Tarinan toinen puoli


Julkaisin äskettäin arvosteluni Joanne Harrisin uusimmasta teoksesta, Sinisilmästä. Myös anni. m:n mielenkiintoisessa blogissa on käyty kirjasta jo pientä keskustelua, joka herätteli minuakin lisää aiheen tiimoilta ja siksi uusi postaus kirjasta. Tavallaan sitä tarinan toista puolta. Anni toi esille kirjasta sitä usein rankemmille dekkareille tyypillistä piirrettä, nimittäin niiden ahdistavuutta. Jotenkin olen kai itse jo niin paatunut dekkareiden lukija, että en itse enää samalla tavalla kiinnitä siihen huomiota ja kuitenkin kirja-arvostelua tehdessä olisi hyvä tuoda sitäkin puolta esille. Varsinkin kun kyseessä on hieman pehmeämpien kirjojen kirjailija, joka tekee selvästi uutta aluevaltausta. Aikaisempi arvosteluni löytyy tästä linkistä.

Aika pian kirjaa lukiessa käy ilmi, että B.B:n veljineen ei ole saanut varttua kovin tasapainoisessa ympäristössä. B.B:n ja hänen veljiensä traaginen elämä alkaa avautua lukijalle kuin avautuva lankakerä, pikkuhiljaa, niin ettei meinaa itsekään tajuta tuon kaiken karmeuden hiipivän ihon alle. Lopulta on vaikea päättää, kenen kohtalo koskettaa eniten ja kuka on todella paha, kuka olosuhteiden uhri. Kuka on B.B, kenen tarinaa hän omanaan kertoo? Ja kuka on oikeasti tuo punatakkinen tyttö, ketä B.B seuraa? Ja viimeisimpänä, muttei missään nimessä vähäisimpänä, mikä on tuon suloisen pienen sokean lapsineron kohtalo, joka kietoo muidenkin elämänlangat yhteen lopullisesti?

Ja kyllä, kyllä kirja minuakin ahdisti ja suretti. Toisaalta, sellaista on elämä joillekin, taistelua päivästä toiseen julmuuksien keskellä. Vaikka tämä kirja onkin fiktiota, kuitenkin voi miettiä, kuinka etuoikeutettua elämää itse elää loppujen lopuksi kun ei tarvitse kokea sellaisia kauheuksia. Vaikka toki suurin osa meistä kantaa omia elämän arpia sielussamme, minäkin. Dekkareiden ystävät ovat oma erityinen lukijakuntansa, johon itsekin kuulun. Kuitenkin ymmärrän enemmän kuin hyvin, että tämän tyyliset kirjat eivät vain sovi kaikille. Siksi on hyvä tuoda tämän kirjan "toinen puoli" esille, jotta kirjaan tarttuessaan tietää, ettei kyseessä ole tyypillinen Harrisin tuotos, eikä muutoinkaan omalle mielelle ehkä helppo pureskeltava.

Kommentit

  1. Kuvittele, tämähän olisi voinut olla Haydenin kirja vai olisiko? Ei varmaan mitään tyypillistä Harrisia...

    VastaaPoista
  2. Leena, sinäpä sen sanoit, tosiaankin!! Toreyn kirjoissa on todella paljon sitä samaa, ahdistavaa lapsiin kohdistuvaa julmuutta, mutta toisaalta niissä on sitten aina myös toivoa, valoa, selviytymistä. Tässä kirjassa sitä ei kyllä kovin ollut, sen voin sanoa.

    Harmi kun Torey ei enää kirjoita, olisin mielelläni lukenut häneltä vielä lisääkin!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)