Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -1. Rakkaus

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus
Kustantaja: Johnny Kniga 2013
Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar - Kärleken (2012)
Suomentanut: Otto Lappalainen
Kansi: Pompe Hedengren
Sivuja: 294

  Rasmus taittelee vaatteensa itse.
  Hän voi käyttää tuntikausia vaatteidensa järjestelyyn lattialla ja sitten niiden taitteluun ja niiden palauttamiseen paikoilleen, tähän kaikkeen täysin syventyneenä.
  Äidin nähdessä nämä pikkutarkasti taitellut puserot ja housut jokin särkyy hänen sisällään. Miten hän ikinä voisi suojella tätä pikkuista?
  Nämä tiukkaan taitellut, tiukoiksi kääröiksi rullatut vaatekappaleet.
  Hän ei milloinkaan, ei koskaan ollut tullut ajatelleeksi, että toista elävää olentoa voi rakastaa niin kovasti.

Rasmus on pienestä pitäen ollut erityinen, vaikka erilaiseksi muut hänet luokittelevat, syrjivät, nimittelevät. Äiti ja isä näkevät poikansa erilaisuuden, mutta myös nimenomaan erityisyyden, vaikka eivät pikkukylän muodostaman erilaisuuden pelon varjossa osaakaan nimetä sitä ääneen. Sitä, miten heidän ainoa rakas poikansa poikkeaa muista, varsinkin heistä jotka kiusaavat, pitävät yllä oletettuja normeja. Rasmus yrittää epätoivoisesti niin sopeutua muottiin johon ulkopuolelta häntä ahdetaan kuin löytää oman itsensä. Kun lukio päättyy, saa Rasmus mahdollisuuden, jota hän on kaivannut enemmän kuin on itse ehkä ymmärtänytkään.

    Mutta oli saatava jotain enemmän. Hän on 19-vuotias.
Hänen on murtauduttava ulos. Se hänen on tehtävä nyt.
Siksi hän  istuu tässä kapselissa.
    Hänen on astuttava ulos ja siirryttävä johonkin muuhun.
    Hän henkäisee lasiin, kirjoittaa nimensä. Maisemat
vilistävät ohitse.

Tukholma, paikalliset homojen kokoontumispaikat ja avoimemmat ihmiset ovat Rasmukselle jotain tyystin uutta. Hapuilevin ottein hän murtautuu ulos näkymättömästä kuoresta, mikä on estänyt hänen sisintä näkymästä muillekin. Sykkivä, hektinen Tukholma, vuonna 1982, ottaa Rasmuksen tiukkaan syleilyynsä eikä Rasmus halua enää irti.

Nuori Benjamin elää hyvin ohjailtua elämää Jehovan todistaja perheensä kanssa. Toisin kuin sisko, Benjamin on tiennyt osansa pienestä lähtien. Hän kulkee ensin vanhempiensa mukana ovelta ovelle kertomassa Jumalasta ja uskaltautuu lopulta lähtemään yksinkin todistamaan. Mutta mitä; Jumalan sanaa muille vai omaa todellista luonnettaan itselle? Erään oven takaa Benjamin kohtaa Paulin, sosiaalisen ja rempseän homon, joka lumoaa Benjaminin hämmentävällä tavalla. Sydämellinen Paul näkee Benjaminista heti sen, mitä Benjamin itse ei tahdo nähdä. Kun joulun rauha laskeutuu Tukholmankin ylle, kohtaavat Rasmus ja Benjamin toisensa Paulin luona. Kaikki se, mikä on ollut hajallaan, vailla puuttuvaa palasta, loksahtaa kerralla oikeille paikoilleen.

Oli matkattava kovin kauas päästäkseen kotiin.

Jonas Gardellin huikea Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo suorastaan läkähdyttävän, liki tulevan ja ravisuttelevan voimallisesti niin AIDS:n tulosta Ruotsiin kuin erityisesti kahden nuoren miehen rakkaustarinan. Samalla se on myös häkellyttävä tarina nuorista miehistä, jotka sairastuivat tuolloin AIDS:n ja lopulta kuolivat pois. Ennen kaikkea kirjan tapahtumat eivät ole vain kirjailijan vilkkaan mielikuvituksen tulosta vaan tapahtuneet ovat totta, totisinta sellaista. Jonas Gardell oli 80-luvulla yksi niistä monista nuorista homoista, jotka etsivät itseään, rakkautta, läheisyyttä ja joutuivat eri tavoin moni kasvotusten AIDS:n kanssa. Moni Jonaksen ystävä kuoli, myös hänen nuoruudenrakkautensa. Vaikka Gardell on kirjoittanut useitakin teoksia, hän koki että vasta nyt erityisesti hänen kotimaansa Ruotsi on valmis vastaanottamaan, kuulemaan noiden nuorten miesten tarinan, joka ehdottomasti ansaitsee kyllä tulla kuulluksi. Tähän kolmiosaiseen romaaniin liittyen on tehty myös ainakin YLE:llä näkynyt tv-sarja, jota suureksi harmikseni en nähnyt.

Olihan tämä lukukokemuksena niin voimallinen, että melkein vaikea kuvailla. Toki Gardell on sijoittanut tarinaan paljon faktatietoakin, jotka ehkä paikoin vähän "haittasivat" lukemista, vaikka sinällään juuri tällaisessa tarinassa niille on oma vahva paikkansa. Mutta kyllähän sitä tällaista kirjaa lukee jotenkin väkisin ns. sydän aroin tuntosarvin. Ensin elää erityisesti Rasmuksen äidin tuskan ja huolen poikansa pärjäämisestä elämässään ja myöhemmin niin Rasmuksen kuin Benjaminin hapuilut yrityksissään tulla täysin omiksi itsekseen, löytää onni ja rakkaus. Väkevä, hurjan hieno ja puhutteleva lukukokemus kaikin puolin!!

...This is my life
And I don't give a damn for lost emotions
I've such a lot of love I've got to give
Let me live, let me live...

Aikaisemmasta poiketen en anna enää tai ainakaan toistaiseksi lukukokemuksilleni pisteistä. Se vain alkoi tuntua jotenkin hassun oppikirjamaiselta ja kaavoihin kangistumiselta, vaikealtakin. Luotan siihen, että pystyn tekstissäni kertomaan sen verran hyvin miten kirjan koin :)