Susan Fletcher: Noidan rippi

( Like 2011, alkuperäinen teos: Corrag, suom. Jonna Joskitt)

Voisin kertoa itse murhayöstä - siitä miten juoksin henki kurkussa Inverlochysta, lumisateessa. Tai siitä miten tumma jäinen vuono oli.  Tai Alasdairin suudelmasta - hänen suustaan omallani.

Vai aloittaisinko kauempaa?
Ajasta ennen laaksoa? Englannin elämästäni?
Siitä minä aloitan. Aloitan apilakylästä ja äitini kiiltävistä, mustista hiuksista. Minusta tämä tarina pitää aloittaa lapsuuteni päivistä - sillä miten te voitte kertoa tarinani, jos ette tunne minua? Jos ette tiedä, kuka olen? Teidän silmissänne olen lemuava, pieni rääpäle. Sydämetön, nahaton luuranko.

Susan Fletcherin
kolmas romaani, tositapahtumiin perustuva  Noidan rippi, vie meidät Skotlantiin, Inveraryn kaupunkiin vuonna 1692. Nuori, takkutukkainen tyttö Corrag, vereen kuivuneissa vaatteissaan viruu pimeän sellin nurkassa. Hän odottaa hirvittävän tuomion, polttorovion täytäntöönpanoa. Hän kuuntelee pienen ja pimeän sellinsä ikkunasta, kuinka aurinko sulattaa lumia, tip..tip..ja tietää, että kohta on aika. Jonkun on maksettava Glencoessa pieleen menneen verilöylyn, joukkoteurastuksen hinta ja Corrag noidaksi leimattuaan on se, kuka tuon hinnan on maksava. Noita...tuo sana joka on heitetty vasten niin hänen jo kuolleen äitinsä kuin hänenkin kasvoja. Noita, portto, akka, Ämmänpiru. Sanat, jotka ovat leimanneet koko hänen tähän astista elämäänsä ja näyttävät koituvan myös hänen kohtalokseen.

Sellin kaltereiden taakse ilmestyy kuitenkin eräänä päivänä irlantilainen Jakobiitti, Charles Leslie, jolla on salainen missio selvittää, kuka tuon verilöylyn takana todella on. Leslie ikävöi vaimoaan ja neljää poikaansa, mutta hän on matkustanut pitkän matkan selvittääkseen totuuden. Totuuden, joka saattaa suistaa hallitsevan kuninkaan valtaistuimelta ja tuoda Jakobiittien ihaileman kuninkaan takaisin valtaan. Inveraryssa pysähtyessäään, aikeena levähtää ja odottaa sään lauhtumista, hän kuulee sellissä viruvasta noidasta, joka on ollut verilöylyn aikaan Glencoessa ja joidenkin mukaan jopa osallisena siinä. Leslie päättää mennä tapaamaan Corragia, mutta tekee sen vastentahtoisesti. Kirjeessä vaimolleen Janelle hän kertoo:

Niin vastenmielinen kuin noita onkin, hän voi edesauttaa asiaamme. 

En siis anna hänen hajunsa ja omituisuutensa lannistaa. Aion sietää häntä ja käyttää hyväkseni hänen tietojaan - en muuta. Uskon näet, että hänellä voi todella olla uutisia, jotka tuovat Jaakon takaisin. Olen kertonut hänelle oikean nimeni - toivon, etten joudu katumaan. Mutta kenelle hän kertoisi? Hänhän kuolee pian.


Hän on luvannut puhua verilöylystä ja kertoa tietonsa, mutta vain jos kuuntelen ensin hänen elämäntarinansa. Siitä tulee rasittava urakka. Kuka tietää, millaisia rikoksia ja raakuuksia hän on nähnyt?

