Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: Ingenbarnsland (2012)
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 349

Kaikki muut saivat käydä koulua ruotsinkielisellä luokalla. Kaikki kovikset, jotka hän tunsi tai tiesi, saivat olla ruotsinkielisellä luokalla jolla oli ruotsinkielinen nimi, 3 A. Aakkosten ensimmäinen! Häntä ei sinne päästetty, vaikka hänkin oli kovis. Ei tosin yhtä kovis, koska hänet oli suljettu suomipellekuplaan.

Kolmasluokkalainen Miira on varmasti koviksempi kuin koko 3 A luokka yhteensä, mutta kiitos isän ja äidin suomalaisuuden, hän on päätynyt suomalaisluokalle huolimatta siitä, että itse on syntynyt Ruotsissa. Äiti ja isä, kahden maan kansalaiset, haluavat vaalia suomi-identiteettiään ja hakeutuvat Ruotsissa asumaan alueelle, jossa suomalainen ei tunne oloaan niin orvoksi. Miira on juuristaan huolimatta omaksunut ruotsalaisen identiteetin ja kärsii, että hänet väkisin tungetaan johonkin muuhun muottiin. Pienestä iästään huolimatta Miira on varsinainen sähikäinen, hurja ja arvaamaton, mutta kuitenkin usein tekemisissään oikeudenmukaisuutta hakeva. Miira ei epäröi vetää Lassea turpaan tai tuikata lähimetsää tuleen. Kaiken sen ja kovasti harjoitellun kivikasvoilmeen takana tuntuu kuitenkin olevan loppujen lopuksi aika pieni tyttö, joka hakee paikkaansa maailmassa ja ennen kaikkea maassa, jossa vieraan maan sukujuuret ovat usein kuin läpäisemätön kilpi oman identiteetin ja ympäröivän yhteiskunnan välissä.

Tämä ei ole lasten maa värittää rajusti lukijan silmien eteen kuvan 80-luvun maahanmuuttajien kansoittamista betonilähiöistä Ruotsissa. Takana ovat ne puhtoiset, idylliset vuodet kun kansankoti kukoisti, tilalle ovat tulleet rosoiset lähiöt, jossa usein maahanmuuttajaperheet luovivat arjessaan eteen päin kaiken maailman pikkurikollisten ja päihdeongelmaisten keskellä. Miiran vanhemmat ovat suht tavallisia duunareita, jotka kyllä välittävät tyttärestään, mutta antavat tälle aika paljon vapautta mennä miten haluaa ja jopa jäädä useaksi viikoksi yksin kotiin vanhempien Suomi-matkan ajaksi. Lähiöiden elämä näyttäytyy Miiran silmien kautta hurjana, mutta toisaalta kuitenkin kokijansa näkökulmasta tavallisena, paremmasta ei niin tietoa ja jos on, ei todellakaan väliä. Sijoitus hienoon ruotsalaisperheeseen, parempaan asuinalueeseen kesäloman ajaksi osoittaa Miiralle, että elämä hienostoperheessä voi olla vielä ahdistavampaa kuin omassa. Hetekivi Olsson kuljettaa lukijaa läpi Miiran lapsuusvuosien, peruskoulun loppuun saakka. Kaiken angstisuuden ja arjen rumuuden takaa heijastuu koskettavakin kuva nuoren tytön kehityskaaresta kohti tasaisempaa nuoruutta, kenties onnellisempaa aikuisuutta.

Tämä ei ole lasten maa tuntuu kovin omaääniseltä jo pelkästään huomioon ottaen kirjailijan omat taustat, jotka ovat samat kuin Miiralla: suomalaiset vanhemmat, syntyminen Ruotsissa, asuminen Göteborgin lähiöissä, oman paikan hakeminen jne. Eniten omaäänisyys kumpuaa minusta kuitenkin itse tekstistä, Miiran tunteista ja ajatuksista. Henkilönä Miira on mielestäni aika poikkeuksellinen hahmo kirjallisuudessa kaikessa hurjuudessaan. Nuori tyttö joka väkivallankin keinoin niin etsii omaa paikkaansa kuin yrittää kitkeä epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta pois ympäriltään. Paikoin Miiran vihaisuus ja vimmaisuus tuntuu jotenkin epäuskottavaltakin, mutta ei häiritsevässä määrin sentään. Romaani on ollut palkittu kotimaassaan, enkä ihmettele. Miiran tarina on yhtä aikaa niin nuoren tytön kasvutarina kuin kantaaottavakin ajankuvaus 80-luvun lähiöelämästä. Jonkinlaista tiivistämistä olisin ehkä kaivannut paikoin kirjassa, joskin loppu tuntui hieman turhan nopealta, hätiköidyltäkin. Kokonaisuutena ehdottomasti sellainen kirja, jota on helppo suositella muillekin!

4/5

Tämä ei ole lasten maan on lukenut myös ainakin Kirjanainen!

PS: Muistakaahan osallistua blogini kolmevuotisarvontaan, palkintona 30 euron lahjakortti!