Sisko Koskiniemi: Ihan tavallinen perhe

Sisko Koskiniemi: Ihan tavallinen perhe
Kustantaja: Myllylahti 2018
Sivuja: 271

Heidän katseensa oli jäätynyt vastaanottamaan iskua, joka oli jo tullut, mutta joka ei läpäissyt heidän ymmärryksensä suojaavaa kuorta. Kaija ei muistanut tapaamisesta muuta kuin vanhempien typertyneen lauseen: " Mutta ei se meidän Janne ole sellainen, se on ihan kunnollinen poika, ei meidän Janne ole mikään rikollinen."
Pahat asiat tapahtuvat muualla, eivät nyt eivätkä tässä, eivät meille.
Niin uskotaan siihen hetkeen saakka, kunnes oven takana seisoo poliisipartio pyytäen päästä sisään ja kehottaen istumaan.


Lööpit kirkuvat tragedioista, jotka ovat sattuneet suljettujen seinien sisällä, aivan tavallisessa perheessä. Itse tragediaa enemmän järkyttää usein se, että kyseessähän oli ihan tavallinen perhe. Ei olisi naapurit ja ystävät uskoneet, että siinä perheessä voisi niin käydä. Edelleen valloillaan on se erikoinen ajatus, että pahaa tapahtuu vain muualla, pahoille tai ainakin itse vahvasti ongelmaisille ihmisille. Lastensuojelussa sekä poliisilaitoksella sosiaalityöntekijänä työskennelleen Sisko Koskiniemen toinen romaani Ihan tavallinen perhe avaa kuvitteellisia tarinoita lööppien takaa kaunokirjallisin keinoin. Tarina sijoittuu muutamaan syyskuukauteen sosiaalityöntekijä Kaijan silmin. Ihmisten hätä ja henkinen pahoinvointi näkyy Kaijan jokapäiväisessä työssä, eikä edes vuosikymmenien vahva työkokemus saa aina Kaijaa pystymään suhtautumaan haastaviin tilanteisiin neutraalisti. Aikanaan Kaija oli kyennyt lokeroimaan ongelmaiset asiakkaat ikään kuin syyllisiksi omaan tai läheistensä ahdinkoon. Työ poliisilaitoksella oli kuitenkin opettanut hänelle, että jokaisen narkomaanin ja rikollisenkin takana oli oikea ihminen, joka ansaitsi tulla nähdyksi. Mutta varsinkin hetkinä, kun piti pelastaa lapsi juoppojen vanhempien huomasta, ei voinut välttyä vihankin tunteilta noita ihmisiä kohtaan.

Jokin käsittämätön kiukku tunki kaiken läpi, ei hän osannut määritellä, mitä kohtaan tunsi kiukkua, esimiestä vai asiakkaita vai koko elämää. Oliko hän jo väsynyt tähän työhön, tähän loputtomaan virtaan ihmisiä, jotka jollain tavalla sotkivat elämänsä ja odottivat hänen saman tien ratkaisevan kaikki?

Helpolla ei Kaija pääse nytkään, kun hän joutuu mukaan selvittämään maahanmuuttajatytön tilannetta, ottamaan lapsen pois nuorelta huumeäidiltä tai näkemään, miten hampaaton yhteiskunta voi olla tilanteessa, jossa perheen isä monin tavoin on uhkaksi itselleen ja perheelleen. Asiakkaiden virta, joka poliisiasemalle soljuu, pitää niin poliisit kuin Kaijan kiireisinä. Omassa yksityiselämässään Kaija arvostaakin sitä rauhaisaa tasaisuutta, jota hän elää. Yhteisiä, arkisia hetkiä Malisen ja Kaivuri-koiran kanssa. Mutta väkisin aina välillä joidenkin asiakkaiden kohtalot tulivat mieleen vapaa-ajallakin. Eihän sitä työtä voinut sydämettä tehdä.

Koskiniemen vahva kokemus sosiaalityöstä eri ympyröissä on läsnä kirjassa alusta loppuun. Vaikka ihmisten tarinat ovat keksittyjä, on varmasti siellä täällä ripaus jotain tuttua Koskiniemen omista kokemuksista asiakkaiden kanssa. Tapa, miten Koskiniemi tarinaa kertoo, on jotenkin yhtä aikaa hyvin pelkistetty ja konstailematon, mutta silti niin väkevä. Tällaisessa aiheessa olisi niin helppo sortua siihen, että raflaavilla tilanteilla ns. mässäillään ja haetaan vielä voimakkaampaa tunnetta kerronnan keinoin. Koskiniemen kirjoitustyyli on kuitenkin enemmän toteava kuin kuvaileva, ja se antaa hyvin tilaa lukijan omille tunteille. Asiakaskohtaloiden taustana on luonnollisesti sosiaalityö ja sen nykytilanne. Osoittelematta Koskiniemi kuvastaa niitä oloja, missä usein sosiaalityöntekijät joutuvat päättämään toisten ihmisten elämää koskevista asioista. Miten helppo on huudella ulkopuolelta, että miksei senkin ja senkin hätää nähty tai miksei reagoitu ajoissa, jos tilanne on usein se, että avuntarvitsijoita on niin paljon enemmän kuin avunantajia? Viranomaisten yhteistyö ei aina välttämättä toimi ja vaikka avuntarve on tiedossa, voi se jopa tyssätä johonkin byrokraattiseen rattaaseen. Ja täytyy muistaa, että aina on tilanteita, että vaikka auttajia olisi kuinka paljon, niin jos ihminen on valintansa tehnyt, ei siihen välttämättä voi enää ulkopuolelta puuttua.

Ihan tavallinen perhe on erityisesti nykyhetkessä äärimmäisen tärkeä kirja. Se antaa ajattelemisen aihetta niin monella saralla. Se murtaa voimakkaasti sitä tabua, että eihän muka tavallisissa perheissä pitäisi tapahtua pahaa. Kuka ylipäätään määrittää, mikä on tavallinen perhe? Toisaalta se avartaa käsitystä sosiaalityön haasteellisuudesta, sen monimuotoisuudesta. Toisilla tarinoilla on onnellinen loppu, toisilla surullinen. Kuitenkin kaiken taustalla on toivo ja usko siihen, että yhdelläkin teolla tai yhdelläkin välittävällä ihmisellä voi olla elämän pelastava vaikutus. Se muistuttaa, miten tärkeää on nähdä oikeasti ihmiset ympärillään, ojentaa auttava kätensä jos vain voi. Niin, ettei kukaan hädän keskellä elävä olisi näkymätön. Voi kun tämä kirja sisällytettäisiin vaikka jo ysiluokan pakollisiin luettaviin kirjoihin! Lukekaa!

Sijoitan kirjan Helmet- lukuhaasteessa kohtaan 42: kirjan nimessä on adjektiivi 

Kommentit