. Raskain sydämin Jacob palaa yliopistoon aikomuksenaan suorittaa tutkinto loppuun, mutta päätyy lopulta hyiseen metsään, jossa kaikuu kojoottien ulvonta. Jostain kojoottien ulvonnan keskeltä kuitenkin kuuluu lopulta myös junan vihellys. Jacob kerää kaikki voimansa ja hyppää junan kyytiin. Junavaunussa, johon Jacob päätyy, matkustaa merkillistä porukkaa.

Kameli kääntyy minuun päin, rykäisee ja puhuu hitaasti, joka sanaa maistellen. "Etpä, poika, loikannutkaan mihin hyvänsä junaan. Loikkasit Veljekset Benzinin loistavan Suur-sirkuksen pikakiito-osastoon."
"Siis mihin?" minä kysyn.
Kameli nauraa niin että taipuu kaksin kerroin.
"Voi herttinen sentään. Voi herttisen herttinen", hän sanoo ja kuivaa silmiä kädenselällä. "Että onkin. Otit ja täräytit persuksesi sirkukseen."

Koska Jacobilla ei ole enää mitään syytä palata takaisin, hän päättää ansaita paikkansa tuon sangen värikkään sirkusväen joukossa. "Puolivalmis" eläinlääkäri pääseekin luomaan lantaa ja ruokkimaan eläimiä, kunnes yksi sirkushevosista sairastuu ja Jacobin taitoja tarvitaan. Kahtiajako sirkuksessa on selkeä, on työmiehet ja esiintyjä, artistit. Jacob taiteilee noiden välillä ja huomaa pian, että maailma sirkuksessa voi olla hyvin julma niin eläimelle kuin ihmisellekin. Jacobin tutustuessa paremmin äkkipikaiseen eläintenkesyttäjään Augustiin, hänen elämäänsä astuu myös Augustin nuori ja kaunis vaimo, Marlena.

Junaan hypätessään Jacob ei voinut aavistaakaan, millainen matka häntä sirkuksen mukana odottaa. Tasapainoilu kahtia jaetun sirkuväen keskuudessa, eläinten ja ihmistenkin julmankin kohtelun näkeminen, uudet ystävyyssuhteet sekä orastava rakkaus repivät nuoren miehen rintaa. Ja kun sirkus lopulta saa sen johtajansa kauan havitteleman norsun, alkaa tapahtumien ketju, josta nykyhetken Jacob on vaiennut 70 vuotta. Niin nykyhetkessä kun Jacob tunnekuohussaan palaa muistoihinsa, kuin menneessäkin kaikki merkityksellinen alkoi lopulta norsusta.

Minä otan kepin ja jään katselemaan ulos rynnistävän Augustin perään. Silloin pyyhkäisee norsun kärsä kasvojeni ohi ja puhaltaa lämmintä ilmaa korvaani. Minä pyörähdän ympäri ja katson meripihkanväriseen silmään. Se räpsähtää minulle. Katseeni siirtyy silmästä piikkikeppiin, jota, jota pitelen kädessäni.
Katson taas silmää ja se räpsähtää. Minä kumarrun laskemaan kepin maahan.
Norsu sipaisee kärsällään maata edessään ja heiluttaa isoja korviaan kuin valtaisia lehtiä. Sen suu avautuu hymyyn.

Kirjan ilmestyessä jo reilu pari vuotta sitten, ostin sen heti hyllyyni. Jostain syystä se on odottanut kuitenkin näin kauan lukemistaan. Nyt kun kuulin, että tästä on ihan kohta tulossa elokuva, halusin äkkiä lukea kirjan, sillä elokuvan traileri näytti ihanalta. Vettä elefanteille olikin erittäin viihdyttävä lukuromaani, jopa vielä enemmän mitä kirjan ostaessani kuvittelinkaan!  Pidin kovasti siitä, että tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa, joskin pääosin Jacobin sirkusaikoihin painottuen. Vanha, kärttyinen Jacob yksinäisenä vanhainkodissa tuo tiettyä ajankuvaa vanhustenhuollon suhteen mutta myös oman kiehtovan kontekstin päähenkilölle. Sirkusmaailma on asia, joka on kiehtonut minua aina. Olikin antoisaa päästä tutustumaan varsin toisenlaiseen sirkusmaailmaan, mitä se on nyt tai edes lapsuudenmuistoissani. Muistan edelleen järisyttävän elävästi kuinka 6-vuotiaana itse pääsin ratsastamaan norsulla sirkuksessa. Muistan miltä tuon norsun kurttuinen nahka tuntui käsieni alla, kun puristin tiukasti kiinni, etten vain putoa. Tarinan myötä pääsi nyt syvemmälle sirkuksen maailmaan, sinne minne katsoja ei näe ja missä usein kuitenkin tapahtuu eniten. Toisaalta siellä on myös se totuus, mikä lopulta seisoo monien areenalla nähtyjen illuusioidenkin taustalla. Kaikesta loistosta huolimatta pinnan alla on usein myös paljon pelkoa, dramatiikkaa, intohimoa, väkivaltaa, toteutumattomia toiveita. Juuri sitä kaikkea Vettä elefanteille tarjoaa lukijalleen ja minulle vielä viimeisillä sivuilla yllättäen käänteitä, jotka saivat nauramaan ääneen, ja hymyn väreilemään huulille vielä pitkäksi aikaa.

Suljen silmäni ja tavoittelen mieleni perukoita. Rajat ovat hämärtyneet. Pääni on kuin universumi, jonka kaasut ohenevat ohenemistaan mitä reunemmas tullaan. Tyhjyydeksi se ei kuitenkaan hajoa. Minä tunnen että siellä, juuri ja juuri ulottumattomissani, häälyy jotain minua odottamassa - ja Luoja minua auttakoon, mutta sinne minä taas luisun suu apposen auki.


Tämä on arvosteltu myös Katjan ja Satun kirjablogeissa!


4/5