Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi
Kustantaja: Avain 2012
Sivuja: 303

Se, mitä kotona tehdään vauvan ensimmäiset elinviikot ja kuukaudet, riippuu kolmesta asiasta: hänen puolimetrisen korkeutensa syömisestä, nukkumisesta ja kakkaamisesta. Vuorokaudenajat menettävät merkityksensä. Aamupalaa ei syödä aamuisin, eivätkä yöt todellakaan ole enää nukkumista varten. Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa sujuvat sankassa sumussa.
  Sekavuustilassa on turha yrittää tehdä mitään järkevää. Parhaiten sumusta selviää, kun sekoittuu siihen itse.

Entä kun äitiys, edes se odotettu, ei olekaan vain ruusunpunaista auvoa ja hekumaa? Entä kun jo raskausaika tuntuu siltä, että "hei haloo, kenen elämää tämä on, en minä tätä tilannut?" Vauvalehdet ja äitiysoppaat pursuavat idyllisiä kuvia niin odotuksesta, synnytyksestä kuin vauva-ajastakin, mutta onko se juuri se todellisuus, mitä kaikki elävät? Blogistit Satu Rämö ja Katja Lahti päättivät tahoillaan kertoa kursailematta blogeissaan, millainen on se äitiyden kääntöpuoli, mistä ei lehdissä tai varsinkaan kahvipöytäkeskusteluissa tohdita puhua. Vuoden mutsi perustuukin osittain Rämön ja Lahden blogimerkintöihin.

Naistenlehdet oikeuteen: elämä menee monelta osin pilalle, totuutta on photoshopattu!

Jo kirjan alkusanat kertovat, mistä tässä erilaisessa äitiyskirjassa on kyse. On turha odottaa sitä perinteistä pastellinsävyistä pehmoilua, sillä jos äitiyden myötä olo on kuin talonmiehellä jäisellä peltikatolla, niin sanomattakin selvää lienee se, että nyt mennään ja lujaa. Rämö ja Lahti korostavat kirjassaan, ettei sitä kannata niinkään lukea minään oppaana vaan vertaistukena, varoittavana esimerkkinä tai muuten vaan imetysajanvietteenä. Alusta löytyy myös kirjan ajo-ohjeet, joiden avulla lukija tietää miten asennoitua mihinkin tekstiin. Pitäisikö sitä lisääntyä?, Paistoaika 9kk, Pulla on valmis, Huumorijuttui, Neuvoja ja vinkkejä sekä kirjan virallinen avaumisosuus Vituttaa.Potuttaa -osiot on merkattu pienin kuvin aina kunkin jutun alkuun. Ja jotta lukija tietää, kumpi äideistä on kunkin osuuden kirjoittanut, ajo-ohjeen vierellä on myös joko vihreä tai pinkki maatuska, jotka kuvastavat Rämöä ja Lahtea. Näillä ohjeilla lähdetään siis sukeltamaan Vuoden mutsin sivuilla kohti keskinkertaista äitiyttä, sen syvintä olemusta.

Vuoden mutsissa perehdytään siihen, mitä naisessa tapahtuu kun hän tulee raskaaksi, kuinka raskaus ja myöhemmin vauva vaikuttaa parisuhteeseen, miten raskaus peilautuu naisen ympäristöön. Kirjassa otetaan myös kantaa ns. varusteurheiluun eli vauvatarvikkeiden hankintaan; mikä oikeasti on tarpeen ja mikä markkinamiesten salaliittoa. Vuoden mutsissa tehdään myös synnytyssuunnitelmia ja kerrotaan, kuinka se sitten oikeasti meni.

Niin että nyt kun joku raskaana oleva tuttu kysyy, miltä synnytys tuntuu, vastaan niin rehellisesti kuin voin: Ihan vitun hirveältä, mutta kyllä sen kestää. Se on päivässä ohi. Tai viidessä. Kauheen yksilöllistä. 

