perjantai 6. toukokuuta 2011

Kathryn Stockett: Piiat

( Wsoy 2010, alkuperäinen teos: The Help, suom. Laura Beck)

On vuosi 1962. Tätä kutsutaan myös avaruusajaksi. Eräs mies on kiertänyt maapallon avaruusraketilla. On keksitty pilleri, joka estää naimisissa olevia naisia tulemaan raskaaksi. Oluttölkin voi aukaista yhdellä sormella tölkinavaajan sijasta. Silti meillä on kotona yhtä kuuma kuin siellä oli vuonna 1899, kun isoisänisä rakensi talon.

Vaikka maailmalla, varsinkin Yhdysvalloissa jo puhaltaa muutoksen tuulet, Missisippissä on yhä voimassa mustat ja valkoiset tehokkaasti jakava rotuerottelulaki. Kathryn Stockettin Piiat antaa äänen ihmisille, joita hyljeksitään, sorretaan ja jopa pahoinpidellään vain siksi, että ihonväri on tumma. Siinä missä maata kierretään jo raketilla, Missisippissä mustat eivät saa käyttää valkoisten kanssa samoja julkisia käymälöitä, puhelinkoppeja tai juoma-automaattejaaan. On jo riittävän paha, että valkoiset joutuvat sietämään mustia, noita neekereitä, ja elämään heidän rinnallaan, mutta vielä pahempaa on se, jos joku valkoinen alkaa kaveerata mustan kanssa. Se on ehkä muualla maailmassa sallittua, mutta ei 1960-luvun Missisippissä. Siellä neekerit tietävät paikkansa, ja jos eivät, niin valkoiset kyllä näyttävät sen.

Mustat naiset päätyvät usein valkoisten hienojen rouvien kotiapulaisiksi, sillä siihen he kelpaavat. Jynssäämään valkoisten hienojen talojen vessanpönttöjä, laittamaan ruokaa ja hoitamaan lapsia, joihin valkoiset rouvat eivät itse useinkaan jaksa kiinnittää huomiota viittä minuuttia kauempaa. Viisikymppinen Aibileen on kasvattanut jo liudan valkoisten naisten lapsia, vain nähdäkseen kuinka noista hennoista ihmisen taimista lopulta kasvaa samanlaisia kuin vanhempansa. Aibileen on menettänyt oman poikansa ja kantaa ikuista surua sydämessään. Hänen nykyisen työnantajansa Miss Leefoltin kolmevuotias tytär Mae Mobley tuo kuitenkin valoa hänen sydämeensä. Siinä missä Miss Leefolt kohtelee tytärtään viileästi ja ankarasti, Aibileen rakastaa tuota pientä tättärähäärää varauksetta.

Miss Leefoltin ruoho ei kasva kovin hyvin. Iso magnoliapuu varjostaa melkein koko pihaa. Minä arvaan jo, että se puu tulee olemaan Mae Mobleyn pakopaikka. Joskus viiden vuoden kuluttua se piiloutuu sinne äidiltään.
Hetken kuluttua Mae Mobley taapertaa takaportaalle. Sillä on puolikas jauhelihapihviä kädessä. Se hymyilee minulle ja sanoo: "Hyvää."
"Miten sä et ole sisällä äidin kanssa?" minä kysyn, mutta tiedän kyllä miksi. Tyttö istuu mieluummin pihalla apulaisen kanssa kuin sisällä, jossa äiti luo silmänsä minne tahansa muualle paitsi tyttöönsä. Se on semmoinen kananpoika, joka on mennyt päästänsä sekaisin ja seuraa ankkoja kanojen sijasta.

Siinä missä Aibileenin työolot ovat suht turvatut ja rauhalliset, hänen ystävänsä, kiivassanainen Minny, ei tahdo pysyä kauaa yhdessä paikassa. Minny on juuri saanut potkut vanhalta miss Warersilta, eikä tunnu löytävät uutta työtä. Minnyn temperamenttinen aviomies ja heidän lapsikatras kuitenkin tarvitsevat kaiken sen palkan, jonka Minny kotiapulaisen työstään kotiin kantaa. Pienen sattuman ja Aibileenkin avustuksen myötä Minny saakin uuden työn erikoiselta nuorelta kotirouvalta, jota muu kotirouvien armoton kaarti hyljeksii.

