Mustasukkainen

( Kuva lainattu: lähde)

Aina silloin tällöin blogikeskustelujen yhteydessä vilahtelee kommentteja siitä, kuinka olisi halunnut pitää jonkun itselle tärkeä kirjan, ihanan lukukokemuksen vain itsellään. Ja kun kirja kulovalkean tavoin leviää kirjablogistaniaan blogisavujen myötä, voi tuntea suorastaan mustasukkaisuutta kirjasta.

Luen itse nyt yhden vuosikausien suosikkini, Anna-Leena Härkösen uusinta, monen muunkin jo kovasti odottamaa Onnen tuntia. Anna-Leenan edellisestä romaanista on jo kolme vuotta, joten odotuksia uuden kirjan suhteen on ehtinyt kerryttää tahtomattaankin jo aika tavalla. Kyse ei kuitenkaan odotuksissa niinkään ole siitä, että odottaisi uuden kirjan olevan jotenkin vielä entisiäkin parempi vaan siitä, että on kaivannut kovasti yhden lempikirjailijansa tuotannon pariin. Ja nyt kun kirja on vihdoin käsissäni, haluan lukea kirjan nautiskellen ja mietin jo nyt, mitä voin kertoa kirjasta teille lukijoille. Ja silloin se iskee, pieni mustasukkaisuuden tunne, etten halua kertoa kenellekään vielä mitään, vaan haluaa vain itse pitää sen kaiken kirjallisen nautinnon itsellään.

Toisaalta, toisessa vaakakupissa painaa se hyvin merkittävä asia, jakamisen riemu. Kun reilu vuosi sitten luin viime vuoden TOP 10 listani kärkipaikkaa hallitsevan Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät, halusin kertoa siitä kaikille. Mutta "suhde" oli silloin sangen tuore. Nyt kun Harjukaupungin salakäytävät on elänyt elämäänsä mielessäni jo vuoden, huomaan senkin suhteen olevani hiukan omistushaluinen. Aika ristiriitaista vai mitä? Tämä sangen mielenkiintoinen ilmiö esiintyy ainakin minulla vain silloin tällöin, eikä siihen kuitenkaan ole niin selkeää kaavaa, kuin voisi ajatella.

Siispä haastankin teidät lukijat kertomaan, mikä kirja on saanut sinut tuntemaan pientä mustasukkaisuutta!

Kommentit

  1. Olen lukenut niin vähän aikaa, etten ole vielä kokenut varsinaista "mustasukkaisuutta" mistäään kirjasta, mutta huomaan usein pohtivani mitä ajatuksiani olen valmis jakamaan. Tuntuu tyhjänpäiväiseltä kirjottaa kirjasta niitä näitä jos se on herättänyt paljon tunteita, muistoja tms. Mutta toisaalta sitä miettii, että kuinka paljon on valmis jakamaan itsestään. Siinä mielessä sitä haluaa joskus "omia" ainakin lukukokemuksen (eli ei ehkä varsinaisesti itse kirjaa, mutta sen olennaisimman kuitenkin).

    Taisin vastata vähän asian vierestä. Kysymyksesi sai vain ajatukseni lentämään! :) Mielenkiintoinen aihe siis.

    P.S. Kiitos postista, Valinta ja Vanhan lapsen tarina houkuttelevat jo kovasti!!

    VastaaPoista
  2. Ai että, onpas herkullinen aihe!

    Kjell Westön kirja Älä käy yöhön yksin oli tällainen tapaus. Luin ja kirjoitin tekstin, pidin kirjasta kovasti. Sitten alkoikin tipahdella negatiivissävytteisiä kommentteja kirjasta ja huomasin kirpaisun. Kuin oma kallisarvoinen lukukokemukseni olisi kokenut häväistyksen. ;) No yli siitä selvitiin.

    Voimakkain tunne on ehkä silloin, kun on joku itselle rakkaaksi tullut kirjailija, jota kovasti arvostaa ja kirja lähtee kulovalkean tavoin leviämään, hehkutus saa aikaan käänteistä ilmiötä lähes väistämättä.

    Useimmiten sitä vain miettii, että kyllä me vain eri tavoin elämää katselemme ja kirjojakin luemme.

    VastaaPoista
  3. Voi että, mä en ole kovin mustasukkaista tyyppiä, edes tärkeimpieni eli kirjojen suhteen. Jaan mielelläni hyvät kokemukseni ja kerron aika avoimesti mietteistäni. Pitäisi varmaan piilottaa ajatukset tarkemmin, niin saisi vähän salaperäisyyttä mukaan. Se lisäisi mielenkiintoa..

