sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

( Tammi 2007)

Lääkäri vilkaisee minua. Katsomme toisiamme hetken silmiin, ja lääkäri kääntää nopeasti katseensa takaisin kuin olisi tullut yllätetyksi. Tullessa huomasin hänen katsovan selkääni, pieniä paidan alta erottuvia nystyjä hartioiden kohdalla.
Siipiäni kutittaa.

Keski-ikäinen lukion äidinkielen opettaja Juhani riutuu yksinäisyydessään tajuamatta sitä itsekään. Kun syksyllä kouluun tulee jenkeistä Suomeen takaisin muuttanut Marinne, alkaa Juhanin sisäinen maailma täyttyä muistakin väreistä kuin harmaasta. Nuori, älykäs ja kirjallisuudesta kiinnostunut Marianne on jotain sellaista, mikä ei noudata mitään Juhanin tottumaa kuviota. Marianne tulee kuin kesäinen ukkosmyrsky Juhanin arkeen, vain pelkällä olemassaolollaan.

Mielessään Juhani vuoroin kahlaa muistojen raskaassa ja tummassa vedessä,vuoroin tuntee melkein lentävänsä. Eroon päättynyt avioliitto Hannan kanssa, menetetty syntymätön lapsi, toteutumatta jääneet haaveet. Juhani on hämmentynyt tunteistaan ja vaikka mitään ei ole tapahtunutkaan, tuntuu varsinkin Mariannen luokkakaverit aistivan pinnan alla kytevän tulen. Oman hämmennyksen ja syyllisyyden paineessa Juhani koittaa selvittää, miksi Marianne suhtautuu häneen niin tuttavallisesti, melkein läheisesti. Mariannen nuoruuden innon ja vimman nähtyään Juhani tajuaa itsestään asioita, jotka ovat olleet hänen sisimmässään jo pitkään.

Yhtäkkiä totuus on edessä kuin ovi, jonka huomaa ensimmäistä kertaa, vaikka on kulkenut sen ohi tuhat kertaa.
Juhanin ja Mariannen tuttavuus syvenee, mutta mikään ei ole yksiselitteistä tai edes sitä, miltä ulospäin näyttää. Mitä yhteistä voi olla 17-vuotiaalla nuorella naisella, jolla elämä on vasta edessä päin suurina lupauksina ja toiveina ja nelikymppisellä miehellä, joka on menettänyt jo paljon? Mistä elämässä on loppujen lopuksi kysymys? Onko onni jotain, joka vain ei ole tarkoitettu kaikille?

Jotkut ihmiset eivät ole hyviä olemaan onnellisia, minä sanoin.
On pitkään hiljaista. Tunnen itseni idiootiksi.

Siipien kantamat on älykäs ja koskettava tarina ihmisistä äärimmäisten kysymysten äärellä. Valtonen kirjoittaa suorastaan nautinnollisen sujuvasti ihmissuhdetarinaa, melkeinpä draamaa, jonka lähtökohdat eivät ole helpot; nuoren tytön ja vanhemman miehen ystävyys, ihmisen yksinäisyys ja lopulta se olennaisin, elämä ja kuolema. Teksti sisältää luontevasti useita viitteitä muuhun tunnettuun kirjallisuuteen, mikä tuo siihen oman lisämausteensa. Juhanin henkilökuva on kiehtova kaikessa surun ja toivon vuorottelevassa leikissään. Oivallukset, mitä Juhani itsestään ja elämästään pitkin kirjaa tekee, puhuttelevat pitkään. Siipien kantamien myötä Valtonen nousee kyllä suosikkeihin kotimaisten mieskirjailijoiden genressä, ehdottomasti. Tämän ovat lukeneet myös ainakin Maria Sinisen linnan kirjastosta, Ilse Juuri tällaista- blogista sekä Rachelle Rakkaudesta kirjoihin- blogista. Siipien kantamat antaa myös yhden pisteen Kirjavan kammarin "suomalaisen keskiluokan arki"-haasteeseen. Valtosen kirjassa on mielestäni melankoliaa kuin äskettäin lukemassa Joel Haahtelan Elenassa. Jotain niin kaunista, ja samalla niin särkyvää.

Mariannen katse oli vilpitön ja suora. Mutta se olikin sille helppoa: sille kaikki oli vielä edessä, sydän lämmintä odotusta täynnä. Sille ei ollut vielä liian myöhäistä, se ei ollut vielä haaskannut elämäänsä suomen kielen cum laudeihin ja kasvatustieteen abbrobatureihin, joiden nimetkin oli vaihdettu opintoviikoiksi ja -pisteiksi -moduleiksi ja -elämyksiksi.



4/5

6 kommenttia:

  1. "Kaunista ja samalla niin särkyvää". Voi että! Kiinnostuin Valtosesta jo Ilsen ja Marian kerrottua kirjasta, mutta nyt sinun Haahtela-vertauksesi myötä minusta tuntuu, että tänä vuonna on aivan pakko tutustua Valtoseenkin.

    VastaaPoista
  2. Todella hyvin kirjoitettu tästä riipaisevasta kirjasta! Kiitos linkityksestä <3

    VastaaPoista
  3. Katjalta varastan sanani. Ihana, kun vertasit tätä Haahtelaan ja juuri kävin Katjan blogista ihailemassa hänen Haahtela-kirjoitustaan. Haluaisin lukea kaikenkaikenkaiken.

    VastaaPoista
  4. Katja Uskon vahvasti, että sinäkin pidät Valtosen tuotannosta!!

    Maria: Tässä oli tosiaan kyllä sellaista riipaisevaa tunnelmaa!

    Hanna: No niinpä, minäkin haluaisin ihan samaa ;)

    VastaaPoista
  5. Ihan liian harvoin tulee luettua kuvauksia suomalaisen miehen sielunelämästä! Tämä taitaisi olla ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja. Ja varsinkin kun vertasit tätä Haahtelaan, kiinnostukseni heräsi samantien. Kyllä, tämä menee tbr-listalle! :)

    VastaaPoista
  6. Sara: Ihan sama se on minullaki ja tämä kirja tosiaan oli kyllä sitä; kuvaus suomalaisen miehen sielunelämästä!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)