Siinä missä mustia tyttöjä opetetaan palvelemaan valkoisia, valkoiset opettevat omille tyttärilleen, kuinka tärkeää on löytää itselle hyvä aviomies. Kaikki valkoiset naiset, edes Missisippissä, eivät kuitenkaan haaveile kotirouvan urasta vaan jostain merkityksellisemmästä. Parikymppinen käkkärätukkainen, puuvillaplantaasin omistajan tytär Skeeter asuu yhä kotona, mutta haaveilee kirjoittamisesta, muuhunkin kuin Naisyhdistyksen jäsentiedotteeseen. Korkeasti koulutettu nuori Skeeter ei halua astua samaan hienostorouvien muottiin kuin jo hänen läheisimmät ystävänsä, mm. Aibileenin emäntä miss Leefolt ovat jo sujuvasti tehneet. Skeeter ei hyväksy tapaa, jolla ihmisiä sorretaan vain erin ihonvärin vuoksi ja kapinoi aluksi varsinkin mielessään kaikkea sitä vastaan. Kapinahenki kasvaa kuitenkin ja Skeeter päätyy keräämään kotiapulaisten tarinoita yhteen kirjaksi. Hanke on kuitenkin vaarallinen, sillä ympärillä mustia pahoinpidellään ja heitetään vankilaan vähemmästäkin.

"Tällaista kirjaa ei ole kukaan vielä kirjoittanut", se sanoo lopulta kuistaten, nin kuin olisi vihdoin alkanut ymmärtää. " Me olisimme uranuurtajia. Se on ihan uusi näkökulma."
Huomaan että joukko apulaisia kulkee talon ohi univormuissaan. Ne katsovat minuun päin ja näkevät kun istun rappusillani valkoisen naisen kanssa. Kiristelen hampaitani, sillä tiedän jo nyt että puhelimeni tulee soimaan tauotta koko illan. 
"Miss Skeeter", sanon hitaasti jotta hän tajuaisi sen olevan tärkeää, " voisin yhtä hyvin itse polttaa oman taloni kuin suostua siihen."

Kotiapulaiset pelkäävät, mutta halu muutoksen on niin suuri, että Aibileenin ja Minnyn lisäksi lopulta moni muukin päättää ottaa riskin ja kertoa vuosien, jopavuosikymmenien kokemuksensa valkoisten piikoina Skeeterille. Vaikka Skeeter on varovainen, hänen ystävänsä aavistavat hänen olevan jotenkin mukana mustien asioissa, ja alkavat kylmästi hyljeksiä myös häntä. Lisäksi Skeeterin äidin outo "vatsahaava" ja hänen orastava suhteensa senaattorin poikaan Stuartiin ei suju ongelmitta. Sinnikäs Skeeter on kuitenkin päättänyt saada kotiapulaisten tarinat kasaan ja kirjoittaa sivun sivun jälkeen. Samalla hän etsii kuulemistaan tarinoista ratkaisua, mihin heidän rakas kotiapulanen Constantine sillä välin mystisesti katosi kun hän oli opiskelemassa yliopistossa. Ympärillä kuohuu ja Skeeter sekä tarinansa kertoneet kotiapulaiset pelkäävät. Julkaistaanko kirja ja jos julkaistaan, eihän heitä todella voi tunnistaa siitä? Sillä mitä tapahtuu, jos valkoiset rouvat tajuavat, että nuo tarinat kertovat juuri heistä..

