Turkka Hautala: Kansalliskirja
Kustantaja: Gummerus 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 112
Kun rakkaus oli siinä vaiheessa että pitkät kävelyt riittivät, poikkesimme tieltä ja kiipesimme kallion päälle.
Näytin sinulle paikan jossa kivi oli ottanut nojatuolin muodon. Istuit kyselemättä. Muurahaisia meni kallionrakosissa, nykyisin annoin niiden olla. Sanoin jotakin ja sitten ymmärsin olla puhumatta.
Ympäri blogistaniaa kuului ihastuneita huokauksia kirjasta, jossa on osattu kiteyttää niin vähäeleisen puhuttelevasti jotain todella olennaista suomalaisuuden ytimestä. Novelleihin ihastuneena minäkin päätin vihdoin tutustua kehutun Turkka Hautalan tuotantoon juuri Kansalliskirjan merkeissä. Kansalliskirjassa on melkein viisikymmentä lyhyttä novellia meistä suomalaisista, 2000-luvulla. Ja kyllä, ei voi kuin ihmetellä, miten kolmekymppinen mieshenkilö pystyy näin taidokkaasti asettumaan niin vanhan äijän kuin teini-ikäisen nahkoihin ilmentämään jotain hyvin perimmäistä suomalaisen ihmisen olemuksesta. Siinä missä Tuomas Kyrö upeasti Kerjäläisessä ja jäniksessä ilmensi monisanaisen räiskyvästi nyky-suomalaisen eloa, Hautala tekee sen vähäeleisesti ja rivin väliin paljon merkityksiä jättäen. Itse novelleissa on mielestäni paljon samaa tunnelmaa, kuin Maarit Verrosen Normaalia elämää-teoksen tarinoissa: ei selitellä liikaa, vaan annetaan tarinan kasvaa isommaksi lukijan mielessä, kuin vahvana oivalluksena niin elämästä kuin ihmisestä itsestäänkin.
Lyhytproosa on minulle sinällään sangen tuore tuttavuus ja voin sanoa lämmenneeni sille toden teolla vasta viime vuoden lopulla. Mielestäni Hautala on onnistunut Kansalliskirjassa vangitsemaan erittäin hienosti suomalaisen elämän melkein koko kirjon aina siitä hetkestä kun tulevaisuus on vielä edessä päin, nuori rakkaus orastaa, siihen kun elämä alkaa jo olla ehtoopuolellaan ja on aika jättää edes suullinen perimä jälkipolville. Hautalan ote novelleissa on yhtä aikaa tarkkanäköinen ja jotenkin lohdullisen hellä. Samaan aikaan monessa tarinassa taustalla leijuu lempeän (itse)ironinen ote. Riipisen listan ja Riipisen toisen listan huumorin takaa paistaa läpi jotain syvempää ja herkempää kun taas Kattokaas tähtitaivaassa ihminen tavoittaa sinällään tavanomaisen ja yllättävän hetken keskellä jotain suurta tajutessaan, ettei se vielä ollut siinä, se elämä. Novelleista kumpuaa paljon suomalaisuuden ydintä ilmentäviä asioita ja ilmiöitä varsin miehisestä näkökulmasta, vaikka toki naisetkin saavat paikoin äänensä esille novelleissa. Kansalliskirja on siis monella tapaa suomalaisen miehen sielunmaisemaa, samalla kuitenkin vahvalla otteella kansallisidentiteettimme olemuksesta.
Hautalan luomien novellien miljöissä on jotenkin kotoisa viipyilla. Ne ovat kuin tuokiokuvia suomalaisesta elämästä. Niitä lukiessa voi palata muistoissaan tuonne lapsuutensa kesiin mummolassa siinä missä ylioppilasjuhliensa keskipisteeseen tai siihen erääseen iltaan mäkihyppytornin juurella, kun nuoret huulet kohtasivat toisensa lämpimässä kesäillassa. Novelleista voi nähdä usein itsensä, läheisensä tai vaikka sen puolitutun, joka tulee aina lenkkipolulla samassa kohdassa vastaan. Oman huomionsa ansaitsee kyllä kirjan ulkoasu. Värikuvat teksteineen niin kirjan etu- kuin takakannen sisällä ovat ihastuttava lisä ja itse kirjan mattapintainen kansi upotettuine kirjaimineen on miellyttävä. Koitin vertailla kannen kuvan pientä poikaa takakannen sisältä löytyvään Hautalan omaan kuvaan, mutta en päässyt selvyyteen, onko Hautala itse kannen kuvassa. Oli tai ei, suloinen poika siinä silti nakottaa samanlaiset tennarit jalassa, joilla itsekin kahdeksankymmentäluvun alussa kirmailin mummolan hiekkateillä ja kotitalon asfalttipihassa naapurin lasten kanssa. Nimestäkin sanon poikkeuksellisesti muutaman sanan, sillä aika mahtipohtiseltahan se ensi tuntumalta kuulostaa: Kansalliskirja. Kirjan luettua ei voi kuin nyökytellä, sillä sitä se todellakin monella tapaa on.
