Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: My sister, my love (2008)
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Sivuja: 733

Skyler täällä on pimeää.
Skyler älä jätä minua      yksin tänne
Skyler kuolisitko sinä     minun puolestani?

Hengästyttää. Mestarillinen Oates teki sen taas: järisytti, vavisutti, hengästytti, kauhistuttikin. Uusimmassa teoksessaan Oates pureutuu fiktiivisin keinoin erään häiriintyneen perheen anatomiaan eikä säästele, ketään. Tarinan fiktiivisyydestä huolimatta sillä on esikuvansa todellisuudessa, niin paljon yhtäläisyyksiä Rampiken perheellä on erityisesti Yhdysvaltoja aikoinaan kohahduttaneeseen lapsimissi JonBenèt Ramsayn perheen tragediaan. Itse aikanaan juuri JonBenètin kohtalosta lukeneena Sisareni, rakkaani tarina tarjosikin monelta osin tuttuja kaikuja. Oatesilla on joku taianomainen kyky avata häiriintyneen mielen syvyyksiä ja erityisesti perheen dynamiikasta peilaten. Pääsemme Rampiken perheen tragediaan sisälle, tosin epäluotettavan kertojan, Skylerin silmin.

Skylerin pikkusisko Bliss nostaa Rampiken perheen kuuluisuuden tähtikartalle voittaessaan vasta neljävuotiaana lasten luistelukisan. Blissin ja Skylerin äiti, Betsey "mami" yritti toteuttaa omia menetettyjä haaveitaan jo Skylerin kohdalla, mutta lopulta, kaikkien yllätykseksi, se olikin Bliss joka avasi heille tien tähtiin. Tai siltä se ensin tuntui. Todellisuudessa se taisi olla kiitorata Helvettiin. Betsey luotsaa suorastaan oksettavan pakonomaisesti tytärtään julkisuuden valokeilan keskiöön, hinnasta viis. Skyler ei olekaan enää se mamin pikku mies, jonka kanssa mamilla on omia juttuja. Isän työmatkat pitenevät ja kotiapulaisiksi palkatut Mariatkin vaihtuvat tiuhaan. Skyler on kuin varjo Rampiken perheen elämässä. Kun sitten muutama vuosi myöhemmin suloinen Bliss löytyy kotinsa pannuhuoneesta murhattuna, se vähäinenkin kudelma mikä oli enää pitänyt Rampiken perhettä kasassa, hajoaa. Keskiluokkaisen perheen viimeinenkin kiiltävä kulissi on valahtanut alas jättäen jälkeensä vain raunioita. Vuosia myöhemmin Skyler päättää kertoa siskonsa tarinan. Syyllistä ei koskaan saatu kiinni, vaikka pian Blissin kuoleman jälkeen pidätettiinkin eräs pedofiili, joka myöhemmin sekä tunnusti Blissin murhan että tappoi itsensä sellissä. Todisteet eivät kuitenkaan puhuneet riittävästi pedofiilin syyllisyyden puolesta ja niin poliisin kuin median kiinnostus kohdistuikin lopulta suoraan Rampiken perheeseen, erityisesti omalaatuiseen Skyleriin. Mutta kuka todella murhasi pienen Blissin? Myöhemmin kymmeniä psyykkisiä diagnooseja saanut isoveli Skyler, hinnalla melkeinpä millä hyvänsä kuuluisuutta janoava mami vaiko isä Bix, joka kyllä rakasti sanojensa mukaan niin hurjan paljon perhettään vaikkei kuitenkaan viihtynyt sen parissa? Vai oliko se todella liian aikaisin vankilasta vapautettu pedofiili, joka avoimesti ihaili pientä Blissiä? Oliko se juuri Blissin kuuluisuus, joka suisti Rampiken perheen kohti tuhoa, vai oliko tuhonsiemenet kylvetty jo paljon aiemmin tuon perheen sisällä? Onko ihmisen pahin vihollinen lopulta hyviksi aikomuksiksi verhottujen sairaiden pakkomielteiden ytimessä?

Jos minä kaadun, rakastavatko ihmiset minua silti?
Rakastatko sinä minua sittenkin jos kaadun?

Skylerin toteamus "Kaikki häiriintyneet perheen ovat samanlaisia. Niin myös "eloonjääneet"." on mielestäni vahva osoitus siitä, miten Oates pystyy tiivistämään parilla lauseella jotain todella suurta ja puhuttelevaa. Tai kun hän kysyy tekstissään päähenkilön ajatukseen verhottuna, " voiko sielua oksettaa? ", ei voi kuin pudistella päätään vaikuttuneena. Minuun Oatesin tyyli ja tarinat tuntuvat kolahtavan aina niin lujaa,  että on kuin ajaisi autolla kauniina, tyynenä kesäpäivänä rauhassa ja yhtäkkiä törmäisikin lasiseinään, pam! Oatesin tarinoissaan tarjoamat teemat eivät todellakaan ole kevyimmästä päästä ja usein haastavat lukijaa sietokykynsä rajoille. Toisaalta ne tarjoavat huikean pohjan moraaliselle keskustelulle, eikä tämäkään teos tee siinä suhteessa poikkeusta. Tragedian keskeltä nousee mielestäni esille ajatus siitä, kuinka pitkälle voi mennä oman etunsa tavoittelun nimissä? Milloin lapsen etu jää aikuisen yli runnomaksi? Mielestäni tässä Oates ottaa myös kantaa jo valitettavasti Suomessakin voimakkaasti pinnalla olevaan ilmiöön; pakonomaiseen haluun saada julkisuutta ja kuuluisuutta. Kiehtovana yksityiskohtana tässä teoksessa on lukuisat alaviitteet, joissa kertoja-Skyler avaa monien asioiden merkityksiä ja taustoja. Alaviitteiden lukeminen hieman katkoi lukemista ja minulle kävi välillä niinkin, että en ensin huomannut tekstissä tähteä, johon alaviite viittasi ja jouduin käymään tekstin uudestaan silmäillen läpi. Aluksi se tuntui vähän työläältä, mutta aika pian uppouduin alaviitteidenkin maailmaan totaalisesti. Jos jossain, niin tässä kirjassa niiden merkitys on erityisen tärkeä. Niin paljon kuin Oatesin teoksia rakastankin, tässä olisin ehkä hitusen kaivannut tiivistämistä loppukolmanneksen suhteen. Siitä huolimatta, Sisareni, rakkaani on mestariteos Oatesilta, jälleen kerran.