Kiinnostuin Piioista Karoliinan jutun myötä ja kun kuulin vielä Katjankin lukevan tätä, en miettinyt kahta kertaa kun törmäsin kirjaan kirjastossa. Kirjan raikas kansikuva ja takakannen esittely saattavat antaa kuvan kovinkin kepeästä bestseller-kirjasta, mutta sitä tämä ei ole. Ennemminkin tämä on tarkkanäköinen, tärkeä tarina rotuerottelun arjesta 1960-luvun syvässä etelässä. Taustalla arjessakin läsnäoleva pelko on melkein käsinkoskeltavan voimakasta. Vain "väärän" ihonvärin vuoksi saattaa joutua ammutuksi oman perheesi edessä tai vähintään heitetyksi vankilaan. Piiat on mielestäni hyvin vahva yhteiskunnallisen otteen omaava lukuromaani, jonka tarinalla on merkitystä. Vaikka yhteiskunnassamme ei enää ole samassa mittakaavassa rotuun perustuvaa syrjimistä, sitä kuitenkin on, niin rotuun kuin sukupuoleenkin liittyvää. Voisi sanoa, että Piiat on ääni sorretuille. Stockett kuljettaa tarinaa vetävästi ja tietyllä viihteellisellä otteella. Kirjan huumori syntyy oikeissa paikoissa, eikä missään nimessä leiki kuitenkaan vakavalla asialla, eli rotusorrolla. Ennemminkin se antaa viiltävää kuvaa ihmisistä itse luomiensa rajojen eri puolilla. Ajoittaisesta huumorin pilkkeestä huolimatta kirja ei todellakaan ole mitään "viihdehömpää" tai esimerkiksi Chick lit-kirjallisuuteen verrattavaa. Piiat on paljon enemmän! Loppujen lopuksi tässä elämässä on kyse ehkä vain siitä, että..

Me olemme vain kaksi ihmistä. Meidän välillämme ei ole paljonkaan eroa. Ei läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut.

PS: Tämän ovat lukeneet Karoliinan ja Katjan lisäksi myös ainakin Lumikki, Satu sekä Pienen mökin emäntä on tehnyt hienon koosteen kirjaan liittyen, käykäähän kurkkaamassa!

4/5

13 kommenttia:

  1. Oli ilo palata arviosi myötä Missisippiin, josta itse "lähdin" reilu viikko sitten. Olemme selvästi aivan samoilla linjoilla kirjan suhteen. Vaikka Piiat viihdyttää, ei se ole viihdekirja, vaikka miellyttävästi luettavaan muotoon kirjoitettu yhteiskunnallisia aspekteja sisältävä lukuromaani ja sellaisenaan hyvä ja puhutteleva. Kansikuva lupaa minunkin mielestäni hieman vääränlaista kepeyttä enkä olisi ilman muutamien kirjablogien kehuja osannut kirjaan edes tarttua.

    Rotuun liittyvän sorron ohessa Piiat paneutuu myös sukupuoliseen syrjintään, kuten mainitsitkin. Samalla se kertoo myös luokkayhteiskunnasta, kun ajattelee Miss Celian muilta valkoisilta naisilta osakseen saamaa kohtelua. Celian ja Minnyn arjesta lukeminen oli eräs suosikkiasiani kirjassa.

    Ja totta, ihmisyys on kaiken ydin. Se kun mahdollisimman moni nyky-Suomessakin oivaltaisi!

    Kiitos linkityksestä. <3

    VastaaPoista
  2. Susa, tiedät, miksi en lue tätä nyt.

    Kerro minulle vain, eihän tässä vain viihteellistetä vakavaa asiaa? Olen hyvin tiedostava rotuasioissa.

    VastaaPoista
  3. Kiitos linkityksestä! <3

    Koska viittasit arviossasi minun postaukseeni ja siitä syntyneeseen keskusteluun, niin hämmennän vielä omalta osaltani tätä soppaa :)

    Nuo ilmaukset "viihdehöppä" ja chick lit -kirjallisuus eivät ole minun arviostani (etkä sitä väittänytkään, mutta selvyyden vuoksi sanon), mutta luonnehdin Piikoja lukuromaaniksi ja viihteeksi/viihteellisesti kirjoitetuksi. Minulle viihde ei ole haukkumasana, mutta selvennän nyt tässäkin, että Piiat ei ole mielestäni viihdettä samassa merkityksessä kuin esim. Nora Roberts tai kevyin chiclit. Ja viihde-sanalla pyrin lähinnä selventämään lukuromaanin käsitettä, kun sanaa lukuromaani käytetään välillä ns. "luettavasti kirjoitetusta" korkeakirjallisuudesta.