Sitten tietenkin se olennainen, eli kun tuo alle puolimetrinen sinappikone kotiutuu, miten se arki sitten mullistuu. Vaipanvaihdon prosessiokaaviot ja imetysmaratooni-ohjeet auttavat epävarmemmankin alkuun, vaikka kieltämättä kehoitus isokokoisen paskalusikan hankkimisesta huvittaakin. Roisista huumorista huolimatta Vuoden mutsissa puhutaan asiaa ja paljon. Rämö ja Lahti kertovat myös babybluesista ja monessa osiossa se kantava ajatus on siinä, miten jokainen äiti selviäisi järjissään tai jopa hengissään ensimmäisestä vauvavuodesta. Moni äiti suorastaan hautautuu neljän seinän sisään vauvan kanssa, ja oma kotiovikin alkaa lopulta näyttää pelottavalta. Toisaalta meneväisempikin äiti herkästi unohtaa vaativan vauva-arjen tuoksinnassa pitää itsensä jaksamisesta huolta. Pienikin irtiotto usein piristää ja niinpä kirjasta löytyy myös seikkaperäiset ohjeet siihen, miten saa hetken otettua aikaa itselleenkin.

Vuoden mutsi kertoo myös kaiken oleellisen siitä byrokratian viidakosta, johon pääsee osalliseksi raskauduttuaan. Pitää hakea äitiyspäivärahat ja miten se nyt menikään sen äitiyspakkauslaatikon kanssa. Rämö ja Lahti myös valottavat sitä maailmaa, mihin tuore äiti pääsee osalliseksi. Kun puhutaan mammiksesta tai päikyistä, kun neuvolassa olo on kuin maahanmuuttajalla tai mitä tapahtuu kun kohtaat muita äitejä hyvää tarkoittavine neuvoineen. Vuoden mutsi sisältää myös konkreettista tietoa vauvaan liittyvistä hankinnoista ja kuluista. Onpa eräällä sivulla laskelma, mitä vauvan ensimmäinen vuosi tuli maksamaan. Siinä missä Sampo-pankki laski kuluiksi eräässä julkaisussaan 4500e, selvisi Rämö ensimmäisestä vuodesta noin tonnilla. Hieman syvällisempiin ajatuksiin mennään kirjan loppupuolella, kun molemmat laativat kirjeitä niin äideilleen, anopeilleen kuin toisilleenkin. Ja koska se alle puolimetrinen lopulta kasvaa ja elämä jatkaa kulkuaan, on hyvä ottaa myös katsaus töihin paluuseen sekä siihen polttavaan kysymykseen varsinkin muiden huulilla: milloinkas on sen pikkukakkosen aika? ( Ja ei, nyt ei puhuta siitä ohjelmasta, jossa aikanaan Pelle Hermanni veteli mansikkaplättyjä harva se päivä napaansa..)

Ja sitten tietenkin vielä se oleellinen: miten Vuoden mutsi kolahti tämän äidin, kirjablogistin ajatuksiin? Taustatietona kerrottakoon, että esikoista odotettiin ja toivottiin vuosia, lapsettomuushoidotkin tulivat tutuiksi sitä myöten. Kun raskaus lopulta alkoi, kärsin rajusta pahoinvoinnista ja aamusta iltaan oksentelusta ensimmäiset 5 kuukautta. Tippa tuli tutuksi ja lystikkäästi sain jopa ns. piikin auki lähitk:n tippaa varten. No ei silloin naurattanut ei. Ja kun sitten koitti se odotettu synnytys, se pitikin käynnistellä lopulta ja olin vuorokauden synnytyssalissa, josta lopulta esikoisen synnyttyä imukupin avulla päädyin itse taistelemaan hengestäni leikkuriin. Ei ollut siis mikään pikkujuttu, helppo alku. Sitten iski helvetillinen hormoonimyrsky, kun puolikuntoisena kotiuduin vauvan kanssa, eikä kukaan ollut varoittanut, miltä se voi tuntua, kun pelkää ettei pysty pitämään vauvaa hengissä. Ensimmäinen kuukausi opeteltiin imuotetta hammasta purren (minä, vauvalla niitä ei vielä luojan kiitos ollut), oli avohaavoja, vauvan suussa sammasta. Ja sitten kun se pieni ihmisentaimi ei nukkunutkaan kuin allekirjoittaneen lähellä ja maksimissaan kahden tunnin pätkissä, ja sitä kestikin "vain" sinne 10 kuukautiseksi asti. Kuopuksen kohdalla mentiin sitten helpommin osittain, mutta sujuvasti sain puhua norjaa hänenkin odotusaikana ensimmäiset kuukaudet ja kokea taas käynnistämisen "ilot". Kuitenkin, kaikista haasteista, väsymyksestä ja ekan vauvavuoden usvasta huolimatta olin onnellinen. Hyvin pitkälti näistä lähtökohdista lähdin lukemaan kirjaa.

