Kustantaja: Otava 2002
Sivuja: 207
Kuljetamme mukanamme salaisuuksia, jotka elävät meissä lausumattomina sanoina, selittämättöminä tekoina, kivettyneinä muistoina asioista, jotka ovat kauan sitten unohtuneet.
Pienestä portugalilaisesta merenrantakylästä, Ajudasta Lissaboniin päätynyt fado-kitaristi Augusto saa enoltaan kirjeen, jossa eno kertoo Ajudan olevan vajoamassa vähitellen mereen. Yhdessä yhtyeensä kanssa Augusto päättää lähteä matkaan kohti Ajudaa, poiketen ensin Oportossa isossa musiikkikilpailussa. Yhdessä Pedron, Josên, Inêksen sekä Fernandon kanssa Augusto hyppää soittimineen tuttuun vanhaan rämisevään volkkariinsa ja suuntaa kohti pohjoista, kukin omia vaiettuja suruja ja haaveita sisimmässään kantaen.
Mereen vajoava kotikylä ei ole ainoa syy, miksi Augusto haluaa palata vuosien jälkeen Ajudaan. Augusto on saanut kuulla, että hänen suuren nuoruudenrakkautensa Lenan puoliso on kuollut, ja Augusto tuntee jälleen voimakkaana Lenan sydämessään. Paluu kotikylään nostaa voimakkaasti Augustolle pintaan suuria tunteita isää, skandinaavista perhostutkijaa August Kalmia kohtaan. Miestä jonka hän on nähnyt ainoastaan yhdessä vanhassa valokuvassa. Isä on hänelle haavekuva, jonka hän on hartaudella vuosien varrella rakentanut mieleisekseen.
Matkan varrella Augusto saa kuulla yllättäviä tarinoita siitä, miten Pedron, Inêksen ja Josên polut ovat kohdanneet aikanaan. Elämän yllätyksellisyys saakin Auguston pohtimaan myös omaa elämäänsä tarkemmin, ja mitä lähemmäs pohjoinen tulee, sitä syvemmälle muistojen virtaan Augusto mielessään ajautuu.
Miksi puhun tästä kaikesta? Ehkä olen viime päivinä ollut ymmärtävinäni jotain tai ehkä jokin on muuttumassa. Tosin kaikki näyttää samalta kuin ennenkin. Fernando syö appelsiinia auton takaosassa ja kinastelee Pedron kanssa. Josê ajaa autoa, tosin tavallista kovempaa, kirskautellen renkaita mutkissa. Inês on hieman päivettynyt ja hänen vartaloaan verhoaa tumma kangas. Minä katselen kumpuilevia öljypuunlehtoja ja mietin, minkälaista olisi taas katsella Lenaa, painaa huulet hänen vartalonsa poimuihin.
Tule risteykseen seitsemältä on kuin raukea, lämmin kesäpäivä, kun kypsät hedelmät notkuvat puissa ja kenelläkään ei ole kiire minnekään. Se on kuin kaunis nainen kesämekossaan valuttamassa tuoreen appelsiinin mehua huulilleen. Yhtälailla se on myös kuin pimenevä ilta meren rannalla, kun taivas värjäytyy tummaksi ja aallot käyvät kohisten rantahietikolle. Se on kaikkea sitä. Tarina täynnä pieniä jalokivia sanojen muodossa. Lauseita jotka haluaisi tatuoida sieluunsa. Haahtela kirjoittaa sinänsä pienistä tapahtumista suurin tunnelatauksin ja merkityksin. Tarinan taustamiljöönä toimiva Lissabon ja toisaalta pienet kyläpahaset tulevat lähelle elävinä, voimakkaina. Lukiessa voi kuvitella itsensä vaeltelemaan tuonne kapeille kujille Portugaliin Fadon soidessa taustalla, kuin elokuvassa. Kirjan elokuvamainen, kauniin viipyilevä tunnelma vangitsee. Haahtela kirjoittaa jotenkin hyvin yleismaailmallista tekstiä, mikä mielestäni on täällä Suomessa aika harvinaista. Jo Elenaa lukiessa tuli tunne, että luen jonkun kuuluisan eurooppalaisen kirjailijan teosta. Haahtelan tuotanto onkin saanut täällä kirjablogistaniassa paljon huomiota ja kehuja, eikä suotta. On hän kyllä omaa luokkaansa monella tapaa. En oikein osaa edes tämän enempää avata lukukokemusta, sillä kirja tulee jotenkin niin liki hassusti. Olo on yhtä aikaa levoton mutta lohdullinen. Tätä kirjoittaessani olen kuunnellut repeatilla tätä Marizan kappaletta. Sulkekaa silmänne, kuunnelkaa..ja ehkä saatte kiinni tunteestani:
Haahtelasta ovat lumoutuneet myös Katja Sara Joana Pekka ja Jum-Jum
5/5
Te kaikki kirjoitatte kyllä niin lumoavasti tästä kirjasta! "...pimenevä ilta meren rannalla..." Ah, pitää hankkia tämä käsiin pian!