    Minusta on tavallaan palvelus Stockettin kirjalle (ja lukijoille) ilmaista sitä arvioidessa, että se ei paini samassa sarjassa esim. Toni Morrisonin tai Alice Walkerin saman aihepiirin teosten kanssa. Vakava aihe ja se, että on hyvien asioiden puolella, ei itsessään määritä sitä, onko kirja viihdettä vai ei. Luokittelen Piiat lukuromaaniksi paitsi kirjallisten syiden (alkukielinen teos voi toki olla parempi), myös jonkinasteisen moraalisen mustavalkoisuuden ja henkilöiden stereotyyppisyyden vuoksi. Kuten itsekin Susa kirjoitit: "hoitamaan lapsia, joihin valkoiset rouvat eivät itse useinkaan jaksa kiinnittää huomiota viittä minuuttia kauempaa". Voihan toki olla, että tuollainen kylmä äitiys oli USA:n valkoisten naisten kotirouvakulttuurissa yleistäkin, mutta yhtä kaikki nuo kotirouvat kuvataan Stockettin kirjassa aika yksiselitteisen "pahiksiksi", ja Minnykin on aika stereotyyppinen hahmo.

    Huh, mietin ja kirjoitin tätä kommenttia kauan. Kuten Karoliina sanoi, nämä ovat vaikeita kategorisointeja. Mutta loppukaneetiksi, minustakin tämä on hieno kirja, nautittava ja mukaansatempaava lukea, nostaa tärkeää asiaa keskusteluun (siis rotusortoa, ei viihde/lukuromaani jne jaottelua ;)) Ja olen kyllä pitkälti samaa mieltä arviosi kanssa, Susa, mutta itse kirjoitin siitä vähän eri näkökulmasta. Valloittava kirjahan Piiat on.

    Tuo suomalainen kansi on minunkin mielestäni viihteellisempi kuin itse kirja. Amerikkalainen kansi on tyylikkäämpi (se missä on lintuja).

    VastaaPoista
  4. Tämän minä haluan lukea jossain vaiheessa, vaikuttaa tosi kiinnstavalta kirjalta ja monesta blogista olen jo siitä lukenut:) Kiva myös huomata, että kirja herättää keskustelua. Tuo viihdekirja/lukuromaani -jaoittelu on todella vaikeata!

    VastaaPoista
  5. Katja: Totta, Piiat on myös eräänlainen kuvaus luokkayhteiskunnasta!

    Minusta kirjassa oli tärkeää juuri tuo ihmisyyden korostaminen, ulkoisista puitteista huolimatta. Aibileenin hahmo ihanasti koitti opettaa Mae Mobleylle sitä ajatusta, että olemme kaikki samanarvoisia jne.

    Leena: Viihteellisyys on tosiaan vähän hankala ja hyvin tulkinnanvarainenkin piirre kirjoissa. Se mikä toisen mielestä ei ole viihteellistä, voi ollakin sitä toisen mielestä. Mutta, koen itsekin olevan hyvin tiedostava rotuasioissa, mutta en missään määrin koe, että tässä olisi itse siitä lähdetty hakemaan viihteellisyyttä. Se ns. huumori tulee ehkä enemmän siitä, kun voi mielessään hymähdellä kirjan, osin ehkä stereotypisille ihmisille, kuinka naurettavia muotoja heidän rasistisuutensa saakaan. Mutta kirjassa on kuitenkin se tärkeä piirre, että teksti ei yhtään aliarvioi mustia vaan koittaa näyttää rasistisuuden julmuuden ja naurettavuuden, koska todellakin olemme kaikki ihmisiä.