Vastentahtoisin mielin Leslie istuu kaltereiden toiselle puolelle kuuntelemaan ja kirjaamaan ylös Corragin tarinaa kerta kerran jälkeen. Tuon merkillisen noidaksi kutsutun tytön tarinaa, kuinka pakeni hevosen selässä Englannista vähän ennen äitinsä julmaa hirttokuolemaa kohti länttä, jonne äiti-Cora häntä kehoitti suuntaamaan. Leslielle jutellessaan Corrag palaa muistoihinsa, hetkiin jotka lopulta toivat hänet Inveraryyn ja tuohon pieneen selliin. Hän kertoo kohtaamistaan julmuuksista pitkällä matkallaan Englannista kohti Skotlannin Ylämaita ja lopulta Glencoehen, josta hän lopulta löytää kodin. Ennen kaikkea hän kuitenkin kertoo monista niistä asioista luonnossa ja elämässä, joita monikaan ei pysähdy näkemään, vaikka ne sisältävät suunnattomasti kauneutta, ainutlaatuisuutta. Vaikka Leslie odottaa erityisesti kuulevansa Corragin elämästä Glencoessa, noiden raakalaisiksikin kutsuttujen MacDonaldien rinnalla sulassa sovussa, hän kuitenkin huomaa kuinka Corragin tarinat ihmisen ja luonnon sekä eläinten ainutlaatuisesta suhteesta saavat hänetkin näkemään asioita eri tavalla.

Jane
Minä kuljen missä hän kulkee, näen mitä hän näkee. Mikä lahja. Kirjoitan tätä huoneessani, kuten aina. Mutta Corrag puhuu niin värikkäästi erämaaelämästään kanervan, sammalen ja kivien keskellä, että tunnen itsekin olevani siellä. Lumouksen keinoinko hän sen tekee? Hänen kertomansa kulkee mukanani. Tänä iltana minä kävelin vuonon rantaa, mutta luulin sitä Coejoeksi ja taloja sen varrella vuoriksi. Kävelin tähän huoneeseen, ja valkeasta ja seinävaatteista ja kirjoistan huolimatta miltei toivon, että huone olisi kaukana täältä ja sitä valaisisivat tähdet. Hänen tapansa kertoa tarinaa tuntuu taikuudelta.

Corragin ja Leslien välille alkaa muodostua kaikista eroavaisuuksista huolimatta side. Pappi ja noita, kukapa olisi uskonut? Corragin kertoessa tarinaa eteen päin, edeten kohti tuota talvista yötä Glencoessa jolloin veri virtasi, Leslia alkaa tunte suurta huolta Corragin kohtalosta. Kevät on jo alkanut kuivata puita ja läheiselle aukiolla kasataan jo puukasaa isoa roviota varten..

Eniten minua pelottaa kipu. Sillä varmasti se sattuu. Se tuottaa varmasti suurempaa tuskaa kuin voin käsittää, ja kuolema tulee hitaasti. Ja koen sen aivan yksin. Rovio...Pelkkä ajatus saa minut kietomaan kädet ympärilleni ja parkumaan. Parkuni kaikuu. Kuulen kaiun ja ajattelen, voi raukkaa, kun ulisee noin - sillä se on epätoivoinen ääni, kuolevan ääni. Se ääni on raadellun, runnellun olennon, jolla ei ole enää toivoa, ei valoa. Ei yhtään ystävää.

Luin tovi sitten Fletcherin ensimmäisen romaanin, Meriharakat ja ihastuin syvästi. Hänen runollinen, pohdiskeleva tapansa kuljettaa tarinaa meni luihin ja ytimiin asti. Noidan ripissä on mielestäni paljon samaa tunnelmaa. Siinä missä Meriharakoissa Moira istuu sisarensa sairaalavuoteen äärellä tarinoita kertoen, istuu Corrag kalseassa sellissä kaltereiden takana ja jakaa tarinansa papille. Fletcher kuvailee tässä kirjassa erityisen paljon luontoa pienine yksityiskohtineen ja ihmisen suhdetta luontoon sekä eläimiin. Corragin ainutlaatuinen suhde eläimiin ja luontoon on koskettava ja kiehtova, olennainen osa tarinaa. 1600-luvun Skotlannin Ylämaan karu, mutta samalla aikaa henkeä salpaavan puhutteleva luonto eläimineen tulee lähelle. Se saa lukijankin aukaisemaan silmänsä ja ennen kaikkea sydämensä asioille omassa ympäristössään, jotka arjessa tahtoo liian kiireesti ohittaa: räystäästä tippuvan veden ääni, yksinäisen linnun huuto järjellä, risukkojen keskeltä esiin pilkistävä esikko.

