keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Essi Tammimaa: Paljain käsin

(Gummerus 2011)

Minä olen Varpu.
Rakkauteni on ehdoton. Haluan vain sanoa sen ennen kuin sanon mitään muuta.

Essi Tammimaan toisessa romaanissa, Paljain käsin, Vaaralan suvun nuorin tytär Varpu, minä-kertoja avaa lukijan eteen Vaaralan suvun naisten tarinaa aina 1940-luvun sotavuosien pommikoneiden jylinän keskeltä nykyhetkeen saakka. Kuin voimakkain tuokiokuvin näemme kolmen sukupolven naisten elämän virstanpylväitä, jotka osa kantavat hedelmää tulevaisuuteen kun taas osa on tatuoituna ikuisiksi ajoiksi kipeänä urana sydämen karttaan.

Vaaran suvun nuorimman sukupolven, 70-luvulla keskiluokkaiseen helsinkiläisperheeseen syntyneen sisaruskatraan kuopus Varpu hoitaa vanhuksia lähihoitajana, valmistaa osan heistä viimeiselle matkalle ja samalla kuvittelee perheenjäsenensä vuoronperään noiden hauraiden, viimeisen hengenvetonsa vetäneiden vanhusten tilalle. Varpu kantaa kuin suojakilpeä suvun raskasta perintöä pärjäämisestä. Pitää pärjätä yksin. Jo niin Varpun isomummi aikanaan tyttärelleen opetti. Hellyys on heikkoutta. Rakkaus vie huonoille teille. Virva-sisko asuttaa vanhaa natisevaa taloa miehensä kanssa ja väräjävin mielin odottaa raskautumistaan, jota ei vain kuulu. Raskain mielin hän purkaa tuntojaan maalauksiinsa ja miettii, voiko toive siitä, minkä pitäisi sitoa entistä tiukemmin yhteen, erottaakin. Inari-sisko puolestaan etsii minuutensa rajoja suhteessaan varattuun mieheen. Kolme sisarta, kukin omaa taakkaansa kantaen.

Sisarusten tempoillessa omien elämien aallokossa kaiken taustalla häälyy Soile-äiti. Äiti joka antoi tyttärilleen heidän ollessaan pieniä, kaikkensa. Puki nätisti, vei leikkipuistoon, halasi ja peitteli hellästi ltaisin sänkyyn. Äiti, joka oli aina läsnä, toisin kuin isä, joka pikku hiljaa katosi heidän elämästään kokonaan. Soile halusi niin kipeästi korjata sen särkyneen kuvan, jota hän mielessään kantoi oman äitinsä hylkäämisen myötä, ettei hän osannut luopua ylihuolehtivan äidin roolista edes tytärten yksi kerrallaan kotoa pois muutettua. Kun mies hylkäsi perheensä, ei sitä auttanut surkutella. Piti vain näyttää, että pärjää siitä huolimatta. Mutta kun nainen, äiti, jättää perheensä ja pakenee velvollisuuksiaan perheen ruokkijana ja lasten kaitsijana sekä miehensä passaajana, mikään ei ole ennallaan. Äidin hylkäämisen henkinen perintö kantaa kivuliasta jälkeään vielä pitkään sukupolvelta toiselle, äidiltä tyttärelle. Aila, Ailahtelevainen, ei kestänyt sitä todellisuutta, mikä hänelle koitti 16-vuotiaana hänen tullessa ensi kertaa raskaaksi. Siinä missä hän oli ennen Soilelle äiti, oli hän nyt enää se, josta ei puhuttu. Ailahtelevainen valitsi itse tiensä, joka lopulta vei hänet puistonpenkin laidalle yhteiskunnon hyljeksimäksi juopoksi. Ja niin kuin Anni-mummo aikanaan oli tuota rimppakinttua katsoessaan miettinyt:

Ei tarvitse kuin katsoa portaiden alapäähän, perunakorin eteen kumartunutta tyttöä, jonka lapaluut kohoavat selästä kuin kaksi siiventynkää. Mihin hän tuon tytön tässä maailmassa laittaisi, että se olisi turvassa?

