Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

(Atena 2011, suom. Taina Wallin, alkuperäinen teos: The Girl With Glass Feet)

Se oli merkillinen talvi sumuisilla ja syrjäisillä St Hauda's Landin saariryhmillä. Jos tarkkaan katsoi, saattoi jossain nähdä eläinten muuttuvan vitivalkoisiksi, kuulla huhun suosta löydetystä lasisesta ruumiista. Se oli talvi, jolloin ihmisiä välttelevä nuori Midas törmää metsässä Idaan, joka havahduttaa hänet katsomaan maailmaa muutoinkin kuin vain kameran linssi takaa. Midaksen ja Idan ystävyys alkaa varoen, sillä siinä missä Midas haluaa vältellä ihmisiä, haluaa Ida salata asian, joka järkyttää häntä itseäänkin; hän on hitaasti muuttumassa jaloista alkaen lasiksi. Midas kuitenkin pääsee vahingossa selville Idan salaisuudesta ja se meinaa särkeä heidän välilleen syntyneen hauraan luottamuksen. Midas on hämmentynyt reaktioista, joita Ida hänessä herättää. Tuo tyttö on astunut hänen elämäänsä lasisilla jaloillaan ja järkyttänyt hänen vuosikausia kestänyt erakoitumisen tasapainoa.

" Jokin Idassa oli päässyt yllättämään hänet. Ei pelkästään Idan saappaat, hiukset, kasvot. Vaan se jokin kummallinen.... Se miten oikea Ida oli jotenkin puoleensavetävämpi kuin filmille vangittu."

Ida on palannut takaisin saarelle etsiäkseen siellä aikaisemmin lomamatkalla kohtaamansa Henry Fuwan, miehen jonka uskoo tietävän jotain hänen lasiksi muuttuvista jaloista. Heidän kadulla toisiinsa törmätessään ja sitä myöten bubiin lasilliselle päätyessään Henry sanoo jotain, jonka Ida muistaa kun tuo outo tila on alkanut vallata häntä:

"Henry nojasi taaksepäin partaansa raapien. Sitten hän nojautui uudelleen eteenpäin. >> Uskotko, että näillä saarilla on lasiruumiita, piilossa suolampareissa?>>"

Silloin Ida piti Henryn puheita humalan aiheuttamina höpinöinä, mutta ei enää. Hänen oli pakko löytää Henry, sillä hänen täytyi tietää jotain Idan lasiksi muuttuvista jaloista. Hän pyytää apua Henryn etsimiseen Midakselta, mutta ei tiedä, että Midas kantaa sisimmässään painavaa taakkaa Henryyn liittyen. Henry puolestaan ei ole tehnyt helpoksi itsensä löytämistä. Myös Henry kantaa sydämessään suruja, joiden vuoksi hän aikanaan päätti muuttaa syvälle soisten metsien siimekseen, rämeiden keskelle, muiden tavoittamattomiin. Tai niin hän luuli, kunnes hän kuulee eräänä päivänä koputuksen oveltaan. Ensisijaisesti Henrylle tulee huoli yökkössiipisistä häristään, joista kukaan muu ei tiedä, ei kukaan muu kuin Ida joka tuon kohtalokkaan törmäyksen yhteydessä sattui näkemään jotain sellaista, mitä oli vaikea käsittää..

"Yökkössiipinen härkä oli löytänyt nukkumapaikan vihreäkaarnaisten oksien välissä kiikkuvasta, kupristetun kämmenen kokoisesta sammalriippukeinusta. Se oli taittanut paperinohuet siipensä ja nukahtanut polvilleen tilapäisvuoteensa kostealle patjalle."

Midas tajuaa pian, että Idan tila pahenee koko ajan. Siinä missä muutama päivä sitten oli vielä kaunista pehmeää ihoa, onkin nyt kovaa läpikuultavaa lasia. Midas ei ole ainoa, joka on huolissaan Idan tilasta. Carl, Idan edesmenneen äidin vanha ystävä, jonka talossa Ida aluksi majoittuu, haluaa keksiä parannuskeinon Idalle. Ida herättää Carlissa outoja tunteita, eikä Carl ole aina varma Idaa katsoessaan, näkeekö hän Idan vai Idan äidin, Freyan. Niin paljon muistoja, joita hän on vuosikaudet vaaalinut, nousee pintaan.

Midaksen sydän avautuu kuin kevätauringon herättämä kukka pikku hiljaa uudelle tunteelle, jota hän ei ole aikaisemmin tuntenut. Samalla hän joutuu mielessään matkaamaan omiin kipeisiin muistoihin, jotka ovat tehneet hänestä sen nuoren miehen, mikä hän on tai pelkää olevansa. Muistot itsemurhaviestin jättäneestä isästä, heidän traagisesta venematkasta ja äidistä, joka kuihtui isän rinnalla melkein olemattomiin, eivät ole helppoja kestää. Kaikista suurin tuska kuitenkin Midaksen sydämessä on ajatus siitä, että jos Idan tilaa ei voikaan parantaa, pysäyttää, mitä hänelle sitten enää jäisi?

"Midaksesta tuntui, että hän kuuli, miten lumihiutaleet laskeutuivat ikkunalaudalle ja miten vesiputkessa jossain päin taloa puhkesi ilmakupla. He makasivat siinä hiljaisuudessa, kunnes Midas kuuli Idan hengityksen tasaantuvan. Hän käänsi päätään ja näki Idan silmien liikahtelevan nopeasti suljettujen luomien alla. Hän makasi hereillä miettien, että tämä hetki oli kuin valokuvaan vangittu aika. Ikuisuudeksi pysäytetty hetki."

Kirjan kansi lupasi jo jotain kaunista, erilaista tarinaa, aikuisten satua, jossa fantasian herkät säikeet kiinnittyvät todellisuuteen. Rakkaudesta huolimatta taustalla on koko ajan tummempiakin sävyjä, surumielistä melodiaa. Jo muutamia kymmeniä sivuja luettuani olin matkannut tuonna rämeikköjen, sumuisten soiden saarille, jossa tapahtui jotain outoa, mutta kuitenkin tavallaan niin luonnollista. Nuo pienet, yökkössiipiset härät kaleidoskooppimaisesti lennellessään tuntuivat maailman luonnollisimmalta asialta lukiessa. Shaw osaa kutoa todellisuuden verkkoon aineksia, jota ei voi järjellä selittää, mutta sydämellä tuntiessaan ne eivät edes ihmetytä. Kirjan päähenkilöt, niin elävät kuin jo poisnukkuneet, kuten Midaksen isä, ovat jotenkin raastavan surullisia kaikessa muita kohtaan tuntemassaan etäisyydessään. Kuinka monin keinoin kukin heistä rakentaakaan niin sisäisiä kuin ulkoisia suojamuureja ympärilleen vain välttyäkseen tuntemasta, kokemasta todellista läheisyyttä. Midaksen ja Idan tapaaminen kuitenkin sysää liikkeelle jotain sellaista, joka ulottuu myös Henryyn, Carliin ja Midaksen erakoituneeseen äitiinkin. Ennen kaikkea se aloittaa matkan, joka Midaksen on sisimmässään tehtävä päästäkseen ulos menneisyyden muistojen vankilasta. Niin täysi, ehjä ja sisällöltään rikas tarina, joka jää mieleen vielä lukemisen jälkeen.

4/5