Usein tuntuu vallitsevan se ajatusmaailma, että ei saa valittaa vaikka tuntuu kurjalta, pelottaa tai ahdistaa. Äitiyteen erityisesti liittyy se myytti, että se on niin suuri lahja, ettei sitä pidä mennä sanomaan, kun väsyttää tai ärsyttää, tai muuten vain koko raskaus ja äitiys ylipäätään tuntuu ihan Jargonilta. Siinä missä toiset haaveilevat äitiydestä ja tuntuvat tietävän heti vauvan ulos putkahdettua, mitä tehdä, joku toinen voi olla ihan ulalla vielä kuukausienkin päästä kun lapsi on jo syntynyt. Toisaalta tietty äitiyden ihannekuva, jota monet oppaatkin luovat, lisää usein painetta siitä, onko riittävän hyvä äiti sellaisenaan kuin on. Onko se poissuljettua, että voi olla hyvä äiti vaikka välillä sanookin, että välillä eniten vituttaa kaikki? Rämö ja Lahti pureutuvatkin kirjassaan pitkälti siihen, miten selviää järjissään raskaus-ajan ja ekan vauvavuoden, vaikka usein olisikin ihan ulalla kaikesta raskausteen ja vauva-arkeen liittyvästä. Vuoden mutsi antaa paljon erilaisia vinkkejä erityisesti äidin jaksamiseen panostaen, mutta omintakeisella tyylillään. En ehkä suosittelisi kirjaa sellaisille henkilöille, jotka karttavat roisia huumoria ja haluavat pehmeämmän laskun tulevaan äitiyteen tai mahdollisesti jo sitä vertaistukea. En myöskään usko, että lapsettomuuden tuskan kanssa painiskeleva saa kirjasta irti sitä, mihin se on tarkoitettu ja voi ehkä tuntea mielipahaakin. Mutta, tässä tulee se iso mutta: kirjaa ei olekaan mielestäni tarkoitettu vertaistueksi lapsettomuuteen vaan jo raskaana olemiseen ja vauva-arkeen. Siksi on ehkä vähän väärin edes miettiä, mitä lapsettomuutta kokeva ajattelisi kirjaa lukiessa. Olen itse aika roisin huumorin ystävä. Olen myös sitä mieltä, että aivan liian vähän uskalletaan puhua niistä raskauden ja äitiyden rankemmista sekä hankalemmistakin piirteistä, kun korostetaan vain niitä ihania asioita. Ei se poissulje sitä, että vaikka rakastaa vauvaansa, etteikö välillä tunnu siltä, että menolippu Timbuktuun tekisi poikaa. Siksi koen, että on erittäin hyvä saada markkinoille kirja, jossa uskalletaan sanoa ääneen, ettei se raskaus ja äitiys aina ole todellakaan sitä onnen huumaa, vaan se voi sisältää hyvin monia erilaisia tunteita laidasta laitaan.

Vuoden mutsi
on toki hyvin kärjistetty monella tapaa ja huumori lyö paikoin ylikin, mutta kaiken taustalla on kuitenkin se tärkeä ajatus, että raskaudesta ja ennen kaikkea siitä sumuisasta vauva-ajasta voi selvitä. Kirjaa ei pidä lukea otsa rypyssä ja ainoana totuutena vaan kahden naisen hulvattomana omakohtaisena tilityksenä raskaudesta ja äitiydestä. Allekirjoitan monta tunnetta ja ajatusta, jotka Rämö ja Lahti kirjassa jakavat ja vähän väliä tirskahtelinkin nauruun ja luin kirjaa välillä ääneen jopa miehelle. Toisaalta omista, osin rankoista raskaus-, synnytys-, ja vauva-ajan kokemuksistani huolimatta kaikki tuo näyttäytyy minulle huomattavasti positiivisempana ja valoisampana kokemuksena, mitä kirjan kirjoittajille. Sen myötä en halunnutkaan lukea kirjaa putkeen, vaan pätkän silloin tällöin, koska koin että saatan lopulta väsyä ehkä siihen, mikä ensin naurattikin. Kokonaisuutena Vuoden mutsi on virkistävä poikkeus genressään ja ravisuttelee rohkeasti iän ikuisia äitimyyttejä pilke silmäkulmassa, samalla tarjoillen oikeasti tuhdin tietopaketin kaikesta raskauteen ja ensimmäiseen vauvavuoteen liittyvästä. Kyllä, suosittelen siis lukemaan, mutta suosittelen myös vastapainoksi kurkkaamaan jotain niistä pastellinsävyistä pehmoilua sisältävistä opuksista, tasapuolisuuden nimissä ;) Kirjasta löytyy myös testi, jolla pääsee selvittämään, millainen mutsi on sekä tilaa omille ajatuksillekin. Pointsit muuten erityisen kivasta ulkoasusta!