Sinnikkäiden naisten tragedioiden taustalla, tummien vesien liikkeellepanijana on usein mies. Tuo vahva mies, joka ei halua menettää hallintaansa missään vaiheessa, ei laskea suojamuuriaan edes hädän hetkellä. Naisen osa on kestää, ottaa se vastaan mitä tulee. Se, että nainen ennen miellettiin usein "vauvantekokoneeksi"  heijastaa omat paineensa nykyisinkin naiseuden rooliin. Onko nainen ollenkaan, jos ei saa kohtuunsa kasvamaan uutta elämää? Oli sota tai rauha, mennyt aika tai nykyaika, samat pelot jäytävät meissä, estävät elämästä elämää kuin haluaisimme. Rakkaudettomuuden ja hylätyksi tulemisen pelko ovat raskaita kantaa varsinkin kun niistä on jo kokemusta. Ne kulkevat sukupolvelta toiselle kuin huomaamatta, heijastuksina menneestä. Yritimmepä olla kuinka urheita hyvänsä, tietyt kipupisteet eivät katoa koskaan.

Mutta onko se minun vikani, että näen kaikkien silmien taakse, että kaikissa silmissä vedet nousevat?

Paljain käsin on ennen kaikkea tarina äideistä ja tyttäristä. Se on myös tarina sisaruksista ja yhtä lailla miehistä ja vaimoista. Kolmen sukupolven yli kantava pärjäämisen filosofia näkyy Vaaran siskosten nykyhetkessä yhtä vahvana kuin 1940- luvulla Ailan, Ailahtelevaisen maatessa nuorena tyttönä pellolla pommikoneita peläten. Se kertoo, kuinka tiukassa on nuo niin yhteiskunnan kuin oman perheen meille asettamat roolit. Jos ei ole helppo naisen osa, on vaikea sanoa sen olevan helppo aina miehellekään, kun katsoo yhtä Varpun hoidokkia, Herra Horsmaa, joka ei edes vuoteenomana maatessaan voi luopua auktoriteetistaan, koska se on ainoa jäljellä oleva asia, joka pitää tuon vanhan miehen kasassa.

Minulle, minä, minun! Siinä on hänen maailman rajat.
...Miksei hän voisi kerrankin elämässään katsoa ihmistä silmiin ja ymmärtää, että jos jokin uhka täällä meitä vainoaa, se on anteeksiantamattomuus?

Tarinan tematiikassa on monta ulottovuutta, jotka tekevät kirjasta hyvin vahvan lukukokemuksen. Äitien ja tyttärien välisten suhteiden kipupisteet, äidittömyys tai isättömyys, sukupolvelta toisille siirtyvät sanattomatkin taakat, kipeät kysymykset kun raskautta ei kuulukaan tai kun se tulee pyytämättä, miehen ja naisen välisen suhteen iänikuinen roolien problematiikka. Ja lopulta olennaisimpana sen asian kohtaaminen, että vaikka rakentaisimme minkälaisia suojamuureja ympärillemme, suojaisimme itseä muilta ja elämältä tavalla millä hyvänsä, niin lopulta meidän on kuitenkin kohdattava elämä paljain käsin, haavoittuvuutemme kohdaten.

