lauantai 16. heinäkuuta 2011

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka



Ostan leluja lapselle, jonka nimeä tai ikää en tiedä.
Odotan tuntematonta ihmistä, joka tulee saapumisensa jälkeen kuulumaan elämääni aina. Yritän usein kuvitella kasvoja, ääntä, ilmeitä ja luonnetta. En pysty. Toisinaan se pelottaa, toisinaan tuntuu valtavan surulliselta. Usein olen vain hämmentynyt, malttamaton ja onnellinen.

Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka (Tammi 2011)  kertoo lukijalleen tärkeän tarinan. Se koskettaa, puhuttelee, itkettää ja naurattaa. Adoptiomatka on niin matka vanhemmuuden lähteille, konkreettisesti lopulta Kiinaankin kuin myös omaan sisimpään. Se kertoo siitä, miltä tuntuu avata sielunsa ja elämänsä viranomaisille ja tulla arvotetuksi ihmisenä; onko sopiva vanhemmaksi. Se kertoo pitkän, melkeinpä kohtuuttoman tuntuiseksi venyvän adoptioprosessin tunteiden vuoristoradasta, kun ihminen käy läpi tunteiden laajan kirjon epätoivosta toivoon. Päiväkirjamaiset merkinnät tekevät tarinan niin todeksi, että kirjaa lukiessa muu ympäröivä todellisuus meinaa unohtua. Pihlajaniemi osaa kirjoittaa hyvin ja tiiviistää lyhyisiin lauseisiinkin välillä suorastaan kokonaisen maailman.

Annan ja puolison adoptioprosessi alkaa 2005 adoptioneuvonnan myötä. Heidän mielensä täyttyy jännittyneen odotuksen lisäksi kaikista niistä ihanista toiveista lapsen tuloon liittyen. ” Ennen kuin pieni tulee, täytyy järjestää...” ” Ajattele sitten kun se lapsi...” ” Mieti, miten ihanaa, että...”  Prosessin alussa ajatus omasta lapsesta tuntuu jo niin todelliselta. Hypistellään pieniä vauvanvaatteita, ostetaan erilaisia leluja jo varastoon, mietitään millaiset rattaat olisivat parhaimmat. Kaikkea sitä ihanaa pesänrakennuspuuhaa, mitä kohdussaan jo lasta kantavat usein tekevät. Puheissa vilisee väkisinkin tulevat juhlapyhät ja ajatus niistä lapsiperheenä. Lapsi voi olla saapunut jo ensi jouluna, ajatella! Ja kun moninaisten koti/elämä/talous- ja muiden selvitysten jälkeen he lopulta 2006 tammikuussa saavat kovasti odottamansa puoltavan päätöksen adoptiovanhemmuudesta, kaikki on hetken kuin käsien ulottuvilla. Haaveesta taitaa tulla totta, me kelpaamme äidiksi ja isäksi. 

Ajan kuluessa käy Annalle ja puolisolle kuitenkin selväksi, että Kiinasta adoptoitua lasta voikin joutua odottamaan pitempäänkin kuin alle vuoden. Arvioitu aika pitenee koko ajan ja " kun meille saapuu lapsi ", muuttuukin " jos meille saapuu lapsi "-puheiksi. Läheiset eivät alun innostuksen jälkeen tohdikaan enää kysellä ja aihe tuntuu muuttuvanmonelle araksi. Omasta mielestään hyvää tarkoittavien ihmisten suorasukaiset puheet siitä, ettei kaikkia ehkä olekana tarkoitettu vanhemmiksi, satuttavat. Adoptiomatka kertoo miltä tuntuu, kun joutuu kerta toisensa jälkeen todistelemaan niin kykyään tulla vanhemmaksi kuin syitään adoptoida ns. vieras lapsi. Tai millaista on kuunnella jatkuvasti hyvää tarkoittavien kommentteja siitä, kuinka siihen kaikkeen pitäisi suhtautua. 

Kyllä minua ainakin kauhistuttaisi, kun ei tiedä yhtään, että mitä sieltä tulee. Se lapsihan voi olla millainen tahansa.

Eikö olisi helpompaa ja halvempaa tehdä itse lapsi?

On se ihanaa, että jotkut ovat noin epäitsekkäitä ja kasvattavat ihan vierasta lasta omanaan. Minä en kyllä pystyisi.

Rankan adoptioprosessin keskellä joutuu todistelemaan niin viranomaisille, läheisille kuin puolitutuille haluaan adoptoida. Pihlajaniemi mainitsee ohimennen aikaisemmin koetut keinohedelmöitykset, mutta korostaa, että he eivät halua adoptoida siksi, ettei ole omaa biologista lasta. He haluavat adoptoida lapsen, juuri hänet, kenen on heille vielä joskus määrä tulla. Hänet, jonka nimeä tai kasvoja he eivät tiedä, mutta he tietävät, että juuri hänelle on paikka heidän kodissaan, elämässään ja sydämessään.

