perjantai 17. helmikuuta 2012

Maria Vaara: Likaiset legendat

Maria Vaara: Likaiset legendat
Kustantaja: Gummerus 1974
Sivuja: 277

-Jäin kuitenkin odottamaan sinua, mutta minusta kyllä alkoi itsestänikin tuntua, että olen väärä ihminen väärässä paikassa. En kohta tiedä enää omaa nimeänikään. Enhän minä tiedäkään. En tiedä, olenko Maria vai se toinen vai joku muu. Välistä taas tiedän kaiken hyvin selkeästi.

Likaiset legendat on häkellyttävä kuvaus kirjailijan itsensä mielenmaisemista sairautensa pahimpina hetkinään. Maria Vaara
(1931-1992) oli niin opettaja, kirjastonhoitaja, kirjailija, neljän lapsen yksinhuoltaja kuin myös skitsofreenikko, Borderline case. Luisuessaan yhä syvemmälle skitsofrenian värittämään maailmaan, Vaara työsti tuntojaan kirjoittamalla. Likaiset legendat onkin tulosta junamatkoista, joita Vaara teki Paltamon ja Oulun välillä psykoterapissa käydessään, mutta myös osittain psykoosinkin aikaista tekstiä. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Maria on vielä jotenkin kiinni arjessaan, kun taas jälkimmäisessä voimakkaiden harhojen vallassa hoidossa.

Kirjan takakansi kiteyttää hienosti: Tähtisumun lailla tämä romaani sisältää monta maailmaa sekä maan päältä että ihmisen sisästä. Samalla tavoin tässä on monta kirjaa, monta tyyliä myyttisestä näynomaisuudesta kirpaisevaan realismiin. Marian mielessä, mutta myös terapiaistuntojen myötä lukija matkustaa niin Kaunuun metsäisiin maisemiin, Marian lapsuuteen kuin jonnekin, missä todellisuus vaihtuu toiseksi. Ei ole vain Maria, on myös Paavali, Saulus, Neitsyt-Maaria..On Maaria, pikku-Maria, Saatana ja sitten vielä ne "irrallisetkin". On myös Johannes, jonka syliin Maria haluaisi käpertyä, mutta joka ammatillisen etäisyyden pitämisestä huolimatta välittää ja haluaa nähdä oikean Marian. Kirjan kertojaminä on kuitenkin usein Hän, ei Maria. Kahtiajakautunut kertojaminä kuvastaa skitsofreenisen ihmisen minäkuvaa tehokkaasti.

En jaksa nyt enempää. Te olette jättäneet minut yksin enkä halua teitä tämän enempää ajatella. Pysykää omassa pienessä helvetissänne. Suljen oven ja päästän Maria irti. Hän saa jatkaa, jos haluaa.

Hän on minän tiedostavampi osapuoli ja usein vielä ympäröivässä todellisuudessa enemmän kiinni kuin Maria, joka usvan lailla häälyy taustalla. Sairaan mielen kokemuksellinen todellisuus näyttäytyy niin vahvana, että usein on lopulta mahdoton erottaa, mikä on totta ja mikä on harhaa. Ja kuitenkin lopulta mieleen nousee kysymys, kuka määrittää yksilön kokeman todellisuuden oikeellisuuden? Skitsofreenisen ihmisen kokemat harhat ovat usein hänelle niin todellisia kuin terveelle ihmiselle näkymä silmät aukaistessaan. Vaara tuon vääristyneenä pidetyn todellisuuden kokijana on onnistunut välittämään sen kirjassa ravisuttavalla tavalla. Ja kirjan alkupuheeseen hän sisällyttääkin jotain todella merkityksellistä kirjoittaessaan:

Tätä ei oikeastaan kannata lukea, ei ainakaan kahvipöydässä. Jos luet, et ymmärrä juuri mitään. Tai ajattelet: todellakin, likaiset legendat. Tai tulet ahdistuneeksi, hyvin ahdistuneeksi. Tai ehkä ymmärrät.

Kirjan jälkisanoissa puolestaan Claes Andersson luo katsauksen suhtautumisestamme mielen sairauksiin ja siihen, kuinka skitsofreenikko on pirstoutunut ja heidän pirstoutumisensa usein kertoo jotain olennaista siitä, mitä me olemme heille tehneet, jättäneet tekevättä tai heiltä evänneet. Likaiset legendat ei siis ole vain kertomus sairaista vaan myös meistä terveistä, meidänkin likaisista legendoistamme. Likaiset legendat on valtavan hieno, hämmentävä, raju ja erittäin tärkeä lukukokemus, jota onkin vaikea pukea konkretian tasolla sanoiksi.

