sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Kustantaja: Like 2013
Sivuja: 253

Tiesin niin paljon asioita joista en olisi halunnut tietää mitään.
Hätä kimpoili taas sisälläni, se oli jo hetkeksi hiljentynyt kun olin saanut Mirjan mukaani ja juoksemaan vierelleni, mutta nyt se tempoi itsensä taas vauhtiin. Äiti ei saa joutua sairaalaan, ei saa!

Nuori Anna elää kahdestaan psyykkisesti sairaan kirjailijaäitinsä Elenan kanssa. Elenan hyvinä hetkinä Anna saa tovin hengähtää ja edes yrittää elää sitä arkea mitä hänen ikäisensä pitäisi saada elää. Hyvinä päivinä äiti puhkuu intoa ja kirjoittaa kirjojaan, vitsailee Annan kanssa, on melkein kuin normaali äiti. Mutta sitten kiidetään kohta katastrofista toiseen ja Anna keinuu äitinsä mukana kuin pieni vene aallokossa. Milloin pitää olla soittamassa ambulanssia, milloin äiti on kadoksissa tai milloin pitää vierailla sairaalassa, jonne äiti on otettu sisälle hoitoon. Neuvokas Anna tietää äidin lääkkeet ja monet lääketieteen termit. Anna oppii lukemaan äitinsä mielialoja ja tunnistamaan, milloin Elena alkaa olla liian epätasapainossa.

Minusta kasvoi iso niin kuin sellaisissa tilanteissa pitää. Tiesin täsmälleen mitä tehdä. Päästin äidin käden irti, katseeni oli jo toiseksi alimmassa laatikossa, samassa johon äiti oli silloin kerran lyönyt päänsä. Silloin äiti oli ollut täynnä lääkkeitä, nyt hän oli kipeästi niitä vailla. 

Annan arki rytmittyy Elenan voinnin mukaan. Hengähdyshetket huonojen kausien välillä ovat tärkeitä, silloin voi viettää aikaa kavereiden kanssa, olla kuin kuka tahansa nuori. Silloin ei tarvitse juosta hädissään yönselkään apua hakemaan. Silloin voi nukkua rauhassa. Elenan rinnalla Annasta varttuu vastuuntuntoinen huolehtija ja selviytyjä, joka ymmärtää, että se on sairaus joka muuttaa äitiä. Annan on oltava urhea, sillä isä on kuollut ja isosiskokin muuttanut kauas kotoa. Elena tarvitsee Annaa ja Anna hyväksyy osansa.

Se on tapahtunut, monta muutakin asiaa on tapahtunut, ja nekin kuuluvat minun elämääni. Minä olen tässä ja tällainen sen takia että ne asiat ovat tapahtuneet minulle, minä olen ne elänyt. Kaikella on tarkoituksensa, kaikelle löytyy paikkansa, kaikki on tarpeellista.
Väistämätöntä.

Luin itse asiassa melkein päivälleen kolme vuotta sitten Maria Vaaran Likaiset legendat ja kirja teki syvän vaikutuksen. Maria Vaara oli skitsofreniaa sairastava kirjailija, joka ammensi kirjoissaan omista kokemuksistaan hyvin voimakkaasti, väkevästi. Pari vuotta sitten ilmestyi Maria Vaaran tyttären, Sarianna Vaaran omiin kokemuksiin pohjautuva romaani, Huomenkellotyttö. Kirja on ollut ilmestymisestään lähtien lukulistallani, mutta kun lukulistoilla on jo satoja kirjoja, kirja päätyi lukuun vasta nyt kun valitsin sen lukupiirini kirjaksi. Huomenkellotyttö antaa Marian tarinalle toisenkin näkökulman, joskaan ei ehkä ihan niin väkevästi kuin tarinan ainekset antaisivat myöten. Tämä on kuitenkin ihan hyvä juttu, koska tällainen kirja voisi hyvinkin herkästi olla ns. paljastuskirja, jossa olennaisimmaksi asiaksi nousee traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden synnyttämätä angstit, kipeät tunteet, syyllistäminen. Sarianna Vaara on kuitenkin kirjoittanut kirjan selvästi äitinsä muistoa kunnioittaen. Varsinkin lapsuusosiot kirjassa ovat ymmärryksen, anteeksiannon kautta väritetyt tai ainakin se tunne lukijana tulee lukiessa. Toisaalta nuori Anna on vielä ollut ehkä kykenemätön syvällisemmin pohtimaan tilanteen aiheuttamien tunteiden olemusta. Aikuisosiossa nousee enemmän jo sitten pinnalle negatiivisiakin tunteita siitä, millaista elämä äidin rinnalla on ollut. Suuttumusta, väsymystä, turhautumista. Moni asia, mitä nuorena ei ole tajunnut, iskee tajuntaan Annalla vasta aikuisena. Vaikka nuori Anna tiesi, miten skitsofrenia kirjoitetaan, vasta aikuisiällä äidin kirjoja luettuaan hän tajuaa, miten sairas äiti olikaan.

Huomenkellotyttö on tärkeä ja taitavasti toteutettu osa Maria Vaaran tarinaa. Toisaalta se on myös mielestäni kasvutarina. Kuinka kasvaa kuitenkin eheäksi ihmiseksi kaikesta kokemastaan huolimatta. Kuinka olla kokonainen kun on rakennettu sirpaleista. Harvoin otan mitenkään kantaa kirjojen kansiin, mutta nyt on sanottava muutama sananen kannesta. Kansi itsessään on kaunis, oivaltava ja värimaailmaltaan miellyttävä. Mutta..Kun ottaa huomioon kirjan sisällön, kansi tuntuu siihen nähden hieman nuortenkirjamaiselta ja kepeältä. Tulee mieleen, onko se ollut joillekin kirjaa tutkineille lukemista estävä tekijä? Jos kansi herättää tyystin erilaisia mielikuvia mitä kirja kuitenkin itsessään on. Toki nämä ovat hyvin yksilöllisiä näkemyksiä mutta aina välillä nousee somessakin pintaan keskustelut siitä, miten ns. vääränlainen kansi voi vaikuttaa siihen ettei tule tartuttua kirjaan. Jotenkin olisin itse kaivannut tälle kirjalle hieman toisenlaista kantta. Lukukokemukseeni se ei vaikuttanut koska olin päättänyt jo lukea tämän, mutta soisin tälle kirjalle enemmän huomiota mitä se näyttää saaneen. Huomenkellotyttö on tärkeä kirja.

Mutta ei kaikkea muistakaan, ei kaikista asioista ja tapahtumista tallenna kuvaa jonka voi nostaa muistilokeroista esille, katsella ja tunnustella vielä vuosienkin päästä. Ei vaikka haluaisi. Ja jotenkin asiat liimautuvat sisälle vaikka ei tahtoisi, liisteröityvät niin tiukasti että niitä ei voi unohtaa, niistä ei pääse koskaan eroon. Mutta ehkä sen pitääkin olla niin.

PS: Lähipäivinä luvassa blogijuttua viime yönä loppuun lukemastani Carl-Johan Vallgrenin Varjopojasta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)