Tammimaan tapa tuottaa tekstiä on rikasta ja yhtä aikaa paikoin melkein runollista ja leikittelevää. Teksti vilisee ns. uudissanoja, joista voi olla kahta mieltä. Osassa arvosteluissa ne koetaan jossain määrin kielelliseksi kikkailuksi, mikä melkeinpä ärsyttää, kun taas osassa ne sulautuvat tarinaan. Juuri tämän seikan vuoksi epäröin ensin, tartunko kirjaan vaikka sen aihe kiinnosti kovasti. Olen kuitenkin silloin tällöin lukenut Tammimaan omaa blogia, ja ymmärtänyt, että hänellä on tapana normaalistikin käyttää sanoja, jotka uudissanoiksi nykyään luokitellaan. Kuitenkin lähdin lukemaan kirjaa tuon vuoksi hieman epäluuloisesti. Ja aluksi nuo sanat pomppaavatkin silmiini huomiota hakien ja en ole varma, mitä ajatella. Toisaalta ne tekevät tekstistä enemmän kirjailijan oman äänen tuntoisen, toisaalta vievät aluksi ehkä liikaa huomiota. Haluaisin kuitenkin ajatella, että ne ovat kirjailijan omaa puhekieltä, eivät tarkoituksellinen keino leikkiä kielellä. On kirvakkaa makua, lapset kilpuroivat, hellitellään kutsumalla Nihkumakkaraksi ja sydänkin hermostuneena sikuttelee. Mutta pitkään en ehtinyt sanoja ihmetellä, kun itse tarina vetäisi kuin pyörre tyynen vedenpinnan alla minut mukaansa. En takerru sanoihin, vaan ahmin niitä lisää koko ajan janoten. Paljain käsin on niin vahva tarina ja monin paikoin puhuttelee minua hyvin henkilökohtaisella tasolla. Pitkin lukemista tunsin välillä pakahtumisen tunnetta sisimmässä ja kyyneleen silmäkulmissa, sillä niin lähelle tämä tuli minua. Sukupolvien välillä henkisenä perintönä kulkevat taakat ja roolit ovat aihepiiri, jotka koskettavat minua henkilökohtaisesti hyvin voimakkaasti. Mutta vaikka koin kirjan hyvin voimakkaasti henkilökohtaisella tasolla, näen silti sen erinomaiset ansiot ilman henkilökohtaista kokemustakin. Tammimaalla on vahva kyky tuottaa uskottavaa, kouriintuntuvaa tekstiä, joka puhuttelee lukijaa varmasti monella tasolla. Kirjan henkilöt ovat niin todellisia, että tuntuu kuin peiliin katsoessaan voisi melkein nähdä jonkun noista Vaaran suvun naisista, äidistä ja tyttäristä. Empatiaa ja läheisyyttä on helppo tuntea monen kirjan hahmon kanssa, ja jopa perheensä hyljännyt Aila Ailahtelevainen näyttäytyy eri valossa noiden takaumien myötä.

Vertailen harvoin kirjoja tai kirjailijoita toisiina, vaikka pidänkin siitä. Nyt on pakko mainita kaksi lempikirjailijaani, Anna-Leena Härkönen sekä Riikka Pulkkinen, sillä jotain samaa kerronnan vahvuutta, rajua realistisuutta ja läpitunkevuutta Tammimaan kirjassa on. Kiitos ystäväni Katjan Lumiomena-blogista, päätin selättää ennakkoluuloni noiden ns. uudissanojen synnyttämänä, ja tartuin kirjaan, sillä Paljain käsin on ehdottomasti parhaimpia tämän vuoden kotimaisia kirjoja, mitä olen lukenut. Katjan lisäksi tämän on lukenut ainakin Karoliina, Ilse, Valkoinen kirahvi sekä Laura. Luin vasta vähän aikaa sitten Gummerukselta Iida Rauman hienon esikoisteoksen Katoamisten kirjan, johon ihastuin ja nyt sitten Tammimaalta tämä Paljain käsin, johon suorastaan rakastuin. Mielenkiinnolla odotan Gummeruksen syksyn kirjoja!

Paljain käsin sopii kirjaksi Kirjavan kammarin suomalainen keskiluokan arki-haasteeseen, johon olen osallistunut. Nyt haasteesta 2/5 osaa siis suoritettuna!

Äidin kädet muistavat tyttärien painon yhtenä hartioita kiristävänä vetona. Mutta ei se ole taakka. Sillä tavalla ollaan yhtä, äiti ajattelee kaipaavasti.

5/5

14 kommenttia:

  1. Pakko tämä on ostaa omaksi ja lukea, pian! Olen lukenut kirjasta jokusen lehtikritiikin ja monta blogiarviota, mutta tämä sinun tekstisi kosketti eniten! Olet niin mukana Tammimaan kirjassa, "järjellä ja tunteella". Snif!

    Tuosta kielestä: uudissanat eivät ole myöskään "minun juttuni", mutta perustelit hyvin, miten ne toimivat kirjassa. Opiskelin vuosia sitten samoilla kursseilla Essin kanssa ja kyllähän Essi puhuu värikkäästi ja eloisaa kieltä, muttei kyllä puheessaan (ainakaan silloin) käyttänyt sellaisia ilmauksia, joita en olisi ymmärtänyt - sen sijaan esikoisteoksessa Ilmestys niitä oli (ja tässä tokassakin, sen perusteella mitä olen lukenut arvioista esimerkkejä).