Jos terveenä oleminen on tällaista, että tajuan entistä selvemmin rajan ihmisten ja itseni välillä, on kai helpompaa olla sairas. 

5/5


10 kommenttia:

  1. Väkevä kirjoitus kirjasta, josta kiinnostuin kovasti. Muistan nimittäin lukeneeni Vaaran runoja opiskeluaikani alkuvuosina, kirjoitin niitä ylös sellaiseen kirjaseenkin. Silloin luin Vaaran elämästä ja päätin lukea hänen romaanejaan. Syystä tai toisesta koko kirjailija kuitenkin unohtui ennen kuin nyt sinun tekstisi palautti hänet mieleeni. Katsoinkin äsken Helmetistä, että hänen kirjojaan on hyvin saatavilla pääkaupunkiseudun kirjastoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle Vaaran tuotanto oli ihan vierasta ennen kuin luin Marisha Rasi-Koskisen Katariinasta alusta lainauksen tästä kirjasta.

      Poista
  2. Onpa hienoa lukea blogistasi Maria Vaarasta; taitaa olla melkoisen unohdettu kirjailija nykyään. Itse en ole Vaaran tekstejä lukenut, mutta eräs opiskelukaverini oli niistä kiinnostunut

    Ja tämä kirja jonka luit, kuulostaa rankalta, mutta sellaiselta joka antaa paljon ajattelemisen aihetta ja uusia näkökulmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu en ole kyllä kirjablogeissa ainakaan hänen teoksiinsa törmännyt, vaikka ymmmärtääkseni on kirjoittanut paljon. Ja kyllä, todellakin kirja joka pistää pohtimaan monenlaisia ;)

      Poista
  3. kuulostaapa kirjalta, joka täytyy etsiä käsiinsä. nää voi olla hankalaia teemoja monella tapaa (näen harhaisen kirjialijan tuotannon julkaisussa eettisiäkin näkökohtia) mutta hyvällä maulla ja viisaasti tehtynä (kuten tässä) kirja vaikuttaa ehdottoman tärkeältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, sairaan ihmisen tekstien julkaisu voi olla eettisesti jotenkin epäilyttävää, mutta tämän kirjan kohdalla olen ymmärtänyt, että kirjaa sitten varsinaisesti tehdessään & myöhemmin Vaara pystyi hyvän psykoterapian ja lääkityksen ym kautta siinä määrin eheytymään ja palaamaan tiedostamisen normaalille tasolle, että on varmasti tiennyt mitä on tehnyt kun hänen tekstejä on julkaistu. Todellakin tärkeä kirja monin tavoin!

      Poista
  4. Viimeinen lause on oudosti pelottavan tottakin.

    On hämmentävää lukea sairaskertomuksia. Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä on tällainen, Onervan runot paljastavat paljon..., mutta mitä? Ehkä Claudel ja Onerva olivat terveempiä, herkempiä, rohkeampia, vaistoavampia kuin 'common people' ja sen takia sairaaksi leimattuja.

    Skitsofrenia on minusta erittäin hämmentävä, sillä ystäväni sisko sairastaa sitä, joten on tullut liikaakin tietoa. Nuori, menestyvä nainen lähti Pariisiin ja siellä taphtui jotain ja siitä alkaen...Skitsofrenia ei myöskään liiku melankoliassa tai depressiossa, josta kirjoittaa Heberlein. Skitsofrenia on oma lukunsa, joka on täynnä toista maailmaa, johon sairastunut uskoo totena. Ellei ota lääkkeitään.

    Tällaiset kirjat ovat avartavia, kiinnostavia, mutta joskus myös voimia vieviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle skitsofrenia on sitä myöten "tuttu", että aikanaan eräässä työssä kohtasin henkilön, kuka sairasti sitä.

      Se on totta, että nämä kirjat joskus jotenkin verottavat myös lukijan voimia sillä tietyllä intensiivisyydellään.

      Poista
  5. Täälläkin yksi kiinnostunut, joka tämän kirjoituksen perusteella kyllä ehdottomasti etsii kirjan käsiinsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etsi ihmeessä, kiva kuulla sitten sinunkin ajatuksia tästä!!

      Poista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)