Johanna Holmström: Sielujen saari

Johanna Holmström: Sielujen saari
Kustantaja: Otava 2017
Ruotsinkielinen alkuteos: Själarnas ö 2017
Suomentanut: Jaana Nikula
Sivuja: 365

Lapset nukkuivat jo, kun hän haki heidät ja kantoi rannassa odottavaan ruuheen. Hän laski heidät varovasti veneen pohjalle, jotta he saisivat levätä, vaikka hän ei itse juuri koskaan saanut. Hän oli varonut niin kovasti, ettei vain herättäisi heitä. Hänen käsivartensa olivat vahvat. Ne olivat kantaneet lapsia heidän syntymästään asti eikä hän ollut koskaan ajatellut, että olisi niin helppoa päästää irti.

On vuosi 1899, kevättalvi. Kaukana ulkosaariston perällä on pieni saari, Seilin saari, jossa talven armoton valo tunkee läpi silmäluomien ja herättelee Kristinaa. Vanha kauhu ravisuttelee häntä hetken aikaa ja hän ihmettelee, missä lapset ovat. Lapset! Poissa! Kristina häälyy vuosikaudet jossain unen ja toden välimaastossa, eikä ymmärrä missä hän on tai missä lapset ovat. Mitä oikein tapahtui?

Milloin ilta muuttui niin pimeäksi? Milloin se hiipi metsästä ja pakotti päivän empien vetäytymään syrjään? Milloin päivä vaihtui yöksi vailla tähtiä, joita voisi niska kenossa katsella? Milloin hän unohti valon? Milloin hän unohti joskus todellakin nauraneensa?
Seilin saari on ollut Kristinan koti monen muun tavalla tai toisella henkisesti sairaaksi todetun naisen tavoin jo monta vuotta. Saari, joka ennen kätki suojaansa spitaaliset, on nyt koti hulluille naisille, yhteiskunnan epäkelvoksi katsomille hyljeksityille. Seilin saari oli viimeinen pysäkki näille menetetyille sieluille, paikka josta ei ollut enää paluuta normaaliin elämään. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin saarelle tuodaan varakkaan perheen tytär Elli, joka ei muuta tarvitsisi kuin aitoa rakkautta ja välittämistä äidiltään. Kymmeniä ja kymmeniä naisia vuosikymmenien varrella, eri diagnooseja mutta aina samat hoitomuodot tilanteen mukaan: kuumia ja kylmiä kylpyjä, pakkopaitaa, eristämistä, pakkoruokintaa. Isot riuskat hoitajat eivät saaneet alkaa tunteilemaan näiden naisten kanssa, ei lainkaan. Oli oltava jämpti ja määrätietoinen, pidettävä hullut aisoissa. Vuonna 1930 hospitaaliin saapuu hoitajaksi nuori Sigrid, joka tuntee olonsa saarella kotoisaksi eikä kaipaa ulkomaailmasta juuri muuta kuin sulhastaan Fransia. Sigrid näkee usein potilaiden tuskan taakse ja ymmärtää heissä sen ihmisyyden, mitä muut eivät tahdo enää nähdä, ei läheiset eikä lääkärit. Sigrid ymmärtää, että raja hullun ja terveen välillä on usein hyvin häälyvä.

Hän ei kulje uutta elämää kohti, päinvastoin kuin lähes kaikki minkä hän näkee ympärillään, ja juuri nyt, kun ilta matkaa vääjäämättömästi kohti yötä ja seuraavaa aamua, raja maanpäällisen elämän ja tuonpuoleisen välillä tuntuu hämärtyvän ja muuttuvan yhtä häilyväksi kuin varjojen leikki seinillä hänen ympärillään. 

Seilin saari on todellakin olemassa ja toiminut 1600- ja 1700-luvuilla niin leprasairaalana kuin aina 160-luvulle saakka myös mielisairaalana. Tästä linkistä pääsee lukemaan vähän tarkemmin saaren historiasta sekä siitä, missä käytössä saari nykyään on. Johanna Holmströmin romaani Sielujen saari kuljettaa lukijan todentuntuiselle aikamatkalle Seilin saarelle ja erityisesti hospitaaliin. Sielujen saari on vahvasti sekä Kristinan, Ellin että Sigridin tarina, mutta samalla myös ääni noille kymmenille ja kymmenille Seiliin päätyneille naisille, jotka unohdettiin. Holmström toteaa kirjan alkusanoissa hienosti näin:

Meidän on harjoitettava hiljaisuuden arkeologiaa, jotta voisimme löytää nuo kadonneet äänet ja tuoda ne jälleen esiin. Vasta siten voimme luodata hulluuden olemusta ja löytää sen, mitä siihen kätkeytyy.

Sielujen saari on valtavan hieno kirja monellakin tapaa. Se on kielellisessä mielessä taidokasta tekstiä, aiheensa puolesta äärimmäisen kiehtova ja vaikuttava. Syvemmät teemat, kuten esimerkiksi horjuva tai särkyvä mielenterveys ja naisen asema ovat teemoja, jotka herättävät ajatuksia ja halua keskustella. Jos miettii esimerkiksi porvaristyttö Elliä ja sitä, miksi hän joutui Seilin saarelle, ei voi kuin nykyajan valossa kauhistella. Nuori villi tyttö joka kaipasi vain äidin rakkautta. Toisaalta Holmström kuvaa nuoren äidin totaalista uupumista järisyttävän kouriintuntuvalla tavalla. Juuri Kristinan osuus onkin kirjan vahvin osuus kun miettii lukukokemuksen kannalta. Kristinan tarinan lukeminen pakahdutti, itketti. Jos kirja olisi jatkunut tunnepuolella samalla intensiteetillä, en tiedä olisinko pystynyt lukemaan edes loppuun. Niin väkevää se oli. Ellin ja muiden naisten tarinat ovat myös puhuttelevia, mutta tietyllä tapaa kevyempiä kohdata lukiessa. Kokonaisuutena oli mielenkiintoista lukea hospitaalin kuvitteellisesta arjesta. Pidin myös siitä, että yksi hoitajista sai oman tarinansa kuuluviin ja hän jäikin Kristinan ohella voimakkaasti mieleen. Vahva, väkevä kokonaisuus, joka herätti voimakkaan halun lukea Seilin saaren historiasta ja naiskohtaloista lisää. Kirja sopiikin hyvin Helmet -lukuhaasteessa kohtaan 26: kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

PS: Niin se vain meni koko kesäloma, etten lukenut kuin tämän kirjan ja senkin nyt viimeisinä päivinä loppuun. Läheisen hautajaiset sekä uusi perheenjäsen ja moni muu asia vei lomalla huomion lukemisen sijasta. Huomenna palaan töihin ja myös lukemisen pariin aktiivisemmin. Lopuksi kuva uudesta perheenjäsenestämme. Hei mitä muuten juuri sinun kesääsi kuuluu??






Kommentit

  1. Minä oon vaan lukenu ja sivusilmällä jalkapalloa seurannu.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)