Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo

(Like 2011)

Laahustavina öinä, jolloin muuttuu kameleontiksi ja sulautuu ilmaan jota hengittää, ehtii miettiä paljon kummallisia asioita..

Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjossa, on tarinan keskiössä neljä ulkoisesti hyvin erilaista ihmistä, mutta sisältä kukin tahoillaan eksyksissä, toiset enemmän kuin toiset. Ensinnäkin on Kerttu, laitosten kasvatti, joka päättää lopettaa huoraamisen ja tehdä kerrankin rehellistä työtä. Kertun pienet arjen kuviot mullistuvat, kun hän näkee kaupassa naisen, joka edustaa hänelle täydellisyyttä, ja saa tästä pakkomielteen. Tuo täydellinen nainen, Susanna, kantaa kuitenkin omia traumojaan, jotka eivät ulos päin näy. Eikä hän niitä jaksaisi itsekään enää vatvoa, sillä onhan hänellä nyt sentään täydellinen elämä: Upea koti, aviomies ja pieni poika, sekä viimeisen päälle hallittu ulkoinen olemus. Susannan aviomiehen Markon ulkokuoren alla piilee kuitenkin  paljon enemmän, mitä edes oma vaimo tietää. Markon menneisyys ei sovi hänen uuden täydellisen elämänsä kulisseihin, mutta on paljon suurempiakin asioita, joita hän tällä hetkellä sydämellään kantaa. Ja sitten vielä tuo Anton, Susannan nuoruuden rakastettu, jonka myötä Susanna päätyi lopulta toviksi psykiatriseen hoitoonkin. Enää Antonilla ei mene niin lujaa, mutta kun hän näkee vuosien jälkeen Susannan, mikään ei ole enää entisellään. Kerttu ja Anton ovat kaksi kulkijaa varjoisilta kujilta, kun taas Susanna elää Markon kanssa komeassa talossaan elämää, joka kärpäspaperin lailla vetää puoleensa sekä Kerttua ja Antonia. Kerttu ei tiedä itsekään, haluaako hän olla kuin Susanna vai onko Susanna se, kenet hän haluaa. Anton puolestaan ei tiedä, miksi hän magneetin lailla palaa aina talolle, pimeän tuomien varjojen suojiin.

Niin Kerttu kuin Anton tahoillaan alkavat varjostaa Susannaa, joka heidän mielissään muuttuu täydellisyyden ja onnen ruumiillistumaksi. Kerttu on itse kuin tyhjä taulu, joka haluaa täyttyä vain Susannasta. Susannan näkeminen nostaa Kertun sisimmässä monia kipeitä muistoja menneisyydesta pintaan. Juoppo isä ja hullu äiti, molemmat jo pukkaamassa horsmaa maan alla. Vuodet koulukiusattuna ja "vankinakin" laitosten seinien sisällä ovat jättäneet jälkensä häneen. Anton taas ei halua ruotia kallonkutistajalle lapsuuttaan, sillä hän ei sieltä itse löydä syytä sille, että on sekoillut elämässään enemmän kuin tarpeeksi. Päihdeongelma ja masennus ovat värittäneet Antonin elämän värityskirjan synkillä väreillä, mutta viimeiset kolme vuotta hän on kuitenkin koittanut rakentaa elämää puhtaalta pöydältä. Apatia kuitenkin pitää sitkeästi kiinni takin liepeistä. Anton ei haluaisi vanhoja kelailla, mutta kun hän näkee Susannan, ei hän mitään muuta teekään mielessään.

Kuinka paljon voi vanhoja haavoja repiä auki ja onko onni aina siinä, mitä kovasti koitamme tavoitella? Jos riisumme kaikki ulkoiset naamiomme ja sen ympäristön missä elämme, olemmeko loppujen lopuksi kukaan yhtään toista parempia ja tunnistammeko enää itseämme peiliin katsoessamme?