Kansalliskirja on luettu monessa blogissa ja linkitän vain Karoliinan jutun, jonka lopusta löytyy kattava listaus muistakin arvosteluista!
4/5
Kustantaja: Gummerus 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 112
Kun rakkaus oli siinä vaiheessa että pitkät kävelyt riittivät, poikkesimme tieltä ja kiipesimme kallion päälle.
Näytin sinulle paikan jossa kivi oli ottanut nojatuolin muodon. Istuit kyselemättä. Muurahaisia meni kallionrakosissa, nykyisin annoin niiden olla. Sanoin jotakin ja sitten ymmärsin olla puhumatta.
Ympäri blogistaniaa kuului ihastuneita huokauksia kirjasta, jossa on osattu kiteyttää niin vähäeleisen puhuttelevasti jotain todella olennaista suomalaisuuden ytimestä. Novelleihin ihastuneena minäkin päätin vihdoin tutustua kehutun Turkka Hautalan tuotantoon juuri Kansalliskirjan merkeissä. Kansalliskirjassa on melkein viisikymmentä lyhyttä novellia meistä suomalaisista, 2000-luvulla. Ja kyllä, ei voi kuin ihmetellä, miten kolmekymppinen mieshenkilö pystyy näin taidokkaasti asettumaan niin vanhan äijän kuin teini-ikäisen nahkoihin ilmentämään jotain hyvin perimmäistä suomalaisen ihmisen olemuksesta. Siinä missä Tuomas Kyrö upeasti Kerjäläisessä ja jäniksessä ilmensi monisanaisen räiskyvästi nyky-suomalaisen eloa, Hautala tekee sen vähäeleisesti ja rivin väliin paljon merkityksiä jättäen. Itse novelleissa on mielestäni paljon samaa tunnelmaa, kuin Maarit Verrosen Normaalia elämää-teoksen tarinoissa: ei selitellä liikaa, vaan annetaan tarinan kasvaa isommaksi lukijan mielessä, kuin vahvana oivalluksena niin elämästä kuin ihmisestä itsestäänkin.
Lyhytproosa on minulle sinällään sangen tuore tuttavuus ja voin sanoa lämmenneeni sille toden teolla vasta viime vuoden lopulla. Mielestäni Hautala on onnistunut Kansalliskirjassa vangitsemaan erittäin hienosti suomalaisen elämän melkein koko kirjon aina siitä hetkestä kun tulevaisuus on vielä edessä päin, nuori rakkaus orastaa, siihen kun elämä alkaa jo olla ehtoopuolellaan ja on aika jättää edes suullinen perimä jälkipolville. Hautalan ote novelleissa on yhtä aikaa tarkkanäköinen ja jotenkin lohdullisen hellä. Samaan aikaan monessa tarinassa taustalla leijuu lempeän (itse)ironinen ote. Riipisen listan ja Riipisen toisen listan huumorin takaa paistaa läpi jotain syvempää ja herkempää kun taas Kattokaas tähtitaivaassa ihminen tavoittaa sinällään tavanomaisen ja yllättävän hetken keskellä jotain suurta tajutessaan, ettei se vielä ollut siinä, se elämä. Novelleista kumpuaa paljon suomalaisuuden ydintä ilmentäviä asioita ja ilmiöitä varsin miehisestä näkökulmasta, vaikka toki naisetkin saavat paikoin äänensä esille novelleissa. Kansalliskirja on siis monella tapaa suomalaisen miehen sielunmaisemaa, samalla kuitenkin vahvalla otteella kansallisidentiteettimme olemuksesta.