    Kiitos tästä arviosta, Susa! :)

    VastaaPoista
  2. Minulle tämä ei ollut yhtä positiivinen kokemus, mutta ihailen tekstiäsi :-) Upeasti sait esiin ne asiat, jotka Tammimaan kirjassa ovat sitä vahvaa, omaa juttua.

    VastaaPoista
  3. Olen jo periaatteessa reissussa, mutta <3

    VastaaPoista
  4. On tämä nyt sitten luettava kun sinäkin.. Minä en ole vieläkään varma mitä pidin Katoamisten kirjasta, pidin siitä kyllä mutta en tiedä mikä meidän suhteessamme hiersi..

    Tämä tematiikka on kyllä sellaista että on otettava itseään niskasta kiinni ja uskallettava lukea. Uskoisin että pidän mutta lähinnä jännittää miten itse reagoin tähän kirjaan.

    Kiitos hienosta arviosta, Susa!

    VastaaPoista
  5. No mutta..kommentoin tunti sitten jo Pienen mökin emännän, Katjan ja Booksyn kommentteihin, mutta minne lie on hävinnyt kommentti? Otetaas uudestaan ja linneakin on sillä välin jo kommentoinut!

    Pienen mökin emäntä: Lue ihmeessä! Minä kyllä arvelin, että uudissanoihin liittyvästä epäluulosta huolimatta varmaan pitäisi kirjasta, mutten osannut arvata sen menevän näin sydämeen!

    Onpas jännää kuulla, että olet ollut kirjailija kanssa samoilla kursseilla! Hmm..nyt alkoi kuitenkin sitten pohdituttaa, onko nuo uudissanat siis keksitty vain kirjalliseen tarkoitukseen eivätkä ole ns. luonnostaan osa hänen tapaansa ilmaista?

    Booksy: Hienoa jos onnistuin tuomaan arvostelussani sen olennaisen esille, rönsyilyistäni huolimatta :)

    Katja: Sinä hupsu ♥

    linnea: Katoamisten kirjaan liittyi minulla ainakin alussa vähän ristiriitaiset tunteet, mutta niin vain lämpenin lopulta tarinalle ja tykästyin. Harvoin kuitenkaan lukee noin taidokkaita kotimaisia esikoisia nuorilta. Mutta Paljain käsin räjäytti sitten ns. potin. Jos siis yhtään kirjan tematiikka kiinnostaa, lue, lue!

    Oleppa hyvä ♥

    VastaaPoista
  6. Kiitos tästä arviosta, Susa:) Kyllä minunkin täytyy tämä nyt lukea, vaikka ajattelin skipata tämän. Katoamisten kirjasta tykkäsin paljon, Härkönen ja Pulkkinen on myös minun suosikkejani ja kirjan aihekin vaikuttaa kiinnostavalta. Lukupinoon, siis. ;)

    VastaaPoista
  7. Minulla on tämä lukematta, mutta ihana arvostelusi veti mukanaan. Linkitin sen Gummeruksen facebookin sivuille, toivottavasti moni sieltä tulee lukemaan tekstisi, sillä se innostaa kyllä lukemaan teoksen.

    Sinun pitäisi lukea Essin esikoinen, sillä kiinnostaisi niin kovasti lukea siitäkin arvio sulta. <3

    VastaaPoista
  8. Susa, tämä kirja on nyt arvottavien kirjojeni listalla. En syttynyt...eli minussa on varmaan joku vika. Ehkä odotan aina niin Suuria Elämyksiä. En tiedä.

    VastaaPoista
  9. Sanna: Laita ihmeessä lukupinoon vaan!!

    Hanna: Tiedätkö, minuakin alkoi kiinnostaa se Tammimaan esikoinen! Pitäisi varmaan laittaa kirjastosta jossain vaiheessa varaukseen!

