Patricia Cornwell: Paljaat luut

Patricia Cornwell: Paljaat luut
Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: The Bone Bed  (2012)
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 381
Mistä minulle: a-kappale

Oikea korva. Mahdollisesti valkoinen. Vaaleaihoista varmemmin en osaa sanoa. Kenties naisen korva, ei ainakaan aikuisen miehen eikä pikkulapsen, mutta en voi sulkea pois vanhempaa tyttöä tai poikaa.

Peräti jo kahdeskymmenes Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -sarjan teos, Paljaat luut, tuo taas hieman uusia puolia suosittuun kuolinsyyntutkijaan, Scarpettaan. Scarpetan elämä sinällään soljuu pitkin tuttuja uomiaan; työ kuolleiden parissa, puolisona vanha tuttu Benton, työkaverina Marino ja sisarentyttären Lucyn käänteet tuovat omat mausteensa Scarpetan arkeen. Tällä kertaa kuitenkin Scarpetalla on voimakkaasti mielenpäällä oma naiseus ja myös suhde Bentoniin. Scarpetta huomaa, että iästään huolimatta hän vetoaa yhä nuorempiinkin miehiin. Ja vaikka hän on uskollisesti naimisissa Bentonin kanssa, se ei tarkoita etteikö hän huomaisi hurmaavia miehiä ympärillään. Hän on oman arvonsa tunteva nainen. Samaa aikaan kun hän saa omituisen viestin liittyen arvostetun paleontologi-naisen katoamiseen, joutuu hän oikeuteen todistajaksi tapauksessa johon hän ei liity kuin sivullisena. Oikeudenkäynti kuitenkin rikkoo Scarpetan rutiineja ikävästi syventymällä mm. hänen menneisyytensä tekoihin. Lähistöllä liikkuva älykäs sarjamurhaaja, oikeudenkäynti, jotain salaileva Benton..Scarpetta tempautuu mukaan vaaralliseen vyyhtiin, jossa hänkään ei lopulta voi olla varma, keneen voi luottaa.

Kahdeskymmenes Scarpetta, aikamoista, vai mitä? Moni teistä tietääkin, että Cornwell on näillä Scarpetta-kirjoillaan luovinut tiensä minun dekkarikuningattareksi jo yli kymmenen vuotta sitten. Vuonna 2010 julkaistu Kuolleiden satama kuitenkin herätti minussa ajatuksen, että nämä viimeisimmät Scarpetat eivät enää ole olleetkaan niin mielekkäitä lukukokemuksia kuin toivoisin. Edellinen, Punainen usva kuitenkin taas ihastutti ja muistutti, miksi jaksan aina tarttua uusimpaan Cornwelliin edelleenkin. Tämä uusin puolestaan muodostuikin minulle pettymykseksi jossain määrin. Siis ei kirjassa mitään vikaa ole, mutta jotenkin oma lukukokemus jäi todella valjuksi. Paikoin Scarpetan ajatukset liittyen naiseuteensa, viehätysvoimaansa jms tuntuivat jotenkin kauhean päälleliimatuilta. Toisaalta itse juoni ja kirjan tapahtumat jäivät myös kokemustasolla aika pliisuiksi, tasapaksuiksi, enkä edes oikein osaa selittää sitä tarkemmin, että miksi niin. Ehkä olennaisinta oli se, että sen vanhan tutun karmivan tarinan ja kerronnan sijaan keskityttiin niin paljon Scarpetan mielenmaailmaan, joskin minulle vähemmän kiinnostavasta näkökulmasta. Olen kyllä aina tykännyt sukeltaa Scarpetan ajatuksiin näissä kirjoissa, mutta nyt vain jostain syystä tökki. Toki nämä uudet Scarpetat ovat meille Scarpetta-faneille sellaista must read-kamaa, ja tämäkin ihan kelpo-osioon sujahtaa genressään, mutta minä en päässyt siihen fiilikseen tämän kanssa mitä toivoin. Mutta ei minun rakkauteni tähän sarjaan ole onneksi kadonnut vieläkään, varmasti luen sitten aikanaan sen uusimmankin Scarpetan taas. Ehkäpä siinä taas mennään enemmän niille tutuille poluille, joiden takia näihin aikanaan ihastuin. Pahoittelen, ettei tästä nyt irronnut tämän enempää juttua ja tasokin on mitä on ;)