Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: By Nightfall
Suomentanut: Laura Jänis
Sivuja: 301
Se on kornia, se on sentimentaalista eikä hän kerro sitä kenellekään, mutta toisinaan - kuten nyt - se tuntuu olennaisimmalta piirteeltään; vakaumus siitä että kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta taivaasta laskeutuu piakkoin kauhistuttava, sokaiseva kauneus, joka Jumalan vihan tavoin pyyhkäisee kaiken mennessään, jättää meidät orvoiksi, vapahtaa meidät ja pakottaa meidät miettimään, miten aloitamme uudelleen alusta.
New Yorkilainen pariskunta Peter ja Rebecca Harris elävät ainakin ulkoisesti hyvää ja tasaista elämää. Rebeccan työ taidelehden päätoimittajana ja Peterin galleristina tuovat heille riittävän elannon, ajoittaisista epävarmuuksista huolimatta. Heidän aikuinen tyttärensä Bea on halunnut ottaa erityisesti Peteriin etäisyyttä ja ongelmaiset välit tyttäreen kalvavatkin usein Peteriä. Bea ei ole ainoa asia, mikä Peterin mieltä kaivertaa, sillä hänen nuoruudessaan kuollut isoveli Matthew sekä jatkuvasti kalvava kaipuu täydellisen kauneuden hetken kokemiseen vievät oman osansa Peterin ajatuksista. Kaikki voisi kuitenkin jatkua ennallaan, ehkä, ellei Rebeccan tuhlaajapoika, kaunis ja elämänvimmainen veli Ethan, Mizzy tulisi yllättäen heille tilapäisesti asumaan. Rebecca suhtautuu suorastaan äidillisen huolehtivasti veljeensä ja Mizzyn huumeidenkäytöt ja muut rajut teot eivät ole vuosien varrella helpottaneet niin Rebeccan kuin muunkaan perheen huolta Mizzystä.
Ja tuossa, sampoolta tuoksuvana, Peterin hoiviin uskottuna, istuu perheen kuopus, Taylorien palavimman ja riipaisevimman rakkauden kohde; suurimpien toiveiden ja synkimpien pelkojen aihe. Lapsi joka voisi vieläkin tehdä jotain ihmeellistä ja jonka perhe voisi vieläkin menettää - huumeille, hänen omalle rauhattomalle mielelleen, surulle ja epävarmuudelle joka tuntuu olevan aina läsnä, valmiina painamaan maailman lupaavimmatkin lapset maan rakoon.
Yllättäen Peter näkee elinvoimaisessa, vielä nuoruutta uhkuvassa Mizzyssä niin nuoren Rebeccan, kuolleen veljensä Matthewin kuin tyttärensä Bean aidoimmillaan ennen kuin kaikki muuttui niin vaikeaksi heidän välillään. Peter näkee saman lumon Mizzyssä kuin ihailemassaan Rodinin veistoksessa. Mizzy nostaa Peterissä pintaan tunteita, jotka ovat ehkä uinuneet jo muutaman vuosikymmenen ajan, vailla herättäjäänsä.
Tätä Peter taiteelta haluaa. Eikö niin? Tätä sieluntuskaa: tätä tunnetta että on lähellä jotain kaunista ja katoavaista, jotain (jotakuta) jonka hehku kuultaa lihan haurauden läpi, kyllä, niin kuin Manetin huora-jumalattarella, kauneutta josta on karsittu sentimentaalisuus, sillä Mizzyhän on (eikö olekin?) omalla tavallaan huora-jumala, hän ei olisi yhtä kiehtova jos olisi hyvätapainen, huippuälykäs ja henkinen olento, jollainen hän omien sanojensa mukaan toivoo olevansa.