Mikä on sinun elämäsi onnellisin päivä, Skyler?

Odotan sitä yhä.

5/5

Oatesin uutuus on luettu jo monessa blogissa, joten linkitän nyt vain Leenan jutun, jonka lopusta löytyy linkit Valkoisen kirahvin, Minnan, Unnin, Norkun sekä Annikan juttuihin!



Kommentit

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Erittäin hieno arvio! Tätä oli ilo lukea. <3

    Mulla on kirja vielä vähän kesken, mutta just äsken kirjoitin jo jotain muistiinpanoja kirjasta, etteivät lauseet ehdi karkaamaan mielestä.

    Sisareni, rakkaani on totta totisesti hyvin vaikuttava ja väkevä kirja, jossa on tosi monia tärkeitä teemoja (mm. vanhempien ahneus ja halu toteuttaa unelmiaan lasten kautta, julkisuushakuisuus & media, lasten diagnoisointi ja lääkitseminen).

    Mietin, että mikä siinä onkin, että vaikka Oatesin aiheet ovat hyvin rankkoja, niin hänen kirjoistaan ei jää ahdistunutta oloa (ainakaan mulle). Hänellä on taito kuvata asioita niin, että rumuus ja raadollisuus näytetään hyvinkin läheltä, mutta silti lukija ei uppoa siihen.

    Ainakin moraalisiin pohdintoihin Oatesia lukiessa ihan pakostakin ajautuu, mutta mielestäni se on ihan tarpeenkin välillä.

    (Poistin edellisen kommentin, kun siinä oli niin paljon virheitä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3

      Tässä oli kyllä niin monia teemoja ja siten sitä vahvaa tarttumapintaa lukijalle, että ai että!

      Oates on kyllä erittäin kiehtova kirjailija, sillä kaikki tähän mennessä häneltä lukemani tuntuvat niin vahvoilta kirjoilta teemoineen.

      Poista
  3. Minä vielä odotan Oatesin vakuuttavan minut. Haudankaivajan tytär nimittäin odottelee jo lukuvuoroaan :)

    VastaaPoista
  4. Upeasti kirjoitettu! Minulla on Oatesin kanssa ihan sama kuin sinulla eli kuin olisi autolla ajanut päin seinää, pam! Ja minun sieluani myös oksetti kun luin tätä. Millä ihmeellä Oates kykenee tähän...

    Mitä niin väliä, jos aikuiset hakevat kuuluisuutta, mutta kun oman sosiaalisen nousun himossa, tälle asialle valjastetaan myös lapset. Näitä on nähty.

    Tämä kirja on minullekin täydet pisteet, mutta silti en aio tätä pitää. Teen saman kuin Poikani Kevinille eli kiertoon. Ja kuitenkin haluan kerätä kaikki muut kirjat Oatesilta ja Shriveriltä. Vajaat kokoelmat, mutta kumpaakaan en pysty enää lukemaan.

    Nyt huomasin, että Anna Elinalle ei jää ollenkaan ahdistunutta oloa Oatesin kirjoista;-) Minulle kyllä jäi tästä. Pudotus pimeään...

    Erinomaiset sitaattivalinnat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, kyllähän sitä itsekin on nähnyt niin monenlaista ja kai siksikin tässä kirjassa ne teemat tulivat aika iholle, tiedäthän ;)

      Poista
  5. PS. Siis: Kumpaakaan mainituista kirjoista en lue enää uudelleen. En tarkoittanut kirjailijoita - tietenkään: Minä luen molempia sateenkaaren tuolle puolen!

    VastaaPoista
  6. Olen aika tavalla samaa mieltä kuin sinä tästä, mutta minulla pisteitä pudotti pikkuisen se, että tämä oli minusta melkein liiankin mustavalkoisesti pahaa esittelevä ja syyttävä teos. Tuntuu, että saman viestin olisi saanut perille pienieleisemminkin. Mutta tämä lienee Oatesin tyyli ja sitäkin tarvitaan kirjallisuuden laajalla kentällä. On hienoa, että joku, joka osaa oikeasti kirjoittaa, nostaa esiin tällaisia asioita, joita moni muu kirjailija väistää ns. kohumateriaalina.

    VastaaPoista
  7. Minäkään en tästä pystynyt täysiä antamaan, mutta ihan selvää on, ettei tämä jätä yhtään ketään kylmäksi. Huikea teos. Odotan, että ehdin joskus lukemaan Blondin! <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)