Kuunnelkaa sitä, se on minun neuvoni. Jos se jää viimeisekseni, ottakaa se vastaan ainoana neuvona mitä minulla on sanottavaa elämisestä (sillä eikö minun elämäni lähesty loppuaan?) Sydämen ääni on ihmisen oikea ääni. Siltä sulkee helposti korvansa, sillä toisinaan se sanoo sellaista, mitä ei haluaisi kuulla - ja tuottaa panna vaakalaudalle kaikki mitä itsellä on. Mutta mitä elämää se sellainen on, jos ei elä sydämensä mukaan? Se ei ole oikeaa elämää. Eikä ihminen, joka sitä elää, ole oikea itsensä.

Niin minä ajattelen. Ja minun lisäkseni vain harva.

PS: Myös Leena on lukenut tämän ja ihastunut!


4/5

Kommentit

  1. Susa, minä luen nyt kahta kirjaa ja toinen on tämä;-) Ja sen toisenkin sinä teet takuulla!

    Ohitan ja yritän muistaa tulla lukemaan ja kommentoimaan kun olen tehnyt oman 'elämykseni'. Minua saa myös muistuttaa;-)

    Aurinkoista viikkoa ja tuuli, tuuli...outoa täällä osassa Suomea, meren rannalla niin tavallista.

    VastaaPoista
  2. Leena: Onpas todella mukavaa kuulla siis pian, mitä sinä tästä tuumaat!! Ja hei, onko toinen kirja dekkari ;)

    Olin lasten kanssa tänään pari tuntia puistossa tuolla kovassa viimassa..puistattaa vilunväreitä vieläkin.

    VastaaPoista
  3. Kiinnostavaa lukea ensimmäinen blogiarvio tästä kirjasta :). Luin viime syksynä Irlantilaisen tytön ja pidin siitä, sen ja blogiarvioiden takia kiinnostuin Meriharakoista, joka odottaa edelleen lukuvuoroaan... Kirjoitit kauniisti Noidan ripistä, mutta jotenkin vierasta aihepiiriä...

    VastaaPoista
  4. Joka puolella tuulee, terveisin matkustavainen.

    Tästä arvostelemastasi kirjasta tulee mieleen Leena Lander ja oliko se Lankeaa pitkä varjo? Kiinnostaa nämä, luettava siis on.

    VastaaPoista
  5. MInäkin varmaan yritän lukea tämän loppuun. Alku ei temmannut minua mukaansa, vaikka aihe sinällään kiinnostaa. Minullahan on tuo blogilemmikki Meriharakatkin vielä lukematta.

    VastaaPoista
  6. Pienen mökin emäntä: Aion lukea kyllä tuon Irlantilaisen tytönkin vielä joku kerta, sen verran olen tykästynyt Fletcherin tyyliin!

    Aihepiiristä sen verran, että vaikka tämä tavallaan kertoo noituudesta(kin), en jotenkin osaa ajatella tänä vain noitakirjana. Se on osa kirjaa, mutta pääpaino on kuitenkin ihmiskohtaloissa, luonnossa..kokemisessa jne!

    Pilviharso: Täytyypäs käydä googlettamassa tuo mainitsemasi kirja, että millainen se on!