Hautalan luomien novellien miljöissä on jotenkin kotoisa viipyilla. Ne ovat kuin tuokiokuvia suomalaisesta elämästä. Niitä lukiessa voi palata muistoissaan tuonne lapsuutensa kesiin mummolassa siinä missä ylioppilasjuhliensa keskipisteeseen tai siihen erääseen iltaan mäkihyppytornin juurella, kun nuoret huulet kohtasivat toisensa lämpimässä kesäillassa. Novelleista voi nähdä usein itsensä, läheisensä tai vaikka sen puolitutun, joka tulee aina lenkkipolulla samassa kohdassa vastaan. Oman huomionsa ansaitsee kyllä kirjan ulkoasu. Värikuvat teksteineen niin kirjan etu- kuin takakannen sisällä ovat ihastuttava lisä ja itse kirjan mattapintainen kansi upotettuine kirjaimineen on miellyttävä. Koitin vertailla kannen kuvan pientä poikaa takakannen sisältä löytyvään Hautalan omaan kuvaan, mutta en päässyt selvyyteen, onko Hautala itse kannen kuvassa. Oli tai ei, suloinen poika siinä silti nakottaa samanlaiset tennarit jalassa, joilla itsekin kahdeksankymmentäluvun alussa kirmailin mummolan hiekkateillä ja kotitalon asfalttipihassa naapurin lasten kanssa. Nimestäkin sanon poikkeuksellisesti muutaman sanan, sillä aika mahtipohtiseltahan se ensi tuntumalta kuulostaa: Kansalliskirja. Kirjan luettua ei voi kuin nyökytellä, sillä sitä se todellakin monella tapaa on.
Kansalliskirja on luettu monessa blogissa ja linkitän vain Karoliinan jutun, jonka lopusta löytyy kattava listaus muistakin arvosteluista!
4/5
Kiitos kelpo arviosta! Kiinnostuneille tiedoksi, että kirjan Facebook-sivulla (https://www.facebook.com/Kansalliskirja) on käynnissä kilpailu josta voit voittaa oman kappaleesi. Ehdotuksia maailman suomalaisimmaksi lauseeksi otetaan vastaan perjantaihin asti.
VastaaPoistaKansallisterveisin, Turkka
Mukava kuulla että kelpaa ;) Kiitos vinkkauksesta, laitoinkin sen jo Facebookissa jakoon ja osallistuin itsekin kisaan!
VastaaPoistaMinäkin luin tämän pääsiäisenä ja tykkäsin kovasti. Ihan paras oli se mopopoikajuttu! Oi, onko sinulla vielä Salo ja Paluu lukematta? Olet onnellinen! Kansalliskirja on hyvä maistiainen ja johdatus Hautalan muuhun tuotantoon.
VastaaPoistaTämä oli tosiaan eka Hautalani, joten ehdottomasti aion vielä Salon ja Paluunkin lukea!
PoistaMäkin luin tämän juuri. Muutama novelli osui musta tosi hyvin, mutta muutama kyllä myöskin upposi ;)
VastaaPoistaOlihan näissä novelleissa minunkin makuun sillä tavalla eroja, että toiset erottuivat selvästi parempina kuin toiset. Kuitenkin kokonaisuus oli lopulta oikein miellyttävä ;)
PoistaKyllä, Kansalliskirja sai minutkin nyökyttelemään, oivaltamaan, löytämään paljon tuttua ja jotain uuttakin. :)
VastaaPoistaTotta! Jotain tuttua itsestä tai lähipiiristä ja jotain uuttakin oivallusten myötä!
PoistaKuulostaa tosi hyvältä! Jotain tämän tapaista olen kaivannut ja etsinytkin. Aika usein tulee pohdittua sitä, kumpuaako joku tietty käytös juuri suomalaisuudesta, miten joku ulkomaalainen samassa tilanteessa reagoisi ym. Osuvat kuvaukset Suomesta ja suomalaisuudesta uppoavat muhun aina. Terv. Johanna
VastaaPoistaMinä olen myös nyt ihan parin viimeisen vuoden aikana alkanut kaivata tällaisia juuri suomalaisuuteen nojaavia tarinoita!
PoistaKiitos linkityksestä, ja kiva kun kirja oli sinulle näin onnistunut kokemus. Minulle vähän epätasainen, mutta toki siellä oli paljon hyviä, lämpimiä kohtauksia.
VastaaPoistaEipä kestä ;)
PoistaKansalliskirja oli minulle oikein hyvä lukukokemus ja siitä jäi hyvä ja lämmin mieli!
Minulla tämä on vielä lukulistalla. Toivottavasti ei joudu pettymään, kun niin paljon ylistystä saanut tämä :)
VastaaPoista