    VastaaPoista
  4. Hyvä kirjoitus! :)

    Itse en osaa välttämättä nimetä mitään yksittäistä teosta, minun mustasukkaisuuteni kun kohdistuu vähän suurempaan mittakaavaan: nimittäin brittiläiseen nykykirjallisuuteen. :)

    Tämä juontaa juurensa siihen, että rakastan niin syvästi Britanniaa, olen rakastanut lapsesta asti. Heti ensimmäisestä käynnistä maa tuntui kodilta, johon olen koko ikäni kaivannut, ja lähivuosina se tulee sitä olemaan ihan kirjaimellisesti, mikäli asiat menevät niin kuin olen suunnitellut. Tunnen Britanniaa ja erityisesti Lontoota kohtaan päivittäistä syvää ja kipeää koti-ikävän kaltaista kaipuuta, ja samalla sellaista hassua mustasukkaisuutta, mitä joku toinen saattaisi tuntea puolisoaan tai kotiaan kohtaan: sitä haluaisi kaikkien pitävän siitä, mutta että se samalla olisi vain yksin minun. :D

    Ja tämä suuruudenhullulta kuulostava mustasukkaisuuteni pitää siis samalla sisällään kirjat ja kirjallisuuden. :D

    VastaaPoista
  5. Minulla on tullut mustasukkaisia tuntemuksia Harry Pottereista ja Twilight-kirjoista. Luin molempia sarjoja ennen kuin niistä tuli "ilmiöitä" (en ollut kummastakaan sarjasta kuullut etukäteen mitään, sattumalta vain tulin lukeneeksi) ja jotenkin ärsytti, että minun ikiomista löydöistäni tehdään massakulttuuria :D

    VastaaPoista
  6. Tunnistan tunteen, vaikken ehkä vähään aikaan olekaan sitä tuntenut. Tai sitten en vain myönnä itsellenikään.

    Joskus nuorempana Peter Handken ja Ingeborg Bachmannin kirjat olivat varmaan sellaisia, vain mun, ei muille!

    VastaaPoista
  7. Tämä mustasukkaisuus on aina ollut mulle outo, hieman käsittämätönkin ilmiö. Tietysti osin juuri siksi hyvin mielenkiintoinen!

    En ole ikinä tuntenut mustasukkaisuutta mistään lukukokemuksesta. En siitä rakkaimmastakaan kirjasta tai tunnepitoisemmastakaan lukukokemuksesta. En osaa sanoa miksi.
    Osaan noin muuten kyllä olla hiukan mustis milloin mistäkin, mutta en kirjoista.

    VastaaPoista
  8. Päinvastoin! Jos löydän oikein loistavan kirjan, yritän saada muutkin lukemaan sen. :)

    VastaaPoista
  9. Täällähän on lähtenyt ihanan vilkas keskustelu sillä välin käyntiin, kun olin itse maalikaupassa hakemassa maaleja ;)

    Pakko itse vielä täsmentää, että minäkin koen aika harvoin tuota tunnetta, sillä useinmiten se on kuten Anne Tammelinkin tuossa kuvailit, että koittaa saada muutkin lukemaan loistavan kirjan. Mutta sitten joskus hassusti joidenkin kirjojen kohdalla iskee tuollainen tunne, ja sillä ei usein ole mitään järjellistä logiikkaakaan välttämättä :)

    VastaaPoista
  10. Mweriharakat! En olisi edes halunnut lopulta sitä edes blogiini tuoda...

    Bonnet on selvästikin tehnyt sinuun vaikutuksen;-)

    VastaaPoista
  11. Ja tuo tunne ei ole vain sitä, että haluaisi ns. pitää itsellään sen lukukokemuksen vaan useimmin on vaikea ko. kirjasta kestää esimerkiksi muiden kritiikkiä, kun siihen itse suhtautuu naarasleijonan lailla melkein ;)

    VastaaPoista
  12. Tämä on metka aihe, mutta minäkin kuulun niiden joukkoon, jotka eivät koe kirjamustakkaisuutta. Ehkä rakkaimpien kirjojen kohdalla teen niin, että vaikka kirjoitan niistä blogiini, en kykene keskustelemaan kasvokkain niistä kenenkään kanssa. Se ei ole mustasukkaisuutta, vaan kirjan pitämistä vain omassa sisimmässään.

    VastaaPoista
  13. Jatkan... Tarkoitin sitä, että minua ei haittaa, vaikka muut keskustelisivat kirjasta ja kuuntelen tuota keskustelua mielelläni, mutta haluan itse miettiä kirjaa itsekseni.

    VastaaPoista
  14. Ihana teksti ja aihe! :)

    Maijan kanssa olen samaa sarjaa tuon Harry Potterin kanssa. Minä vauhkosin niistä ala-asteikäisenä (!) onnessani päiväkirjaani ja yhtäkkiä Potteria oli kaikkialla, höh.

