Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Kustantaja: Into 2012

Alkuteos: Sofia Petrovna. Spusk pod vodu (2009)

Suomentaja: Kirsti Era

Sivuja: 274

Kirja on yhtä kuin minä,

sydämeni kouristuminen,

minun muistini, jota kukaan ei näe,

kuten kukaan ei näe esimerkiksi migreeniä,

silmieni kipupistettä.

Mutta siitä tulee paperia, nidos, kirjauutuus ja - jos suoritan vajoamisen pelottomasti - jonkun uusi sielu.

Siihen sieluun tunkeutuvat

sitä rakentaen Aljošan ääni ja Katjan itku.

Vajoaminen on kiehtovan ja rankan elämäntarinan omaavan venäläiskirjailijan kirjoittama kahden kertomuksen teos. Tšukovskaja tuli itse jo nuorena kirjallisuutta opiskellessaan pidätetyksi neuvostovastaisesta toiminnasta ja syyttömyydestään huolimatta tuli kuitenkin karkoitetuksi. Hänen isänsä, kuuluisa lastenrunoilija Kornejevna Tšukovskaja sai kuitenkin järjestettyä hänet vapaaksi vuoden jälkeen. Karkotuksen jälkeen Tšukovskaja työskenteli lastenkirjallisuuskustantamon Leningradin osatolla. Tšukovskaja avioitui kirjallisuudentutkijan kanssa, ja tästä lyhyestä liitosta syntyikin hänen ainoa lapsensa, tytär Elena. Myöhemmin hän vielä avioitui fyysikko Matvei Bronšteinin kanssa, joka myöhemmin pidätettiin ja lopulta tuomittiin kuolemaan. Vajoamisen toinen tarina, Sofia Petrovna on syntynytkin pitkälti kirjailijan omista kokemuksista, kun puoliso pidätetään aiheetta, ja alkaa henkilökohtainen helvetti. Elämä on yhtäkkiä pelkkää epätietoisuutta ja uuvuttavaa jonotusta päivästä toiseen vankilanportilla, toiveena saada edes pieni tiedon murunen läheisensä kohtalosta. Mm. tämä vaikuttava informaatio Lidia Tšukovskajan elämästä on kerrottu teoksen lopussa suomentaja Kirsti Eran kirjoittamissa jälkisanoissa. Eran tekemä taustatyö Tšukovskajan elämän käänteistä onkin hieno lisä teoksessa.

Sofia Petrovnassa Tšukovskaja kuvaa tavallaan pienieleisesti mutta samalla kouriintuntuvasti Stalinin vainon aikaa yksilön näkökulmasta. Kun läheinen pidätetään, vieläpä aiheetta, ihminen putoaa pohjattomaan kuiluun, jossa päivistä tulee toistensa kaltaista painajaisten jatkumoa. Yhdessä satojen muiden ihmisten kanssa loputonta jonottamista vankilan porteilla, jotta saisi tietää läheisensä kohtalosta tarkemmin. Yksilö on vain pelkkä pelinappula viranomaisten mielivaltaisessa pelissä, jossa kuka tahansa voi tulla pidätetyksi milloin vain. Riittää pelkkä aiheetenkin epäilys. Erityisesti Sofia Petrovnassa erään nuoren inkerinsuomalaisen äidin tarina raastaa sydäntä ja kuvastaa sitä järkyttävää epätoivoa, johon pidätettyjen läheiset ovat usein varmasti joutuneet. On jotenkin valtavan surullista lukea, kuinka pitkälle ihminen voi tuudittautua siihen uskoon, ettei valtio ja viranomaiset tee väärin yksilöä kohtaan, vaikka kaikki merkit puhuvatkin jo muuta. Toisaalta ehkä tuo melkein loputon optimistisuus oli joillekin keino selvitä ja saada edes vähän järkeä siihen suureen epätietoisuuden mereen, johon läheisen pidättämisen jälkeen putosi.

Vajoaminen puolestaan kuvaa laajemmin Stalinin ajan vainojen luonnetta aina yhteisasumiskuvauksista, luokkajaon synnyttämiin tiettyjen ihmisten nauttimiin etuoikeuksiin. Tietyllä tapaa se on mielestäni myös voimakasta aikalaiskuvaa. Vajoamisessa keskiössä on kirjailija Nina Sergejevna, joka matkustaa talvella vajaaksi kuukaudeksi kirjailijoiden sanatoriaan lepäämään ja kirjoittamaan. Siellä hän tutustuu keskitysleiriltä vapautettuun Bilibiin, jonka kautta Sergenevjalle avautuu myös vankituksi tulleen miehensä kohtalo. Talvisen luonnon keskellä Sergejevna kohtaa niitä kipeitä tuntoja, joita miehen ns. katoaminen hänessä herättää, sekä samalla pohtii sitä vallitsevaa ilmapiiriä, jonka vallassa ihmiset Stalinin myötä elävät. 

Tšukovskajan omat kokemukset tekevät molemmista tarinoista vahvat ja puhuttelevat. Vankilan portilla jonottavien omaisten tuska ja epätietoisuus tulee liki ja puristaa rintakehää. Vetää oikeastaan aika hiljaiseksi, kun lukee millaisen mielivallan alla niin monet ovat tuolloin eläneet. Nykypäivän sensuurikin näyttäytyy kovin erilaisessa valossa kun peilaa tuon ajan kirjallisuusvainoihin. Vaikka teoksen aihepiiri on ravisuttava, Tšukovskaja tuo varsinkin Vajoamiseen paljon hetkellistä keveyttä ja lohtua kaunista talvista luontoa havainnoimalla Nina Sergenevjan silmin:

Tänään näin metsässä ihmeellisen kuusen. Miten en ennen ollut sitä huomannut! Se seisoo majesteetillisena ja valtavana ympärillään koivujen tiivis kehä. Onnellinen vanki. Purskahdin ääneen nauramaan, kun näin sen. Koivut tanssivat sen ympärillä piirissä kuin sievästi pukeutuneet tytöt. Koko ikänsä ne viettävät jouluaattoa.

Voisi oikeastaan sanoa, että olen tässä parin vuoden aikana ihastunut kovasti venäläiseen nykykirjallisuuteen tai ylipäätään sinne sijoittuviin tarinoihin. Vajoaminen ei tee tässä sarjassa poikkeusta, sillä niin tarina kuin teksti vakuuttivat, puhuttelivat voimakkaasti. Vajoamisella on aika voimakas kirjallinen jälkimaku. Eräs kiehtova yksityiskohta kirjailijaan liittyen on hänen ystävyytensä runoilija Anna Ahmatovan kanssa. Luen lyhyissä pätkissä tällä hetkellä Ahmatovaan liittyvää teosta, ja jotenkin nämä kaksi eri teosta nivoutuvat tietyiltä osin mielessäni yhteen, osaksi isompaa kokonaisuutta Stalinin ajan vainoissa. 

Tänään ymmärsin, mihin olen syypää. Ymmärsin sen unessa. Olen elossa. Siinä se on. 

4/5