Voi että. Aloitin edellisen postaukseni samalla huokauksella, mutta eri syystä. Pohjustuksena kerrottakoon, että en ole lukenut Cunninghamilta aikaisemmin mitään, mutta olen vuosia sitten katsonut hänen kirjaansa perustuvan elokuvan Tunnit, johon rakastuin. Huikea elokuva. Paljolti sen kokemuksen myötä kiinnostuin nyt tästä Cunninghamin uudesta, sillä aihepiiri kiinnostaa ja tuntui sopivalta ajalta vihdoin tutustua hänen tuotantoonsa. Tunnit -elokuva loi itse asiassa aika vahvat ennakko-odotukset tälle kirjalle ja kun Leena Lumi, Erja sekä Karoliina kirjoittivat ihastuneensa tähän, odotukset nousivat vieläkin asteen ylemmäs. Illan tullen onkin hyvä, hienovireinen ja hämmentävänkin puhutteleva katsaus niin keski-ikäisen miehen sielunmaisemaan kuin jossain määrin myös parisuhteen syvimpään olemukseenkin. Toisaalta se on tällaiselle New Yorkia vielä muutoin kuin kirjojen ja tv:n kautta kokeneelle jälleen uusi ja kiehtova kurkistus New Yorkin sykkeeseen. Erityisesti Peterin hahmo, joka kertojan roolissa kirjassa on, näyttäytyy oikeastaan yhtä aikaa vähän säälittävänä mutta sitten toisaalta niin inhimillisenä ja sympaattisena, että hänestä jotenkin väkisinkin pitää. Toisaalta Rebecca näyttää sisintään kunnolla kirjan lopussa ja sen myötä melkeinpä ajattelin, että tästähän alkaisi se tarina, jonka vielä enemmän haluaisin kuulla. Kaikista kirjan ansioista huolimatta on pakko todeta, että koin sen paikoin kuin Valtosen kirjassa Outi, vesiseinän läpi. Kirjan ns. jälkimaku on jotenkin erityisen voimakkaan pohdiskeleva, melkeinpä kaipaava ja siksi uskon, että äsken lukemani Valtosen napakymppiteos sekä eilen katsomani upean voimakas kotimainen elokuva Kotirauha, veivät valitettavasti tältä kirjalta sen ansaitsemaa huomiota ja kokemuspohjaa. En ole oikein vieläkään tunnetasolla laskeutunut alas Vesiseinän ja Kotirauhan jäljiltä ja valitettavasti kirja jäi huomattavasti etäisemmäksi lukukokemuksen tasolla kuin mitä oletin tai halusin. Voi että.
Kurkatkaahan muuten myös Zephyrin arvio alkukielisestä teoksesta sekä mitä Minna tuumaa Ilselässä!
3/5
Luin kommenttisi ilman juonikuvausta, minulla on tämä nyt alkukielellä pinossa odottelemassa. Kiva lukea tästä vähän tällainen toppuuttelevampi, vähän ehkä laskee sitä ennakko-odotusrimaa ja osaa ehkä keskittyä kirjaan paremmin. Kiitos,
VastaaPoistaMinä olen miettinyt Illan tullen kohdalla, että tämä ei ehkä taida olla minun kirjani. En tiedä miksi, mutta minulle tulee tästä kirjasta mieleen monen kehuma Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Johtuneekohan New Yorkista ja taidemaailmasta.. :--) Mutta minä en ihastunut Kaikki mitä rakastin -teokseen, joten pelkään ettei tämäkään kolahda. Luulen myös, että hieman vanhempana voisin tykätä tämän tyyppisistä kirjoista enemmän.
VastaaPoistaMinulla on sivullani, pieniä sanoja- tunnustus tälle sivulle. On ollut ilo lukea kirjallisuudesta myös lukijan ajatuksia.
VastaaPoistaLukemisen riemua ja kirjoittamisen huurua. Iloista syystalvea ja kiitos kaikesta tästä infosta!
Illan tullen onkin varmaan sillä lailla "hiljainen" kirja, että sen tunnelmat saattaa helposti jäädä jonkun kuohuvamman tapauksen varjoon.
VastaaPoistaMinä nautin sen tyynestä pohdinnasta kovasti, kirjasta jäi tosi hyvä fiilis. Rauhallinen, realistinen ja salliva.
Minulle tämä tosiaan hipoi täydellisyyttä, mutta on hyvä, että blogistaniassa on erilaisia näkökulmia kuhunkin kirjaan. :) Minulle taitavat sopia tällaiset vähän viileät, etäiset, hienovaraiset kirjat paremmin kuin rajusti iholle tulevat - niin kuin vähän jo toisaalla keskusteltiinkin (toistan tässä oikeastaan ystävän sanoja). Tyylistä tulee vähän mieleen esim. Colm Toíbinin Brooklyn.