    Pienen mökin emäntä: Ihanan pitkä kommentti, kiitos! Piti vielä uudestaan lukea oma teksti, että enhän tosiaan jotenkin hassusti maininnut tuota viihdehömppää ja chick littiä sinun blogiarviosi linkin yhteydessä, mutta kuten itsekin selvensit, niin ei sentään ollut.

    Minullekaan viihde ei ole haukkumasana ja koen ihan samoin kuin sinä, että se liian herkästi mielletään sellaiseksi. Mutta viihdettä on erilaista. Esim Harlekiini-romaanit edustavat minulle sitä ns. kertakäyttö/viihdehömppää, jota en itse edes lue. Sitten on tosiaan esim. Nora Robertsit sun muut ja toisessa päässä tulee sitten tällaiset hieman viihteellisesti kirjotut lukuromaanit, kuten tämä Piiat.

    Mutta kuten on monessa kommenttilootassa jo todettu, varsinkin tuo viihdekategorisointi on jotenkin hankala aihe. Mutta toisaalta sangen mielenkiintoinen juuri keskustella ;)

    Tarkoitinkin tuolla kohdalla, että "valkoiset kotirouvat eivät juuri lapsiaan huomioi", että se oli kirjan luoma kuva, ei niinkään oma ajatukseni tuon ajan kotirouvista/äideistä. Olisi mielenkiintoista tietääkin, oliko tuollainen hyvin tavallistakin tuohon aikaan. Mutta tokihan kirja siis kärjistää tietyllä tapaa esimerkiksi tuota asiaa, kuin vaikka juuri Minnynkin persoonaa, mutta niin taitaa moni muukin kirja ja elokuva tehdä toisaalta.

    Kävin katsomassa sen jenkkiversion kannen, missä lintuja, ja minäkin pidän kyllä siitä eniten!

    VastaaPoista
  6. Minulle tuli mieleeni noista valkoisista kotirouvista se, mitä Kathryn Stockett kirjoitti kirjansa loppupuheenvuorossa. Hänen omassa lapsuudessaan kaikki oli mennyt, perheen apulainen oli kasvattanut lapset. Stocketthan kirjoittaa aika paljon omista lähtökohdistaan. Sikälikin Piikojen maailma on erilainen kuin Toni Morrisonin, Alice Walkerin tai (vielä mainitsemattoman, erinomaisen) Gloria Naylorin, joiden juuret ovat olleet orjien ja piikojen jälkeläisissä.

    VastaaPoista
  7. Nopeasti vielä kommentoin, ennen kuin arki kutsuu:
    Susa, juuri niin ymmärsin kirjoittamasi valkoisista äideistä, koska juuri niin heidät Piioissa kuvataan. Tarkoitin siis nimenomaan, että kirja yleistää, et sinä :).

    Kiitos vinkistä, Katja, palautit mieleeni Naylorin kirjan Kotipaikka Linden Hills. Se on rankka, mutta hieno kirja. Ja olen myös sitä mieltä, että valkoisetkin saavat kirjoittaa aiheesta.

    VastaaPoista
  8. Tämä on minun TBR-listallani myös! Ja aina vain enemmän kiinnostaen!
    Kun vain löytäisi aikaa...

    VastaaPoista
  9. Kiitos, Susa! Minä luin ja tajusin, että tänä kesänä aion lukea Walkerin Häivähdys purppuraa ja Toni Morrisonia. Enempi mun juttu. EI sen takia,etteikö krija saisi olla viihdyttävä, vaan pelkään, että tässä on sitä samaa kuin iki-ihanassa Tuulen viemää -teoksessa, jossa värillisistä kertakaikkiaan tehtiin vähintäin hieman hölmöjä ja hyväntahtoisia etc. Tosin uskon,että rotusorron naurettavuus varmaankin paljastetaan, mutta silti.

    En minä tätä lukematta jätä, mutta täytyy sanoa, että Sinisen linnan rouva räjäytti tajuntani;-)

    VastaaPoista
  10. Vihdoinkin ehdin tänne (vaikka jo aamusta olin tulossa)! Ihana lukea sinunkin hyvä arviosi tästä hienosta, tärkeästä kirjasta. <3

    Minusta tuo suomalainen kansi on hieno (itsellänihän on se alkukielinen jenkkiversio), mutta on ihan totta, että se antaa kirjasta todellista sisältöä kevyemmän kuvan.