Tarkoitan, että jos joku ihminen on niin normaali, keskiverto, tavallinen ja sitä kautta täydellinen, että se menee yli. Niin yli ettei varjo mahdu siihen. Sitten, jotta joku kosminen tasapaino säilyisi, se varjo lankeaa jonkun toisen kannettavaksi siten, että se toinen ei ole enää mitään muuta. Tai siis että on olemassa ihmisiä, jotka ei tavallaan ole oikeasti olemassa, vaan pelkkiä heijastuksia joistakin vahvemmista.

Odotin kovasti tätä kevään uutuutta ja kun sain sen käsiini, aloinkin heti lukemaan. Tarinan lähtökohdathan ovat monin tavoin herkulliset ja tarjoavat mahdollisuuden niin syvällisiin henkilöhahmoihin kuin jännittävään tarinaankin niiden ympärillä. En tiedä, odotinko kirjalta liikaa vai olivatko odotukseni alunperinkin vääränlaiset. Viitisenkymmentä sivua luettuani olin kuitenkin hämmentynyt ja hieman ärtynytkin nimenomaan henkilöhahmoista. Kaikki neljä päähenkilöä ovat jotenkin liian kliseisiä, esimerkiksi Susannan rasistisuus. Toisaalta Susannan kohdalla hänen käytöksen takaa voi nähdä syvempiä, kipeitäkin syitä, joiden takia hänellä on suojamuuri sisimpänsä turvana. Näennäinen ulkokultaisuus on tapa selviytyä ja estää itseä valumasta pohjalle. Kuitenkin kun kaikki neljä olivat niin ongelmaisia ja käytöksessään sekä puheissaan jotenkin yliampuvia, tuntui välillä, ettei heihin saa kunnolla ns. tarttumapintaa. En oikein päässyt tästä tunteesta enää sitten loppua kohdenkaan irti vaikka lopussa kun Kertun historia avautui vielä enemmän, tunsin sympatiaa häntä kohtaan. Mutta varsinkin Anton ja hänen tapansa ilmaista asiat, suoraan sanoen ärsytti. Teki mieli välillä hyppiä yli hänen osuutensa, mutta sinnillä luin, vaikka teksti oli tällaista vähän väliä:

Massa-Make työnsi pursuilevia ostoskärryjä ja Susku kersaa rattaissa. Hyi vittu, mulle tuli jostain syystä heti mieleen saatanan rasvaisia kuvia Massasta panemassa Susannaa perseeseen ja roiskimassa mälliä sen naamalle. Teki mieli käydä kimppuun.

Toki tekstissä on syvällisempääkin ajatusta varsinkin Kertun osioissa, mutta ne tahtoivat hukkua lukiessa välillä sen paikoin liiankin ääripäähän vedetyn persoonien kliseisyyden taakse. Varsinkin Antonin ärsyttävyys jotenkin söi huomiota esimerkiksi Susannan persoonan syvällisemmästä tulkinnasta.  Itse tarinan tasolle mentäessä pidin kyllä erityisesti siitä, että kantavana ajatuksena tässä minun mielestä oli se, että sillä ulkoisella täydellisyydelläkin on hintansa, ja loppujen lopuksi me emme ole niin kovin erilaisia sisäisine haavoinemme ja haaveinemme. Alkoi väkisin miettimään, että kuinka moni ihminen elää näennäistä elämää? Hienojen ulkoisten puitteiden takana onkin paljon kipeitä asioita, joita on helpompi paeta kuin kohdata. Sikäli Kertun henkilöhahmo on myös kiehtova, että hänhän poikkesi kaavasta ja lähti tavoittelemaan jotain itselleenkin selittämätöntä täydelliseksi pitämänsä Susannan kautta. Hieman ristiriitaisin tuntein olen ainakin näin tuoreeltaan kirjan lukemisen jälkeen..

Sähköisku, aivovaurio, akuutti psykoosi, salamanisku, tätäng! Joku pakkomielle napsahti kertalaakista päälle, alkoi vanhat levyt soimaan, Policen, tydy-dyydy-dyy, I'll be watching you. Every step you take, every move you make....

2/5