Kurkatkaa myös, mitä Lumiomenan Katja tuumaa Vuoden mutsista! Katjan jutun lopussa linkkejä muihin arvosteluihin kirjablogeissa sekä Rämön ja Lahden blogeihin!

4/5


Kommentit

  1. Aamen. Kyllä Susa, olen kanssasi hyvin samoilla linjoilla. Minustakin on hyvä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja kannustetaan pois täydellisen äitiyden suorittamisesta.
    Mutta se, mikä sai minulta kritiikkiä, oli juuri mainitsemasi negatiivisuus, tai että itse olen kokenut kaiken paljon parempana, positiivisena ja ihanampana. Siksi oli mielenkiintoista lukea mielipiteesi, koska teillä on esikoisen kanssa ollut rankkaa. Itsellä asiat ovat menneet niin helposti (no, ei se ihan aina siltä tunnu), että olen ajatellut itselläni olevan yltiöpäisen positiivinen ja pastellinsävyinen kuva raskaudesta ja vauva-ajasta.

    Mutta tosiaan, tällainen opas on ihan tervetullutta vaihtelua niiden ihqujen joukkoon:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi yleensä aikakin vähän kultaa muistoja ;) Niin voi itse ainakin helpommin vitsailla niistä ajoista, kun kulki sumussa univajeisena kuukaudesta toiseen :)

      Poista
  2. Voi että, Susa, etpä päässyt odotus- ja lapsivuodeaikana helpolla! Itsekin olen kaikkia (paitsi poikaa) odottaessani kärsinyt kauheasta pahoinvoinnista, mutta en sentään tipassa ollut. Vuoden mutsin lukeminen oli varmasti terapeuttista sinulle(kin) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä en, mutta onneksi se toive lapsesta oli niin iso, että jotenkin sen "turvin" selvisi aika hurjistakin jutuista. Kyllä, nyt kun mietin, Vuoden mutsissa moni juttu oli tietyllä tapaa vähän terapeuttista itsellekin ;)

      Poista
  3. Kirjoitit hyvin ja avoimesti. <3

    Vuoden mutsi on monilta osilta hauska, hillitönkin. On hyvä, että äitimyyttiä hieman ravistellaan ja pidin kirjasta. Silti... Kuten tiedät, itselläni monet kirjan teemoihin liittyvät asiat eivät tosiaankaan "menneet kuten Strömsössä". Minulle kävi kuitenkin päinvastoin kuin sinulle: omien rankkojen kokemusteni vuoksi en löytänyt kirjasta aina sitä valoisuutta, jonka olisin voinut löytää. Hieman rypistelin kulmiani muutamien asioiden kohdalla, kirjoittajat olisivat ehkä hieman enemmän voineet huomioida sen, että isojakin yllätyksiä voi tulla matkaan. Mutta toisaalta se ei tietenkään eikä onneksi ole Vuoden mutsin funktio eikä ketään ole syytä pelotella. :)

    Kaiken kaikkiaan Vuoden mutsi on todella virkistävä kirja, jolle itsekin hihittelin. Ihan harmittelen sitä, ettei kirjaa julkaistu silloin, kun omat lapseni olivat vauvaiässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoja minäkin välillä toki mietin kirjaa lukiessa, että tuleeko liian negatiivinen kuva siitä aikesta, mutta sitten kuitenkin kun ymmärtää sen kirjan kirjoittajien idean koko jutussa, on helpompi ns. katsoa sormien läpi ja ottaa kirja sellaisenaan.

      Totta, meidän synnytystarinoista varsinkin saattaisi tulla liiankin pelottavat tarinat..