VastaaPoistaSusa, vaikka tämä kirja on minulle Cunninghamin paras, niin, siis huolimatta Tunnit -teoksesta, tämä ei yllä vuoden parhaiden listalleni. Ei edes kannen takia.
VastaaPoistaErja sanoo oikeastaan kirjasta varsin osuvasti, miten Illan tullen on tavallaan 'hiljainen kirja'. Tosin se ei minulle ollut sitä, mutta siinä on ihan muut ja kaukaiset syynsä. Ymmärrän per heti, jos joku ei tälle syty, mutta minulle tämä on silti yksi vuoden vaikuttajista.
Tässä tuli nyt aamun ajassa luettua muidenkin kommentteja, joten sai huomata, miten erilaisia me kaikki olemme kirjamaussamme. Kaikki mitä rakastin on aina minulle elämää suurempi teos ja siinä on tosin se surumielinen melankolia, mutta ei Erjan mainitsemaa 'hiljaisuutta.'
Kansi on kaikkien aikojen kauneimpia ja Illan tullen jäi nyt minulle. Joko kauniin kantensa takia ja/tai sitten muistoksi siitä, miten väärin, miten väärin, tämän maailman peter harrisit voivat tehdä muille.
Kiva kuulla, miten kirjoitat myös siitä, miten jonkun muun kirjan jatai elokuvan kokemus voi vaikuttaa meneillään olevan kirjan arviointiin. Olen itse miettinyt sitä tosi paljon ja joskus tuntuu JÄLKEENPÄIN, että kirja, jonka lukee tosi vahvan lukukokemuksen jälkeen, tulee kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Siksi en enää kirjoita heti, vaan nukun yön yli, vaikka teksti 'kuumana' olisikin järisyttävämpää.
Kaikesta edellä mainitusta huolimatta, Illan tullen kantaa arvoja ja niiden puutteita omalla hiljaisen vahvalla tavallaan eli edelleenkin minulle Cunninghamin paras teos.
linnea: Illan tullen onneksi on hyvin monen mittapuun mukaan varmasti hyvä kirja, joten sikäli ei varmaan huolta, mutta toki joskus voi olla ihan hyvä laskea odotusten tasoa kaikkien blogikehujen jälkeen kuitenkin.
VastaaPoistaLaura: Nyt kun sanoit taidemaailmasta, niin minuakaan se ei kauheasti kiinnosta joten sekin saattoi tietenkin laimentaa vähän kokemusta.
aikatherine: Kiitos, kävinkin sen jo nappaamassa blogistasi ;)
Erja: Jotkut kirjat ovat varmaan vähän sellaisia, että ne vaativat sen oman tilansa lukijan mielessä, että pääsevät täyteen loistoonsa! Pidin kirjassa kyllä kovasti tuosta sallivasta otteesta.
Karoliina: Minulla odottaisi tuo Brooklyn ja meinasin siihen pian tarttua. Sinällään minäkään en tosiaan ole mitenkään vastaan sellaista etäisempää, viileämpää tunnelmaa kirjassa, joka jättää lukijalle omaa aikaa pohtia kirjaa ilman että heti ryöpsähtää sydämeen, mutta joskus näköjään se ei mulla toimi niin hyvin kuin yleensä.
Leena: Totta, kirjan kansi on niin yksinkertaisen puhutteleva ja herkkä yhtä aikaa, tyylikäs!
Minä olen yhä pyrkinyt siihen, että kirjoitan saman päivän aikana yleensä kun olen kirjan lukenut, ellen nyt ihan yömyöhään lopeta lukemista..mutta nyt kun mainitsit, voisi tehdä minullekin hyvää edes yön yli etäännyttää ja kirjoittaa vasta sitten!
Höh! Kuvittelin kommentoineeni tänne, mutta ehkä vain ajattelin kommentoimista tai sitten meillä oli tästä puhetta toisaalla. :) Mutta minulle Tunnit on yksi elämäni parhaimmista kirjoista. Sen vuoksi odotan Illan tullen lukemista hieman jännityksellä. Tämä on jakanut lukijoitaan aika tavalla ja voi olla, että odotan tältä paljon, mutten kuitenkaan samaa kuin Tunneilta. Saa nähdä, miten käy!
VastaaPoistaKatja: On kyllä jännä kuulla, mitä sitten pidät tästä, kun olet lukenut Tunnitkin, etkä vain katsonut elokuvana kuten minä!
VastaaPoista