    Suurin mustasukkaisuuteni on kuitenkin, yllätys yllätys, Jonathan Carrollista. Vaikka mies ei Suomessa niin tunnettu olekaan ja siksi haluaisin tätä tietoisuutta levittää niin kyllä se aina vähän vihlaisee että voi ei, nyt minä joudun jakamaan hänet. Ja oi oi jos joku ei pitänyt, ei siinä, eri mieltä saa toki olla ja pitääkin mutta silloin pitää kyllä perustella tai tulee suru puseroon. :)

    VastaaPoista
  15. Minä olen avautunutkin aiheesta vähän jo aiemmin, eli jostain syystä Chris Cleave kirjailijana on minulle tällainen. Ei siksi, että hän olisi paras tai tärkein, vaikka olen hänen molemmista romaaneistaan kovasti pitänytkin. Jotain muuta, mystistä, siinä on.

    Epäilen, että minulla saattaa olla vähän sama kuin Saralla: Olen ja olen varsinkin ollut sielultani niin brittiläinen, viettänyt siellä paljon aikaani (asunutkin), ja tunnen maan kulttuurin aika hyvin. Rakkauden takia koen vähän, etteivät muut täällä voi mitenkään ymmärtää kaikkia juttuja ja vivahteita brittiläisyydestä tai brittiläisistä kirjoista - tai elokuvista tai tv-sarjoista. Ihan siis vain pikkuisen ylemmyydentuntoista! :D :D :D

    Ja vähän samaa on Astrid Lindgrenissä, jonka tuotantoa ainoana koen _todella_ ymmärtäväni ja rakastavani oikein. :D No, ehkä olen alkanut hyväksyä, että Katjakin saattaa jotakin hänestä hiffata. ;D

    Katjan kommentista tuli vielä mieleen, että minusta on usein kiva käydä katsomassa vaikuttavat leffat yksin, koska en halua puhua siitä kokemuksesta heti kun elokuva on loppu. Nytkin kun kävin katsomassa ihanan Midnight in Parisin, minua ihan suututti, kun piti heti lopputekstien jälkeen avata suu, vaikka seurana oli hyvin rakas ystävä.

    VastaaPoista
  16. Ei nyt ehkä ihan mustasukkaista, mutta minä olen tavallaan ihan tyytyväinen että niin harva pitää Kilven Alastalon salista. :)

    VastaaPoista
  17. Karoliinalla oli aika hyvät pointit tuossa. Mulle kanssa esim. Pölösen leffat ovat sellaisia, joita rakastan ja ajattelen ehkä vähän, että muut eivät niitä voi ymmärtää niin kuin sellainen, joka on asunut idässä.
    Tai rakkaus intialaisiin kirjoihin on jotain sellaista, joka antaa mulle itselleni niin paljon, että ajattelen, että ei ehkä muille anna sitä samaa.
    Mutta en tiedä, en ole mustasukkainen niistä kuitenkaan - minusta olisi mukavaa, jos muutkin innostuisivat niistä - ja unohdan välistä, että kovin moni ei olekaan yhtä ihkupihkuna niihin. Tajusin, kun luin Afrikka-kirjoja, ja ne jättivät mut ihan kylmäksi.

    Tai ehkä olenkin saanut ne kirjat pidettyä itselläni, niin ei tarvitse olla mustis. Toisaalta, kun joskus harvoin törmää johonkin toiseen, joka on lukenut samoja kirjoja tai nähnyt samoja leffoja, nini olen ihastuksissani enemmän kuin mustasukkainen ;D

    VastaaPoista
  18. Tiedän tunteen. En kuitenkaan kirjojen, vaan katsomieni elokuvien kautta. Jotkut elokuvat tuntuvat olevan niin ainutlaatuisia, ettei niitä voi/tai halua jakaa kenenkään muun kanssa. Kirjoissa en kyllä ihme ole tähän vielä törmännyt. Ehkä se todellinen suosikki vielä puuttuu, vaikka hyviä kirjoja on tullut paljon vastaan.

    Ps. Mielenkiintoinen postaus!

    VastaaPoista
  19. Minua ei haittaa, jos rakastamani kirja on suosittu. Sen sijaan tunnistan erittäin hyvin sen harmistuksen, kun joku ei pidäkään rakkaasta kirjasta. Tai pitää siitä vääristä syistä (koska omat syyni pitää kirjasta ovat tietysti niitä oikeita). Tai ylipäänsä kokee kirja eri tavalla.

    Muistan kun luin Uuden kuun ja vihervaaran tyttöjä, jossa suomalaiset kertovat Montogomery-kokemuksistaan. Niin ihana kuin kirja olikin, minulle tuli aika usein sitä lukiessani juuri se tunne, että kirjat ja henkilöhahmot oli koettu "väärin".

    Toisaalta on sitten sitäkin hienompaa, kun joku tajuaa itselle rakkaan kirjan juuri niin kuin itse sen kokee. Tuntee löytäneensä sukulaissielun.

    VastaaPoista
  20. Réa, niin minäkin :) Pidin suuresti Alastalon salissa -romaanista ja salaa olen ainakin pikkuisen hyvilläni siitä, että kovin moni ei tunnu jakavan ihastustani. Mutta... samalla toinen puoli minusta on pahoillaan samasta asiasta. Kummallista.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)