    Leena: Se on niin subjektiivinen kokemus aina jokainen kirja. Toiselle joku tarjoaa juuri niitä Suuria Elämyksiä kun taas toinen meinaa jättää lukemisen kesken. Uskon kuitenkin, että suurin osa meistä kirja-ihmisistä nimenomaan hakee niitä Suuria Elämyksiä, mutta esimerkiksi tässä kirjassa vaikka en odottanut niitä, sain silti. Kuitenkaan en koe, että tämä kirja olisi "kaikkien" kirja, niin kuin ei mikään muukaan ole. Se, että sinä et tästä syty, ei missään määrin kerro kyllä siitä, että sinussa olisi vikaa, vaan juuri siitä realiteetista, että eri kirjat innostavat eri ihmisiä. Se ei tarkoita, että vikaa olisi sen enempää kirjassa kuin mahdollisessa lukijassa ;)

    VastaaPoista
  10. Höh, ajattelin tätä lukiessani, että olisi sittenkin pitänyt lainata Paljain käsin kirjastosta viime viikolla, kun se oli kerran pikalainahyllyllä tyrkyllä. Voi ei! Vaan enpä lainannut... Kiitos Katjan suositusten ja nyt tämän kirjoituksen, aion kyllä lukea ko. kirjan joskus, toivottavasti jo pian. (Mitä tästä opimme: Älä mene kirjastolakkoon, älä ole haalimatta kirjastonkirjoja!)

    Minusta tämä kuulostaa monipuoliselta kirjalta ja hyvältä lukuromaanilta. Toivottavasti olen oikeassa. :)

    VastaaPoista
  11. Vahva arvio! Niin kuin tiedät, minua ne sanat nyppivät ja vähän joku muukin, mutta kirja on silti tarinaltaan ja tunnelmaltaan voimakas, hyvä, syvä... Voin vain kuvitella, millaisia tunteita samastuminen olisi vielä saanut aikaan. Minä luin peräkkäin tämän ja Katriina Ranteen Minä, sisareni, johon minä taas samastuin monella tavalla, ja pidinkin siitä tätä enemmän.

    Tämänkin olen sanonut jo moneen kertaan eri paikoissa, mutta Paljain käsin on minusta paljon parempi nyt, kun lukemisesta on jo aikaa ja se kielestä syntynyt ärsytys on haihtunut. Lukiessa minun silmääni ei-luonteva (sori, luonnoton ei kuulostanu oikealta) kieli haittasi harmittavasti upeaan tarinaan eläytymistä.

    Tulee kyllä aina hyvä mieli, kun joku löytää oman kirjansa! <3 <3 <3

    VastaaPoista
  12. Jenni: Kirjastolakot ovat ihan turhia ;) Minä päätin olla ryhtymättä niihin enää kun luin, että monella on yhteensä useita kymmeniä kirjoja jopa lainassa pidemmän aikaa ;) Meinaan, että jos nyt näen kirjastossa jonkun kiinnostavan kirjan, nappaan sen mukaani vaikken ehtisi ihan heti lukemaan. Netin kautta kun voi uusia täälläkin jopa 5 kertaa, niin saa olla aika pitkän tovin lainassa ellei joku varaa ;)

    Karoliina: Se hyvä mieli on itselläkin jotenkin erityisen suuri sellaisten kirjojen kohdalla, jotka yllättävät. Sitten on niitä kirjoja, joista melkein tietää, että niistä pitää ihan varmasti, niin se tunne on kuitenkin vähän erilainen, vaikkei varmaan yhtään laimeampi ;)

    VastaaPoista
  13. No nyt lopulta vastavierailulla ollaan :D.

    Olitpa kirjoittanut vahvan tekstin! Sitä oli ilo lukea. Aika monta samaa ajatuksta minullakin oli ja huomaan, että myös kieleen suhtauduin aika samalla tavalla kuin sinäkin.

    Sen unohdin sanoa omassa postauksessa, että aikatasot toimivat kirjassa hienosti. Vaikka tosiaan mennään kolmen sukupolven tarinoita, ei lukijana katoa aikoihin ja henkilöihin. Tämä oli ehdoton vahvuus.

    Tämä on selvästi jakanut mielipiteitä. Sekin on usein hyvä juttu.

    VastaaPoista
  14. Valkoinen kirahvi: Tuo on totta, että mielipiteiden jakaminen kirjojen kohdalla on usein vain hyvä juttu ja suorastaan rikkaus. Toki se joskus voi aiheuttaa vähän ns. kränääkin, mutta onneksi harvemmin. Mukava kun sinäkin nyt luit tämän! Linkitän sinutkin tähän yhteyteen!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)