perjantai 26. elokuuta 2011

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

Susan Flecther: Irlantilainen tyttö
Alkuteos: Eve Green (2004)
Kustantaja: Like (2010)
Suomentanut: Jonna Joskitt
Sivuja: 267

Keltaisen arkin taakse äiti on kirjoittanut nimensä samalla kynällä. Bronwen. Tumma ja puhdas. O-kirjain on täydellinen kuin tähti, avoin kuin ikkuna. Kun katson sitä, jokin minussa muuttuu seitsemänvuotiaaksi - haluaisin ryömiä kirjaimen sisään, äitini lämpimään, kaipaavaan sydämeen, ennen kuin se lakkasi lyömästä jasmiinintuoksuisessa kylvyssä.

Eve Green, oikealta nimeltään Evangeline. Viisi konsonanttia, viisi vokaalia. Aikamoinen rasite, kun opettelee kaunokirjoitusta. Nykyhetkessä 29-vuotias Eve odottaa esikoistaan ja joutuu avaamaan vihdoin oman muistojensa laatikon mielessään. Muistoihinsa palatessaan hän on jälleen tuo seitsemänvuotias, juuri orvoksi jäänyt tyttö, joka lähetetään äidin kuoleman jälkeen asumaan Walesin maaseudulle pieneen Cae Tresaintin kylään isovanhempiensa huomaan. Nykyhetki ja mennyt vuorottelevat lempeän vuoroveden lailla, kun Eve purkaa muistojensa kudelmaa.

Seitsemänvuotias Eve saa huomata, että ulkoisesti idylliseltä näyttävän Cae Tresantin pikkukylän elossa piilee paljon pinnan alla tummempia sävyjä. Äitiään muistuttava, punatukkainen Eve herättää muistoja kyläläisissä. Äidin menneisyys alkaakin näyttäytyä Evelle välähdyksinä, jotka hämmentävät. Miksi osa kyläläisistä suhtautuu häneenkin melkeinpä vihamielisesti?

Phipps nojautui tiskin yli. Möreänkarkealla äänellä hän sanoi: " Kuule. Minä pidän tyttöä silmällä. Voit viedä sellaisia terveisiä kotiin. Sano, että minä tarkkailen häntä. Yksikin harha-askel, niin...Yksikin."

Huolehtivat isovanhemmat, tilalla työskentelevä ystävällinen, joskin 16-vuotta vanhempi Daniel, omalaatuinen kylän hylkiöksi leimattu erakko Billy sekä koulukaveri Gerry edustavat Evelle niitä tärkeitä ihmissuhteita, joiden myötä hän pitkälti määrittää omaa minäkuvaansa. Kun kylässä sitten eräänä heinäkuisena päivänä sattuu tragedia, ei Eve ole ainoa, jonka sisimpään se jättää kipeän jäljen, kuin polttoraudalla painetun.

Jos hän ei olisi kadonnut, hän olisi varmasti jatkanut maalaamista. Ehkä hän olisi nyt taiteilija, asuisi Cambrian vuorten kätköissä. Naimisissa hän olisi taatusti - kukapa ei haluaisi vaimokseen naista, jolla on niin kauniit silmät ja pitkät vaaleat hiukset?
Ja rullaluistimet - en voi sietää niiden ääntä. En voi sietää sitä rahinaa ja pauhua, joka kuulostaa rantahiekkaan murtuvilta aalloilta...

Aikuinen Eve matkaa niin omaan kuin äitinsä menneisyyteen avatessaan äitinsä vanhan muistojen laatikon, jossa on mm. paljon äidin kirjoituksia. Kirjoituksia miehestä, jonka nimi alkaa K:lla. Even isä, mies, josta ei isovanhempien kodissa puhuttu. Äidin kirjoitusten myötä Eve alkaa paremmin ymmärtää äitinsä historiaa ja omaa osaansa siinä ketjussa. Matka muistoihin ei kuitenkaan ole pelkästään helppo ja mieluisa. Tuon heinäkuisen tragedian jättämät jäljet eivät ole vieläkään kadonneet ja myös Evellä on oma osansa, taakkansa, kaikessa siinä. Lapsena tehtyjen väärien valintojen paino on raskas vielä aikuisenakin sydämessä. Mutta kuinka kauan me jaksamme kantaa syyllisyyttä, milloin on aika päästää irti?

Mitä ihminen tekee, kun kaikki, mitä hän on halunnut, tulee todeksi? Se kysymys on viisainta jättää kysymättä. Kysymällä ehkä vain härnäisi kohtaloaan; pessimististä se ainakin olisi. Vastauksen tulisi kuulua: Ole onnellinen. älä suotta enää etsi. 