      Poista
  4. Huhhuh, rankalta kuulostaa sinunkin äitiyden alku! Kiitos avoimuudestasi :) Ymmärrän hyvin, että olet lukenut kirjan pienissä paloissa... Meillä on molemmat lapset saaneet alkunsa "helposti", mutta niin raskausaikana kuin synnytyksissä oli melkoiset haasteet...

    Koin kirjan hyvin samoin kuin sinäkin, olin monissa kohdin samaa mieltä kirjoittajien kanssa, nauroin välillä vedet silmissä, mutta paikoitellen kirjan negatiivisuus väsytti. Tosin minä luin enemmän putkeen, ehkä jarruttelu olisi auttanut :) Ehdottomasti kuitenkin hienoa, että äitimyyttiä ja onnellisuushattaraa vähän ravistellaan ja näytetään vähän muutakin puolta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä luulen, että jos olisin lukenut putkeen, loppupuolella ei olisi varmaan enää naurattanut. Nyt kun pidin viikonkin välissä paussia, saatoin lukea vähän kuin kolumneina näitä, sopivissa pätkissä ja siten virittää mielen aina sille oman mustankin huumorin taajudelle :)

      Poista
  5. Johtuu varmaankin omasta perusnegatiivisuudestani, mutta koin kirjan roisin huumorin tosi vapauttavana. Reipas huumori on ainakin mulle ollut sekä raskausaikana että ensimmäisen vuoden ajan refluksilapsen pukluaikataulun mukaan eläessä se viimeinen oljenkorsi, joka on pitänyt sentään (lähes) täysissä sielun voimissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ihan oikeassa, että siinä roisissa ja mustassa huumorissa on yleensäkin jotain tosi vapauttavaa. Juuri tänään ystävän kanssa toiseen aiheeseen liittyen sitä "harrastettiin" ja todettiin, että ai kamala jos joku kuulisi ;)

      Itsekin saatan noista ajoista välillä sutkauttaa jotain aika roisiakin, mutta useammin varmaan kuitenkin puhun noista asioista suht asialinjalla, koska onhan niihin itsellä niin monenlaisia tunteita omien kokemusten myötä.

      Poista
  6. Hieno teksti Susa!

    Aikamoinen taistelu on teilläkin ollut. Omakohtaisia kokemuksia ei varsinaisesti ole ollut, paitsi siis oman tuloni kanssa aikoinaan, aina ei todella mene niin kuin aattelisi mutta onneksi moni asia kääntyy kuitenkin jossain vaiheessa valoisaan suuntaan.

    Minulla on tämä vielä kesken, osittain hihitellen ja osittain hämmentyen olen lukenut, osittain taas hihkunut oikeasti hienoille tietoiskuille. Vielä on kolmasosa jäljellä.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se aina välillä on, että vaikka iso osa synnyttää normaalisti ja äiti sekä vauva voivat hyvin, on kuitenkin se tietty osa, kenellä kaikki ei menekään niin hyvin :/

      Poista
  7. Ooh, pakko saada lukea tämä kirja heti. Raskausoppaat saavat raskaudenvaivatkin kuullostamaan jotenkin helpoilta jutuilta. Itse olen nyt viimeisellä kolmanneksella ja voisin sanoa, että miksi kukaan ei kertonut rehellisesti kuinka kamalaa raskaana oleminen voi olla. Mustalla huumori voisi olla virkistävää tähän väliin. Vauva-aikaa odotankin pelonsekaisin tuntein.

    Eipä tuota viitsi paljon ihmisille sanoa kun hehkuttavat vauvamasusta, että joo siis täähän on ihan perseestä. Tuntuu kun valittaa että ihmiset pitävät jotenkin kiittämättöminä tai tunteettomina. Ei se sitä tarkoita että en välitä tulevasta lapsesta, vaikka en tykkääkään ihan koko aikaa tästä raskaana olemisesta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä, sillä tästä saa kyllä niihin raskauden raskaisiin tuntemuksiin sitä vertaistukea!

      Se on tosi ärsyttävää, että mm. raskaana ollessa ei saisi valittaa, kun se tosiaan herkästi mielletään kiittämättömyydeksi, vaikka ei se sitä todellakaan ole!

      Tsemppiä odotuksen loppuvaiheeseen!

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)