Vaihtuu vuosi, toinenkin, ja odotuksen rinnalla alkaa elää samaan aikaan haikeus, surukin. Vaikka kaikki on yhdessä hyvin, puuttuu elämästä silti joku. Joku, jolle on ostettu keltainen ankka ja pino lastenkirjoja. Joku, jonka naurun kiherrystä voisi kuunnella sydän onnesta läikähdellen. Ja eihän se kaikki pelkkää auvoa tietenkään olisi. Olisi lattialle heitettyjä puurolautasia, kiukkuisia aamuja ja väsyneitä hetkiä, niitäkin. Ikävä lasta kohtaan on kova ja mitä pidempään aikaa kuluu vailla tietoa lapsesta, sitä tiukemmin pelko kietoo lonkeroitaan sydämen ympärille.

On aivan pimeää, kuuntelen kuinka vieressäni niiskutetaan.Ojennan käden ja kosken puolison kasvoja. Hänen poskensa ovat märät.
Makaamme vierekkäin ja itkemme, emme puhu mitään. Katson herätyskellon valaistuja viisareita. Miten surullinen hetki, tätä en unohda koskaan, surullinen talo ympärillä, humiseva maailma, me kaksi tässä sängyssä.

Äidiksi voi tulla monella tapaa. Aina vain se tie äidiksi ei ole se perinteinen saatika helppo Toiset tulevat äidiksi yllättäen, vahingossakin kun taas toiset odottavat vuosia, joskus turhaankin. Pihlajaniemi kertoo riipaisevasti sen tunnemyrskyn, mikä on tuttua myös lapsettomuutta kokeneelle. Kuinka muiden raskausuutiset viiltävät syvältä, kuinka sisimmässä velloo alati kylmä itku eikä kukaan silti tunnu tajuavan. Ympärillä olevat ihmiset usein tarkoittavat hyvää, mutta onnistuvat kuitenkin usein tuomaan mielipahaa kommenteillaan ja teoillaan. Vaikka Adoptiomatka on koskettava, se on myös ihanan valoisa kertomus siitä, kuinka kaksi ihmistä haluavat vanhemmiksi ja näkevät selvästi, miten elämässä on lapsen mentävä aukko. Mikä tahaton arjen komiikka siitä syntyykään, kun pitää ottaa kuvia viranomaisille Kiinaan omasta arjesta, todistaakseen, että elää normaalia elämää. Ja kuinka ihanaa on yhdessä miettiä arkisissakin tilanteissa, että sitten kun meillä on lapsi...

Kun sitten vuosien odotuksen jälkeen, 2009, kesken työmatkan Annan puhelin soi, kaikki se odotus palkitaan. Vihdoin on aika ostaa lentoliput Kiinaan, pakata matkalaukut, sanoa työkavereille jäävänsä pian äitiyslomalle. On aika jättää vuosien odotus vihdoin taakse. 

Tämä on elämäni viimeinen päivä lapsettomana. Täytyy vähän itkeä ennen kuin nukkuu.

Oli oikeastaan hyvä, etten täällä lomalla päässyt heti lukemisen jälkeen kirjoittamaan tuntoja kirjasta ylös, sillä niin aroin sydämen tuntosarvin olin monta päivää. Luin Adoptiomatkaa niin intensiivisesti, että keskeyttäminen tuntui aina kurjalta. Välillä itkin, välillä nauroin. Automatkalla pohjoiseen luin jopa kirjaa ääneen puolisolle, ja yhdessä kauhistelimme, nyökkäilimme tietäväisenä monessa kohtaa. En ole itse ollut adoptioprosessissa mukana, mutta olen kokenut lapsettomuutta, odottanut omaa esikoistani vuosia. Tiedän miltä tuntuu, kun sydän on täynnä kaipausta ja rakkautta, halua olla äiti. Tiedän miltä tuntuu, kun kadulla vastaantulevat vauvamahat suistavat hetkeksi maailman raiteiltaan. Mutta tiedän myös, miltä tuntuu, kun saa lopulta, kuin ihmeenä, sen oman lapsen syliinsä. Ja kun Anna kirjassa sulki tyttärensä ensimmäisen kerran syliin, itkin ja muistin aikanaan kortin mukana saamani runon:

Ei liha minun lihastani,
ei luu minun luustani,
mutta kiinteästi osa minua.
Muista tämä elämäsi
jokaisena hetkenä:
Jos et kasvanutkaan sydämeni alla,
kasvoit sydämessäni.

Adoptiomatka on minulle tämän vuoden voimakkaimpia lukukokemuksia ja varmasti toki isolta osin oman taustani takia. Mutta sitä suuremmalla syyllä toivon, että moni ihminen lukisi tämän ja ymmärtäisi, ettei vanhemmuus todellakaan ole usein itsestäänselvyys, päinvastoin. Ei tarvitse olla kokemusta adoptiosta tai lapsettomuudestakaan nähdäkseen, että tässä on kirja, joka jättää jäljen lukijan sydämeen. 