 Irlantilaisessa tytössä
on samaa tunnelmaa ja upeaa kerrontaa, mitä Fletcherin Meriharakoissa sekä Noidan ripissä. Erityisesti teemaltaan tämä saavuttaa hyvin paljon samoja sävyjä mitä oli Meriharakoissa, joka taitaa olla tällä hetkellä lempikirjani Fletcheriltä. Nuoren tytön kasvutarina peilaten jo aikuistuneeseen minään, on kiehtova matka, jonka Fletcher osaa tarjoilla täydellisesti. Irlantilainen tyttö on osittain myös kuvausta pienen kyläyhteisön arjesta erityisesti tragedian ympärillä. Walesilaisen pikkukylän sateen pieksämä miljöö tuo kirjaan oman  viehättävän tunnelmansa. Tätä kirjaa oli nautinto lukea jo pimenevissä loppukesän illoissa, peiton alla samalla suklaakarkkeja suussa rouskutellen. Vaikka en ihastunut tähän ihan niin paljon kuin Fletcherin kahteen muuhun teokseen, kyllä tämäkin kehunsa ansaitsee, ehdottomasti. Fletcherin kirjoista on vaikea keksiä mitään kritisoitavaa, sillä se jotenkin osuvat niin täysin minun kirjamakuuni monella tapaa.

Irlantilaisen tytön ovat lukeneet myös ainakin:
Leena Lumi
Lumiomena -blogin Katja
Naakku
Nino Valoa pimeässä -blogista

3/5

7 kommenttia:

  1. Minäkin ihastuin Irlantilaisessa tytössä kieleen ja tunnelmaan sekä jotenkin todentuntuiseen ympäristön (rakennusten, paikkojen ja maisemien) kuvaukseen. Flecherin kerronnassa on taikaa. Oli kiva palata noihn tunnelmiin kirjoituksesi myötä, itse luin kirjan noin vuosi sitten.

    VastaaPoista
  2. Susa, Fletcher kirjoittaa aivan uniikilla tyylillään, joka puree myös minuun. Siinä on sekä kaunista, että pehmeää ja kovaa.

    Edelleen Fletcher -listani on sama: Ekana Meriharakat, sitten Noidan rippi ja sitten tämä kaunis kirja.

    Taitavaa tekstiä jälleen sinulta!

    VastaaPoista
  3. Irlantilainen tyttö oli ensikosketukseni Fletcheriin ja pidin kirjasta kovasti. Meriharakoihin sen sijaan jo rakastuin. Noidan rippi taas oli hieno, mutta odotuksiini nähden liian tavanomainen (vaikka Fletherin kieli lumoaa siinäkin). Minun suosikkini on siis Meriharakat, sitten tämä ja vasta kolmantena Noidan rippi.

    :)

    VastaaPoista
  4. Maria: Flecther osaa tosiaan luoda omanlaisena tunnelman kirjoihin, ja se tuo sen tietyn viehätyksen!

    Leena: Meriharakat on kyllä minunkin ehdoton lemppari Flectherin kirjoista.

    Katja:Minäkin toisaalta toivon, että olisin lukenut tämän ensin ja sitten vasta Noidan ripin ja lopuksi Meriharakat. Tavallaan olisi silloin kirjat parantuneet vain entisestään ja lopuksi se parhain.

    VastaaPoista
  5. Kiva oli lukea sinunkin ajatuksiasi Fletcheristä. Hänen tyylinsä uppoaa minuun hyvin, kieli on kaunista ja jotenkin runollista ja aihevalinnat mielenkiintoisia. Pidin eniten Meriharakoista, sitten tästä Irlantilaisesta tytöstä ja ehkä vähiten Noidan ripistä, joka sekin kuitenkin oli selkeästi hyvä kirja.

    VastaaPoista
  6. Petriina: Flectherin kieli on niin erikoista, ihanaa! Nyt kun kaikkien noiden kolmen kirjan lukemisesta on tovi, sanoisin, että minullakin se Meriharakat nousee kärkeen, sitten Noidan rippi ja sitten Irlantilainen tyttö.

    Milloinkahan häneltä on muuten tulossa seuraava kirja?

    VastaaPoista
  7. Fletcher on julkaissut vain nämä kolme kirjaa, kolmen vuoden välein. Eli todennäköisesti saamme odottaa hetken... Noidan rippi ( Corrag ) on vuodelta 2010 . Apua ! Onneksi on paljon muutakin hyvää luettavaa :-)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)