VastaaPoistaKannattaa hankkia ;) Minullakin tämä suorastaan hyppäsi syliini kirjaston hyllystä :)
PoistaVaan mistä hankkisi, kun missään ei tätä enää myydä. Nyyh.
PoistaMinulla on tämä Haahtelan kirja vielä lukematta ja nyt luettuani kehusi tästä on pakko hankkia tämä kirja käsiin! Kiitos tästä, Haahtela aiheuttaa kyllä aina upeita blogikirjoituksia;)
VastaaPoistaHaahtelasta on kyllä tullut blogistaniassa Ilmiö, isolla I:llä :)
PoistaEn voi lukea vielä, mitä kirjoitit, mutta kyllä, tulen lukemaan tämänkin Haahtelan!
VastaaPoistaMukava kuulla, mitä sinä pidät sitten tästä!
PoistaMinä luin arviostasi lähinnä lopun, mutta vaikutuin siitä, miten jäit lähes sanattomaksi. Ja on totta, että Haahtela on kaikkea muuta kuin tyypillinen suomalaiskirjailija (minusta onneksi).
VastaaPoistaHän on kyllä niin totaalisen rakastettava. <3
PS. Biisiä en voi valitettavasti nyt kuunnella, kun tytär yökyläkavereineen katsoo tuossa vieressä Kaksin karkuteillä -elokuvaa, mutta yritän muistaa palata kuuntelemaan. :)
Tuo biisi, vaikken sanoja ymmärräkään, jotenkin vain tavoittaa niin hyvin sen tunnelman, mikä mieleen kirjaa lukiessa tuli ja jäi ♥
PoistaHaahtela on kyllä lauseiden ja tunnelmien mestari, mutta myös tarinan, minkä tämä kirja hienosti osoittaa. Tule risteykseen seitsemältä tullee nousemaan minulla ihan sinne "Haahtela-rankingini" kärkeen Elenan ja Katoamispisteen rinnalle (eikä Perhoskerääjäkään kauaksi jää). Hieno, vahvatunnelmainen kirja. Haikea, lohdullinen - no, yksinkertaisesti ihana. :)
VastaaPoistaMonet yksittäiset lauseet olivat tässäkin, kuten Elenassakin, niin valtavan suuria ja sellaisia, että niitä olisi voinut jäädä vain pohtimaan syvemminkin kesken luvun ja ihastelemaan.
PoistaOlipa kaunis kuvaus Susa, ja kertoo hyvin kirjan tunnelmasta ja etenkin sen vaikutuksesta. En ole lukenut juuri tuota, mutta olen yhtä vaikuttunut Haahtelasta ja iloitsen jo etukäteen, että vielä niitä on, lukemattomia.
VastaaPoistaMinäkin olen lukenut vasta kaksi Haahtelaa, joten minäkin iloitsen kovasti samasta asiasta ;)
Poista