Lue myös mm. Sannan, Marian sekä Ilsen arviot tästä!

5/5


11 kommenttia:

  1. itse odotan sopivaa hetkeä, koska uskallan alkaa tihrustamaan. seurasin ks. blogia "reaaliaikaisesti", mutta silti kirjaan ei voi heti nyt tarttua.

    koskettavin kohtaus itselleni on uimarantakokemukset. (mutta nyt en yhtään tiedä onko ne kirjassa ;D) nimimerkillä, onnen kyynel silmässä rannalla tänä kesänä istunut.

    VastaaPoista
  2. Hienosti kirjoitettu koskettavasta kirjasta, Susa:)

    ja olen samaa mieltä kanssasi, vaikka itsellä ei ole lapsettomuutta tai adoptiota taustalla on kirja silti hyvin voimakas ja koskettava lukukokemus. Uskon silti, että omat samantyyppiset kokemukset tekevät tämän kirjan lukemisesta vielä voimakkaamman kokemuksen.

    VastaaPoista
  3. Kirjoitit koskettavasti, sydämestä, Susa! Itsekin pystyin eläytymään moneen kirjassa käsiteltyyn asiaan ja tunteeseen, vaikka omakohtaista kokemusta ei lapsettomuudesta olekaan. Sanoisin, että vanhemmaksi tuleminen (lapsen saaminen) voi olla toisille nopeampaa kuin toisille, mutta äidiksi/isäksi kasvaminen saattaa sitten vastaavasti olla hitaampaa tai vaikeampaa toisille, siis henkisellä tasolla.

    Lapsettomuutta on varmasti lähes jokaisen tuttavapiirissä, joten vaikka aihe ei itseä koskettaisikaan, niin empatiaa ja ymmärrystä voi lisätä vaikka tätä kirjaa lukemalla.

    Kiitos linkityksestä!

    VastaaPoista
  4. Kirjoitatpa upeasti ja kyyneleet silmiin tuovasti, Susa! Minä odotan tätä kirjaa.. Monta syytä miksi myös vähän jännitän tätä, että miltä se tuntuu lukea. Ja silti odottaen.

    VastaaPoista
  5. Kuulostaa ehdottomasti lukemisen arvoiselta kirjalta, vaikka oma elämäni ei ole lähelläkään aihetta. Lisään välittömästi luettavien kirjojen listalle!

    VastaaPoista
  6. Upeasti tavoitat kirjan tunnelmia, hienoa, Susa! Minäkin oikein ahmin tätä kirjaa, vaikka olinkin kirjailijan blogia seurannut aiemmin ihan reaaliaikaisesti ja iloinnut piiiitkän odotuksen päättymisestä.

    Kiva kun luit tämän ja nostit vielä esille, kirja toivottavasti saa tosi paljon lukijoita!

    Niin ja kiitos linkityksestä ja hyvää loman jatkoa!

    VastaaPoista
  7. Voi, miten osaatkaan kirjoittaa sydämeenkäyvästi. Tuot kirjan ihan liki.

    VastaaPoista
  8. Päivi: Suosittelen kirjaa lämpimästi, tiedän, että tämä liikuttaa sinuakin ♥ Ja kyllä oli mukana uimarantajututkin ;)

    Sanna: Totta, ei asioista tarvitse usein olla omakohtaista kokemusta tunteakseen silti voimakkaasti. Tämä kirja on niin tärkeä, että sen soisi lukevan myös heidän keillä ei ole lapsia tai ole haluakaan vanhemmuuteen tai lapset ovat jo isoja jne.

    Maria: Nimenomaan! Melkein jokaisella on varmasti lähipiirissä pariskuntia, jotka kokevat syystä tai toisesta lapsettomuutta, odottavat omaa lasta niin adoption kuin vaikka oman raskauden myötä jne. Tämä avaa muiden silmiä tajuamaan, minkälaisessa aallokossa osa elää.

    linnea: Mukava kuulla sitten mitä pidit tästä kun joskus luet!!

    Janninna: Lue ihmeessä, tämä varmasti koskettaa!!

    Ilse: Tälle kirjalle toivon tänä vuonna eniten niitä kuuluisia blogisavuja kuin millekään muulle ♥

    Katja: Kiitos ♥

    VastaaPoista
  9. Tämä täytyy kyllä lukea joskus <3

    VastaaPoista
  10. Minäkin luen tämän pian. Kiitos kauniista kirjoituksesta!

    VastaaPoista
  11. Kaisa: Lue ihmeessä, suosittelen!!

    Karoliina: Tiedän, että pidät tästä ;)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)