    Karoliina: Kirjassa se tarina kasvaa pikku hiljaa, mutta ei mielestäni sinällään siitä alusta loppuun koe mitään isoja draaman käänteitä. Se pahin, mitä on tapahtunut, kerrotaan jo alussa ja sitten lähdetään vähitellen kerimään varsinkin Corragin henkilötarinaa kohti tuota tragediaa. Minusta tämä siis on ehkä sellainen hienovireinen, vähitellen muodostuva tarina,jossa on tavallaan viipyilevää tunnelmaa. Jos et vielä kirjan alusta syttynyt, voi olla, ettei tämä ole ns. sinun kirjasi, mutta kannattaa kyllä kokeilla lukea ainakin jonkun matkaa eteen päin ja katsoa, josko tarina imaiseekin mukaansa ;)

    VastaaPoista
  7. Sait tämän kuulostamaan siltä, että Fletcherin tarinan- ja tunnelmanluontikyky on edelleen tallessa ja siksi odotan tätä kirjaa. Teema ei edelleenkään kiinnosta minua kovin paljon, koska joskus aikoinaan luin paljon noituuteen (vaikke se kai olekaan tämän kirjan keskiö, en vain lämpene kirjoille, jossa päähenkilöä syytetään jostain) ja 1600-lukuun liittyviä kirjoja. Mutta tuo Skotlanti/Ylämaa, se kyllä kiinnostaa! Ja ennen kaikkea tuo Fletcherin kyky avata joku ihmeellinen sisäinen maailma lukijoilleen.

    VastaaPoista
  8. Katja: Minusta kyllä tässäkin kirjassa näkyy juuri tuo Fletcherin taito tempaista lukija sinällään sinne pienien ja arkistenkin asioiden sisälle. Tällaisessa kirjassa jos se tarina etenisi kovin nopeatempoisesti, moni asia jäisi ehkä lukijanakin huomioimatta. Nyt saattoi eläytyä niin moniin hetkiin esimerkiksi Corragin ja luonnon sekä eläinten välillä.

    VastaaPoista
  9. Well...Susa;-) Siis minä olen aivan myyty. Tämä kirja vei minua niin, että unohdin hengittää. Tämä oli yhtä voimallinen kuin Meriharakat, mutta kosketti minussa aivan toista kohtaa.

    Sinä olet tainnut myös todella pitää tästä!

    Mikä sattuma, että Meri luki meille juuri tänään esseensä Nykynäkölma ja noitavainot Euroopassa. Siis noitatietous kuuluu myös teologian opintoihin.

    Katja, minsuta tuntuu, että tämä ei ole sellainen noitakirja kuin luulet...aivan aivan paljon muuta...enemmän...kauniimpaa.

    Susa, aivan, seuraava on dekkari.

    Olet valinnut muuten tähän alkuun sopivan sitaatin. Istuu kuin siinä aina ollut.

    Oi, Fletcherin kieli oli taas niin unelmaa!!!

    VastaaPoista
  10. Leena: Olin satavarma, että sinäkin pidät tästä kirjasta!! Ja nimenomaan varsinkin "sen kaiken muun" takia, ei niinkään korostetusti sen noita-piirteen. Koska minusta se ei kuitenkaan ollut "se" kirjan tärkein juttu.

    Kyllä, Fletcherin kieli oli jälleen kerran hienoa!

    VastaaPoista
  11. Oih, luin tämän juuri ja olen aivan lumottu. Suurkiitos sinulle ja Leenalle, joita ilman en olisi älynnyt tähän tarttua. Hehkutan blogissani heti kun ehdin!

    VastaaPoista
  12. Tarinautti: Mukavaa kun sinäkin pidit tästä! Minulla odottaakin jo se Irlantilainen tyttö lukupinossa, sitten olen lukenut kaikki Fletcerin käännökset. Toivottavasti tulisi pian uusi ;)

    VastaaPoista
  13. Blogger on näköjään syönyt tuoreet kommentit myös sinulta... blogisavu Noidan ripille on sytytetty blogiini.

    VastaaPoista
  14. Enpä ole vähään aikaan lukenut samanlaista sheissea kuin tämä kirja. 20 sivua riitti, ei kiitos enää ikinä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)