    Leena, tässä ei todellakaan tehdä tummaihoisista yksiulotteisia mielestäni millään tavalla. Päinvastoin, afroamerikkalaiset henkilöhahmot ovat mielestäni hyvin eläviä ja todellisia, etenkin Aibileen. Minnyssa toki korostetaan temperamenttia, mutta on hänessäkin muita puolia. Minä suosittelisin sinulle tätä Leena ihan varauksetta, mutta niin suosittelen myös Häivähdystä purppuraa, jonka aion lukea itse pian alkukielisenä, sillä en pitänyt sen suomennoksesta.

    VastaaPoista
  11. Katja:Kathrynin oma puheenvuoro siinä lopussa oli mielenkiintoinen ja toi omaa syvyyttä vielä koko kirjalle!

    Pienen mökin emäntä: Samaa mieltä, kyllä valkoisestkin voivat kirjoittaa mustien asioista ja kokemuksista. Tässä kirjassa se oli tehty hyvin kun tavallaan kuitenkin kirjassa itse mustat kertoivat tarinoitaan.

    Morre: Minunkin TBR-lista kasvaa koko ajan, apua!!

    Leena: Tätä on jotenkin hankala selvittää, kun tälle Piiat- kirjalle nyt tuntuu tulleen tuo "Viihde-leima", mutta ei tässä missään nimessä viihteellistetä rotusyrjintää tai mustat olisivat jotenkin "höpösöjä". Vaikka esim Minnyn tulisuutta ja kovasanaisuutta on korostettu, hänkin on älykäs nainen. Saati sitten ihana Aibileen. Nimenomaan kirjassa kyllä se viisaus on noissa upeissa tummissa naisissa toisin kuin monessa valkoisessa.

    Karoliina: Minäkin pidän kannesta kantena ja onhan se hauskasti sisältöä kuvastava, mutta juuri sekin ehkä lisää sitä vääränlaista kuvaa kirjasta. Jos en olisi tiennyt kirjasta ennen kuin se osui käsiini kirjastossa, olisin saattanut jättää sen hyllyyn koska olisin pitänyt sitä ehkä juuri ns. hömppänä. Mutta onneksi tiesin, että kirja on kaikkea muuta ;)

    VastaaPoista
  12. Pistänpä minäkin lusikkani soppaan, vaikka suurin osa on tullut jo sanotuksi... En kokenut että Piiat olisi viihdekirja ainakaan hömppämielessä - mutta se oli ehdottomasti viihdyttävä sinä mielessä että siihen jäi kiinni. Ehkä valkoisista rouvista sai vähän pahiskuvan, mutta ei ihan yksipuolisesti kuitenkaan. Näin tämän jotenkin aikuisten kasvutarinana, välien selvittelynä oman historian kanssa.

    Pidin kovasti myös tavasta jolla juoni oli rakennettu.
    Lisäksi ainakin alkukielinen versio oli kielellisesti todella rikas. Kieli vaihtui kertojan mukana niin täydellisesti, että tuntui kuin mustat ja valkoiset asuisivat eri maailmoissa... ja niinhän he asuivatkin.

    Onpa hauskaa kun kirja herättää keskustelua! Toivottavasit houkuttaa lukemaan ja muodostamaan oman mielipiteen :D

    VastaaPoista
  13. Booksy: Totta, kirjassa on se tietty "imu", eli tiettyjä elementtejä viihteellisyydestä! Hyvin sanottu tuo aikuisten kasvutarina, sillä selvästihän tuossa elettiin monenlaisen muutoksen murroksessa.

    Minä itse uskon ja toivon, että mitä rikkaampi keskustelu eriävinekin mielipiteineen kirjasta on, sitä herkemmin ehkä muutkin haluavat tarttua aina ko. kirjaan ja selvittää, mistä oikein kysymys ;)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)